Miksi jatkaa hedelmöityshoitoja kauan, jos näyttää että ne kerta toisensa jälkeen epäonnistuu?

hoitoja kannattaa jatkaa aika sinnikkäästi, sillä suurin osa lopulta onnistuu (taitaa olla yli 80%).



Ihmettelen suuresti näitä viestejä, joissa helposti raskaaksi tulleet suosittelevat hoitojen sijasta adoptiota. Itse en pystyisi koskaan tuntemaan samalla tavalla toisen synnyttämää lasta kohtaan kuin omaani. Adoptio on vuosia kestävä, kallis ja raskas prosessi. Adoptioon tulevilla lapsilla on monenlaisia ongelmia (sairaudet, erottaminen omasta äidistä jne.jne.). Itselleni oli myös tärkeää saada kokea raskaus, synnytys, imetys, vauvanhoito - kaikki ne vaiheet, joista adoptioäiti jää paitsi.

eikä sitä kukaan muu voi ymmärtää. ihmisen pitää käydä tietyt tunnetilat ja muut sellaiset jutut että on valmis hyväksymään tilanteen. t. 2 lasta ja ennen ensimmäistä kolme vuotta yritystä

Adoptiokin tulisi kyseeseen, mutta haluaisin ensisijaisesti täysin oman tai sitten luovutetuilla sukusoluilla .

Yhdellä hoitokierroksella sinänsä ei ole erityisen korkeita onnistumisprosentteja keskimäärin, mutta kyllähän sitä alkaa jokainen hoidoissakin käyvä miettimään, jos hoito toisensa jälkeen vaan epäonnistuu. Jokainen miettii kohdallaan itse ja lääkäreiden kanssa. Jokainen tilanne ja ihminen on erilainen, joten turha on koettaa sanella yleistäviä sääntöjä tämänkään suhteen.

eikä hoitoja ehditty aloittaa, koska mentiin tutkimuksiin verrattain myöhään. Eikä loppuen lopuksi hoitoja edes tarvittu kun tulin luomusti raskaaksi. Olisimme lopettaneet hoidot siinä vaiheessa jos kolmas keinohedelmöitys ei olisi onnistunut.. mutta onneksi sinne asti ei tarvinnut mennä.



Adoptio on edelleen mielessä, vaikka oma biologinen lapsi jo onkin, ja adoptiota miettiin usein silloin kun omaa lasta ei " kuulunut" . Olen 12-vuotiaasta asti halunnut adoptoida lapsen ja tarjota kodin jollekin joka sitä oikeasti tarvitsee. Tiedän että voisin tuntea saman äidillisen rakkauden ja yhteenkuuluvuuden myös adoptiolapsen kanssa, koska hän tulisi olemaan aivan yhtä haluttu ja toivottu kuin tämä esikoinenkin :) Lapsen voi synnyttää niin monella tapaa! Joskus kipu on henkistä, joskus fyysistä..

meille ei tuntunut lasta tulevan luomusti. Sovittiin, että tutkimuksiin ei mennä, niin ei tiedetä kummassa vika on. Alettiin jo katsella adoptiota jne. Asuttiin Yhdysvalloissa, mieheni kansalainen siellä. Oltiin katseltu HIVpositiivisia adoptiolapsia, kun sitten tyttäremme ilmoittikin tulostaan.



Meille adoptio olisi ollut se juttu, jos omaa lasta ei olisi tullut. Meni 3 vuotta luomusti yrittäen, vaikka olimme nuoria molemmat.

mikä sun mielestä on sovelias yrityslukumäärä hoidoissa? entäs luomuna?



me yritettiin hoitoja ja viidennellä onnistui. Oliko liikaa? emmekö olisi luomunakaan saaneet yrittää enempää kuin 5 kertaa?



Mitä tämä taas on? eikö omassa elämässä ole tarpeeksi sisältöä, kun pitää muiden ratkaisuja arvostella?

" koska hoidothan ovat tietääkseni erittäin rankkoja fyysisesti ja henkisesti ja myös koettelemus parisuhteelle ja kenties muillekin suhteille"



hoitojen rankkuus on siinä psyykkisessä puolessa, fyysisesti ne eivät ole mitään ihmeellistä, ja jos raskauteen ja synnytykseen vertaa niin tosi kevyitä. mutta se psyykkinen rankkuus tulee siitä pelosta, jos hoito ei onnistukaan, ei sinänsä hoidosta.



eli: lapsettomuus jo sinänsä on kriisi parisuhteelle ja yksilölle, ei ne hoidot niinkään. hoidot voivat onnistuessaan ratkaista koko kriisin, mutta se pelko koskee sitä, jos sattuu kuulumaan siihen pieneen vähemmistöön joita hoidot eivät auta eikä lasta tule millään hoidoilla.



Eli: lapsettomuus koettelee parisuhdetta ja hoidot voivat olla se apu.

Jos tämän tyyppiset kysymykset kiukuttavat lapsettomia niin ei kannata vaivautua sitten vastaamaankaan.



Lapsettomuus ei anna oikeutta olla halveksiva " luomusti" raskaaksi tulleille.

ehkä siksi että kysymyksen lisäksi ap sanoi aika raflaavaan sävyyn oman mielipiteensä. Saahan sitä olla mitä mieltä tahansa, mutta se miten asian esittää, ratkaisee saamansa vastausten sävyn aika pitkälle. Aroissa asioissa pitäisi osata asettaa kysymyksensäkin varoen. Ja jos ei asiasta ole itsellä mitään kokemusta, kuten ap ilmoittaa, eikä näköjään tietoakaan, luulisi olevan avoimempi vastaanottamaan kokeneempien näkökantoja eikä heti omalla jyrkällä mielipiteellään tyrmätä kaikki.



Tämä on herkkä asia - ja toisekseen jokaisen oma asia, joka pitää saada päättää itse. Miksi muiden pitää ylipäänsä sotkeutua asiaan, joka ei heille kuulu?

Vierailija:

Miksi muiden pitää ylipäänsä sotkeutua asiaan, joka ei heille kuulu?

Näin keskustelupalstalla nimettömänä (tai nimimerkilläkin) asia on pohtimisen arvoinen. Miksei hedelmöityshoidoista saisi keskustella? Minusta se on mielenkiintoista; pohtia sen etiikkaa, ihmisten jaksamista jne.

Henkilökohtaisesti en taas haluaisi keneltäkään asiaa kysyä (ellei ko. pari avoimesti halua kertoa). Asia on, kuten sanoit, melko herkkä, ja minullakin on hedelmöityshoidoista aika voimakkaat mielipiteet.

Mutta keskustelufoorumilla keskustelu on aiheellista, kun kenenkään ei ole pakko vastata,

14

Keskustella saa ja se on hyväkin. Miksi keskustelu kuitenkin pitää aloittaa tuomitsevaan sävyyn? Onko se asiallisen keskustelun aloittamista?



Toisekseen, lauseeni että asia ei kuulu muille, ei tarkoita lapsettomuudesta keskustelmista, vaan sen päättämistä, montako kertaa on valmis hoitoihin. Kyllä se päätös kuuluu jokaiselle parille ihan itselleen.

No keskustelun aloitus oli ehkä hiukan tuomitseva. Mutta kysymys sinällään oli hyvä.

Ja tottakai on jokaisen parin oma asia kuinka monta kertaa hoidoissa käy. Mutta minuakin kiinnostaa se, että miksi käydä monta kertaa (jollekin 2 on monta kertaa, toiselle 10 kertaa on vähän) ja miten saada siihen voimia? Kyllä varmasti hoidon epäonnistuminen syö sisintä, vai syökö?



Minulla ei itselläni ole varsinaisesti kokemusta. Mutta äitini kävi jonkin aikaa lapsettomuushoidoissa (niissä alkeellisissa 1970-80 lukujen taitteessa), luovutti ja adoptoi minut.

Täytyy, vain toivoa, että heti ekalla tärppää. Mutta yritetään kyllä niin kauan kuin lapsi saa alkunsa.

pystynyt ajattelemaan sitä ollenkaan. Mies ei halunnut adoptoida, joten hoidot olivat ainoa vaihtoehto saada lapsi.



Kävin terapiassa ja kriisitilanteeni parantui jonkin verra. Lopullisesti asiat kääntyivät parempaan kun tulin hoidosta raskaaksi ja lapsi syntyi :) Mutta jos ei raskaus olisi onnistunut, ilman terapiaa en varmaan olisi päässyt ollenkaan irti siitä tilanteesta, ja hoitoja olisi vain jatkettu ja jatkettu. Tuomio kokonaan lapsettomaksi jäämisestä olisi vain ollut niin vaikea kestää.



Adoptioon olisin ollut valmis, mutta tietysti olisin mieluummin halunnut kantaa ja synnyttää itse lapseni. Perintötekijät eivät tässä olleet se tärkein asia, koska luovutettujen sukusolujen käyttö ei olisi tuntunut niin " vaikealta" kuin adoptointi. Kun on itse raskaana, voi olla varma siitä, ettei lapsi joudu raskausaikana alttiiksi viinalle, tupakalle ja huumeille. Vauva ei joudu kokemaan hylkäämistä (joissakin tapauksissa väkivaltaa tai laiminlyöntiä) niin kuin adoptiolapset.

kai se on joku murphyn laki tai jotain, mutta jo kolmelle tuttavapariskunnalle kävi niin, että raskautuivat pian sen jälkeen vahingossa kun olivat luopuneet pakonomaisesta yrittämisestä.stressillä on taatusti raskautta estävä vaikutus,näemmä!!!

Tsemppiä kaikille asian kanssa taisteleville!

Ap ei tietenkään tajua asiasta mitään. Hoitoja on niin erilaisia ja esim. inseminaatiot on niin lieviä hoitoja,että niillä ei usein tulosta tule. Moni kuitenkin kokeilee niitä, jos vaikka tärppäisi niillä ( helppoa ja halpaa). Sen jälkeen on vuorossa IVF:t pakastetun alkion siirtoineen. IVF:n onnistumismahis on kuudenteen siirtokertaan asti sama kuin ekalla kerralla.



Eli noi " hoitokerrat" ei käsitteenä kerro yhtään mitään. Riippuu ihan että mikä hoito on kyseessä ja millä historialla. Inseminaatiossa mahis on 15% kerta ja IVF:ssä noin 30, pakastetun siirrossa noin 20%. JOten toki se kannattaa yrittää monia kertoja.



Useinhan syy on miehessä ja jos alkiot on hyviä yms, niin se on vain " tuuria" , että koska nainen raskautuu. Ei " tervekään" nainen hoidoillakaan automaattisesti raskaudu ensimmäisellä kerralla.

pitkään siksi, että EI HALUA LUOPUA TOIVOSTA saada biologisesti oma lapsi. Eikö se riitä syyksi ap? Että ihminen elää yhä toivossa tulla raskaaksi ja myös toimii sen mukaisesti.



t: " vahingossa" raskaaksi tullut onnellinen tyttövauvan äiti

etkä ikinä, ikinä, sano kirjoittamaasi lasta toivovalle ihmiselle. Kun sen pakonomaisen yrittämisen takana voi olla oikea vika, jonka vuoksi sitä lasta ei ikinä tule. Siinä ei auta stressit tai stressittömyys!

Mulla on kaksi työkaveria, jotka saivat lapsen vasta vuosien yrittämisen jälkeen: toinen 10. ja toinen 8. koeputkihedelmöityksestä. Toinen noista naisista sai toisen lapsen ekalla iv:llä ja kolmannen peräti luomusti.



Itse onnistuin tokassa PAS:ssa.



Adoptio on monen mielestä huonompi vaihtoehto, koska siinä ei pääse kokemaan lainkaan raskauden ja synnyttämisen onnea. Eikä adoptiokaan kaikille käy, sekin kestää pitkään prosessina ja siinä on kaikenlaisia ikä- ym. rajoituksia.



Toki on taas sitten toisia, joille adoptio on ainoa vaihtoehto. Hyvä niin, että meitä on moneksi. Mutta ei kannata sitä omaa vaihtoehtoa toisille tyrkyttää, kukin tekee ratkaisunsa itse.