Lue keskustelun säännöt.
Miksihän kukaan läheisitäni reagoi kun sanoin että olen masentunut ja äärimmäisen stressaantunut?
01.10.2006 |
Olen nyt jo hetkena aikaa tuntenut että olen masentunut ja koittanut taistella sitä tunnetta vastaan ja olla iloinen itseni, mutta ei se onnistu.
Päivä päivältä tulen kiukkuisemmaksi ja stressaantuneemmaksi.
Työasiat, oma terveys ja raha asiat kaikki ahdistaa.
Nyt vihdoin ja viimein sanoin miehelleni ja äidilleni asiasta ja sanoin suoraan että tunnen olevani masentunut.
Kumpikaan ei kommentoinut sanallakaan sanomaani asiaa!
Jäin odottamaan hetkeksi että joku kysyy multa mikä masentaa tms.
Mutta juttu jatkui tavallisita arkipäivän asioista eikä mitään reaktiota tullut.
Sanoin uudestaan että olen tosi stressaantunut ,mutta sama homma .
Koko aikuisiän olen itse ollut se joka on kuunnellut kavereitten erojen ja masennusten ja sairauksien puimista.
Nyt kun tuntuu että itse luisuu masennukseen sitä ei näköjään uskota .
Vai mistähän moinen johtuu että vaikka suoraan sanon sen en saanut mitään keskustelua aikaan?
Kommentit (7)
voi olla heille pelottavaa että sinä et jaksaisikaan. Eivätkä tiedä miten auttaisivat. Ulkopuolinen vois tukea paremmin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yleensähän omista ongelmista puhutaan esimerkkien kautta: " Rahat on loppu. Migreeni on ollut tosi pahana. Töissä on iohan hirvee härdelli. Oon aika lujilla nyt. Tuntuu, että ei jaksa. Masentaa."
Jos sä aloitat toisesta suunnasta (" MAsentaa." ) etkä etene yksityiskohtiin, voi olla vähän vaikea eläytyä. EHkä ne ajattelee, että sä kerrot kyllä, jos tahdot, ei tahdo tunkeilla?
että vaikutat ulospäin ihan normaalilta. Omalla kohdallani taitaa näin olla. Kukaan ei tajua missä jamassa olen, varmaan heräävät vasta sitten kun hyppään auton alle tms.
Niin en oikein tiedä miten sen sitten sanoisi niin että ne ymmärtää. Musta tuntuu että mua helpottais vaan kun saisin puhua jollekin asiasta.
olen yrittänyt itsekseni itkeä ja ikäänkuin purkaa sitä pahaa oloa pois, mutta ihme homma etten enää osaa edes itkeä.
Vaikka tuntuu kamalalle niin en saa niitä tunteita purettua itkuksi.
Josku ennen muistan että kun itkin niin olo jotenkin helpottui.
Nyt ei mikään kiinnosta muu kuin se että makaisn sängyssä monen peiton alla liikkumatta ja saisin olla pimeässä.
työt ja lapsen hoidan huolella ja tsemppaan kuutta sataa töissä. itse asiassa teen joka hetki täysillä hommia töissä koska musta tuntuu että jos pysähdyn minuutiksikaan en enää pysty tekemään mitään enää ikinä.
lapsen puen syötän ja puunaan ettei vaan kukaan lapsen päiväkodissa ajattele että lapsi näyttää nuhjuiselta tai likaiselta.
joka päivä puhtaat vaatteet sävy sävyyn.
laitan jopa alusvaatteet lapselle saman sävyiset kuin päällysvaatteet jotta ne huomais kuinka huolella hoidan lasta.
Mutta kyllähän se amasennus varmaan alkaa näkyä minusta itsestäni. lihon ja olen hermostunut. en jaksa ostaa itselleni mitäänuuusia vaatteita tai olla huolellinen oman ulkonäkäni kanssa koska sisällläni tunteet myllertää.
Musta tuntuu että nykyään jopa kerran päivässä ajattelken että olsiko muilla parempi elämä jos kuolisin pois.
Jos minulle joku sanoo, että on masentunut, niin voin kyllä kuunnella, mutta mitä se auttaa. Ohjaan mieluummin lääkärille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toi on alkoholin ja valon puutetta.
Liian vaikea aihe? Sanot liian kepeästi, eivät tajua, mitä tarkoitat?