Kuinka moni pari - tietääkö joku - eroaa lapsen 1. elinvuotena?

mies läks meitin luota pois kun vauva 4kk

kuin taaperoiässä, jolloin erotaan paljon.

mutta minusta se on käsittämätöntä! Jos yhdessä ruvetaan lasta tekemään, mun mielestä pitäisi olla tietoinen ja asennoitunut siihen että se on eräänlainen uhraus parisuhteen kustannuksella. Eli ei odotettaisi että kaikki on niin kuin ennekin. me olemme sopineet että kolme ekaa vuotta pysytään yhdessä tahdonvoimalla vaikka miltä tuntuisi, koska ei silloin voi edes punnita onko parisuhde huono vai hyvä, sillä elämä on niin poikkeustilassa pienten lasten kanssa eikä kumpikaan ole ihan oma itsensä aina. Sitten kolmen vuoden päästä voi taas edellyttää että on resursseja johonkin oikeasti hyvään parisuhteeseen. Lapselle kokonainen perhe ja oikeus molempiin vanhempiin on niin tärkeä asia, että sen pitäisi mennä vanhemman oman itsekkyyden ja kaikki mulle nyt heti -elämänlaadun tavoittelun edelle ja sen verran pitkänäköisyyttä ja kärsivällisyyttä pitäisi vanhemmilta löytyä.



En tarkoita tällä eroja jotka johtuvat esim. alkoholismista tai väkivallasta, vaan sellaisia, kun ei vaan ollut kivaa ja olikin vähän rankkaa, yhteys katosi ja seksi ja kaikki... näitä tapauksia tiedän paljon... ja näin kävi vähän itsellekin mutta täytyy vaan tahtoa ja uskoa että aikanaan kaikki on vielä toisin :)

Siksi, kun eletään vain sitä hetkeä, eikä osata ajatella vaikeiden aikojen yli. Siksi, kun oma, sen hetkinen onni on kaikista tärkeintä. Siksi, kun ei tajuta että arki tulee jokaiseen suhteeseen. Siksi, kun ei osta hoitaa suhdetta, luullaan että se pysyy itsestään hyvänä. Siksi, kun luullaan että jossain joku on vielä parempi ja oikeampi.



Toki on oiketakin syitä erota (pahoinpitely, alkoholin tai huumeiden väärinkäyttö, henkinen väkivalta ja toisen haluttomuus em. ongelmia hoitaa), mutta suuri osa eroista olisi vältettävissä. Mutta kun tahtoa ei ole.

Ihanaa, että joku muukin pari on tämän tajunnut!

Vierailija:

Miksi porukat tekee yhdessä lapsen jos sitä ei yhdessä haluta ja hoideta?

Kyllä on jännä, että taas muut tietää täällä paremmin muiden asiat. Milloin saa erota ja milloin ei. Miksi erotaan ja miksi ei. Ja täyttyy kyllä sanoa, että jos meillä miehen kanssa olisi kertaakaan tämän kolmen vuoden aikana, kun lapsi on talossa ollut, mennyt noin huonosti, että ihan sopia pitää, että vaikka väkisin yhdessä ollaan. Niin väärin olisin valinnut ja eron ottaisin heti.



Onneksi olen löytänyt paremman suhteen, sellaisen jossa ei tarvitse sopia erikseen, että lapsi aika kestetään vaikka hampaat irvessä, vaan sekin aika on ollut ihanaa yhdessä oloa ja yhdessä kasvamista, perheenä!!!

Ihanaa, että teillä on mennyt vain hyvin eikä vaikeuksia ole ollut. Meillä taas on ollut välillä vaikeaa. Johtuen huonosti nukkuneesta vauvasta/taaperosta, joka välillä valvotti meidät puolikuoliaaksi. Ei silloin huumori kukkinut. Ei jaksettu viettää laatuaikaa, vaan aina kun vauva hetkeksi nukahti niin molemmat nukahti myös. Mies nukkui pitkän ajan sohvalla korvatulpat korvissa, että jaksoi aamulla edes jotenkin töihin. Yhteistä aikaa ei ollut, illalla menin vauvan kanssa yhdessä " nukkumaan" ja hoitoapua emme saaneet.



Silti tiesimme, että tämä huono aika on vain vaihe, joka kuuluu elämään. Samoin puhuimme suoraan seksin puutteesta ja totesimme toisillemme, että vielä me ehditään. Parisuhde oli ikään kuin jäähyllä hetken aikaa, mutta koska olimme vahvasti toisimme sitoutuneet niin tiesimme, että vielä se meidänkin aikamme koittaa.



Ja vaikka väsyneenä riitelimmekin turhista asioista niin molemmat tiesimme, mistä se johtuu. Eli riita tuli ja sitten se meni. Siihen ei jääty vellomaan. Ja sen riidan ja itkun keskeltäkin sanoimme, että rakastamme. Ja että toista ei vaihtaisi pois, vaikka mikä tulisi.



Tuo vaihe todella kasvatti meitä. Lujitti. Nyt kun elämä on helpompaa niin voi miten todella rakastankaan miestäni ja arvostan suhdettamme! Enkä pelkää saada toista lasta, sillä tiedän että selviämme siitäkin. Vaikka sekin olisi yhtä rankkaa tai vielä rankempaa.



Tätä on se sitoutuminen. Että tuli hyvää tai pahaa, niin yhdessä se koetaan ja kasvetaan siinä.



t. ei 7 vaan eräs, joka on täysin samaa mieltä.

Harmi ettet sinä ymmärtänyt. Lapsemme ei ehkä ollut kaikista vaikein, mutta ei suinkaan helpoinkaan ja väsyneitä olimme mekin ja kyllä riitelimmekin monesti väsymyksestä. Laatuaikaa emme kahdestaan ole viettäneet, kuin ehkä muutaman kerran, koska emme mielellämme vie tyttöä hoitoon. Rahasta on ainainen pula ja arki on ihan yhtä rankkaa kuin muissakin perheissä. Seksikin on ajoittain katkolla, mutta se ei maailmaamme kaada.



Mutta ei meidän ole silti tarvinnut sopia että " kestetään" , koska tämähän on juuri sitä elämää parhaimmillaan. Toisen kanssa ollaan, koska rakastetaan. Meidän mielestämme lapsi ei vain ole suhteen " tiellä" , vaan sen yksi osa. Mutta tämähän on vain yksi ajattelutapa, se ei tarkoita että muiden tapa toimia ja ajatella olisi huonompi, vain erilaisempi. Halusin tuoda vain tämän näkökannan esille. En ehkä oikein ymmärrä miksi tästä yhdessäolosta pitää erikseen sopia, olen kai vain elännyt niin kovin pumpulissa...



Mutta samahan tuo mikä parit pitää yhdessä pakko vai rakkaus, kaikkihan me elämme omaa elämäämme.

Olen 7 ja 13 kanssa ihan samaa mieltä.



Meillä kaksi lasta jotka ovat sairastaneet PALJON. Rahallisesti on tiukkaa ja yhteinen aika on nollissa, ystäviä ja sukulaisia ei ole hoitoapuna. Viimeiset kaksi vuotta etenkin ovat olleet todella rankkoja.



Tästä huolimatta emme koskaan riitele. Pientä eripuraa on, mutta kumpikaan ei jatka toisen mökötystä tai murinoita, koska sen tietää, että johtuu vain arjen väsymyksestä. Molemmat tiedämme, että kunhan lapset ovat hiukan isompia, elämä muuttuu ja arjen keskelle mahtuu hieman juhlaakin.



7 tarkoitti ymmärtääkseni sitä, että pariskuntien pitäisi hyväksyä se tosiasia, että elämään kuuluu myös se tylsä arki, jota voi kestää vuosia yhteen menoon. Aina kun tuntuu tylsältä ja arkiselta suhde, ei ole se parhain vaihtoehto lähteä etsimään uutta onnea, vaan odottaa, että elämä tasaantuu ja suhde omaan mieheen pääsee taas hengittämään.

Siksi en näe mitään kummallista 7:n sopimuksessa. Joku haluaa taas täällä ahdistua luonnollisesta asiasta, oma ongelmansa.

Minä en ole 13, vaan nro 15.



Luullakseni te molemmat olette ihan samaa mieltä asiasta (siis sinä ja nro 13, kuten minäkin). Kaikki me pysymme yhdessä RAKKAUDESTA, ei pakosta! Ero sinun parisuhteesi ja minun tai nro 13 parisuhteessa on se, että ajatukset vaan on sanottu ääneen.



RAKKAUDESTA minäkin mieheni kanssa olen, totta kai! Mutta esikoisen ollessa vauva jutustelimme suhteestamme ja silloin sanoimme ääneen ajatuksiamme. Että JOS väsymys, arki, tylsyys jne. iskevät meidän suhteeseemme, lupasimme toisillemme TAHTOA rakastaa silloinkin, huonoina aikoina. Että suhteemme on niin arvokas, että sitä ei kannata ihan pikkuasioiden vuoksi hukkaan heittää.



Minusta tällaiset asiat on hyvä puhua ääneen. Arki ja sen tylsyys voi sokaistaa kenet tahansa. Nyt on helppo olla, kun alusta asti tiedettiin toisen ajatukset.





Ymmärsitkö? Ihan samaa mieltä tässä kai ollaan?





15

viestisi nro 14 kielii kyllä siitä, että teillä ei ehkä kuitenkaan olla ihan äärirajoilla käyty, kun noin kirjoitat.



Minä myönnän ihan suoraan, että yksi vuosi pikkulapsiarjestamme oli täyttä helvettiä, kaukana ihanasta arjesta, " perheenä kasvamisesta" ! Ja siinä ei kyllä käynyt mielessä mitkään " lapsi ei ole este vaan suhteen osa" -teoriat...

Eli nimen omaan ainoa ero 12 ja 7+muiden samaa mieltä olleiden välillä on se, että toiset ovat yhdessä päättäneet ja ääneen sanoneet, että tässä ollaan, tuli mitä tuli. Mitä väärää siinä on, että toiselle sanoo: " Vaikka nyt on vaikeaa ja raskasta, niin olen sitoutunut sinuun ja tahdon rakastaa sinua aina." Tahto rakastaa ja rakastumisen tunne ovat eri asioita. Mitä pahaa on todella sitoutua?



Minusta parisuhteessa on todella tärkeää tietää, että toinen ihan oikeasti on siinä vierellä aina. Vaikka elämä murjoisi ja tulisi pitkiäkin huonoja aikoja. Jos on päätetty, että ero ei ole vaihtoehto, niin sen suhteen eteen tulee väkiselläkin tehtyä töitä.



En siis totta tosiaan ymmärrä sillä ylpeilyä, että mepä pysymme yhdessä vaikka mitään ei ole sovittu.

Jotkut pyrkii tekemään yksipuolisen sopimuksen = avioliiton ja aviopuolison on miellytettävä MINUA, ja jos näin ei käy, häivytään. Naurettavaa, infantiilia.

Niinhän ne tilastot surullisesti näyttävät:puolet liitoista päätyy eroon, ja suurin osa kahden vuoden kuluessa aviotumisesta.En tiedä onko luku suurempi avoliitoissa, mutta tuttavapariskunta erosi juuri, ja eka lapsi ehti juuri täyttää vuoden.Harmittaa kyllä etenkin lapsen puolesta.

Meilläkin on ollut rankkaa, vaikka lapsi on ollut kovin helppo. Työasiat yms. ovat luoneet stressiä, ja välillä on parikin kuukautta seksikertojen välillä. Läheisyyttä pitää toisinaan " tehdä" hampaat irvessä. Ei se kuitenkaan meidän rakkauden määrää ole vähentänyt. Me ollaan vielä enemmän kiinni toisissamme nyt, kun on lapsi, ja nimenomaan hyvällä tavalla! Vaikka parisuhteessa on kuoppia ja töyssyjä, on ihanaa olla perhe, yksikkö. Se läheisyys tulee sitten aikanaan taas ajankohtaiseksi, kunhan tämä pikkulapsiaika jaksetaan huomioida toista vaikka ei jaksaisikaan. :)



Olen huomannut monissa sinkkuystävissäni, että rakkauden ajatus on monilla nykyään niin kapea, ettei se voi mitenkään kestää edes tavallista arkea, saati sitten elämän kovempia jaksoja. Kaiken pitäisi olla koko ajan vaaleanpunaista höttöä ja loppumatonta intohimoa. Ja pitkäksi kriisiksi mielletään viikko tai kaksi. Oikeasti kun aviokriisit voi kestää VUOSIA.