Elämisen vaikeudesta ja onnesta...

Jokainen hetki elämässämme on niin ainutlaatuinen. Suuria tunteita, kauniita pieniä hetkiä. Tunnet masuvauvan potkut. Alussa ihastelet niitä... pidät kättä vatsallasi pientäkin liikahdusta odottaen. Pian olosi on raskaampi, et saa nukuttua, olet kärsimätön ja tuntiessasi vauvan voimakkaat potkut tuskastut. Odotat, että vauva jo syntyisi. Mutta heti koskettaessasi synnytyksen jälkeen tyhjää, velttoa vauvamasuasi tunnet suurta haikeutta... ja mietit, miltä tuntuikaan kun tämä ihmeellinen olento asui vielä sisälläsi? Kuinka ainutlaatuisia hetkiä nuo olivatkaan...?

Entä synnytys? Pelkäsit kipua, tunsit suurta kipua. Mutta kuinka sanoinkuvaamaton oli se hetki, jolloin kuulit ensiparkaisun, sait oman vauvasi ensimmäistä kertaa rinnallesi. Ihastelit pieniä käsiä, jalkoja, nöpönenää. Vauvasi vaikutti niin uskomattoman täydelliseltä. Mutta tuossa hetkessä, kun synnytys oli ohi, haaveilit jo kaikesta tulevasta. Kaikesta, mitä et raskausaikanasi ole saanut tehdä.

Vauva tulee kotiin. On pieni, syö ja kakkaa. Imee liian kovaa rintaa, valvottaa. Odotat, että vauva nukkuisi koko yön. Olisi isompi ja osaisi tehdä kaikenlaista. Pian vauva on jo iso. Katsot vanhoja valokuvia ja liikutut nähdessäsi pienen, äärimmäisen suloisen vauvan, kädet nyrkissä, sikiöasennossa, rinnalla.. ja tunnet jälleen niin suurta haikeutta! Miten osaisimmekaan nauttia jokaisesta elämäntilanteesta, jokaisesta hetkestä riittävästi?