Kadutko/katuisitko vammaisen lapsen hankkimista?

Mutta katuminen on omalla kohdallani väärä sana koska minulle lapset " annetaan" , en niinkään itse hanki heitä... jos en ole itse vastuussa lapsen tulosta niin miten voisin sitä katua? (En ole silti lesta vaikka ajattelen näin, tavallinen uskis kyllä). Luulisin että minulle vaikeampaa olisi lapsen elinikäinen vammaisuus ja riippuvaisuus minusta kuin se että hän kuolisi nuorena. Kuolemassaan sairas lapsi pääsee Taivaan iloon, mutta täällä pysyessään kärsii itse ja aiheuttaa samalla kärsimystä muille... kukas sitä kärsimystä toivoisi, mutta jos se tulee niin ei auta kuin rukoilla voimia.



Neljän äiti

olen 37-vuotias, yhden terveen lapsen äiti. Kovasti haluaisin toisenkin lapsen, mutta kromosomihäiriöiden määrä kun vain lisääntyy iän myötä, niin todellakin joutuu miettimään mitä tekisi. Kuitenkaan en aborttia pystyisi tekemään... Eli miten elämä vaikeasti vammaisen kanssa sitten vaikuttaisi ensimmäiseen lapseen ja koko perheen jaksamiseen, vaikea asia!

Tiedän, että haluan (ja halusin) joka tapauksessa lapsen, oli hän sitten millainen tahansa. Ja kyllä kaikesta aina selviää tavalla tai toisella. Ei vammaisen lapsen saaminen ole pahinta mitä elämässä voi tapahtua.



t. 1 terveen lapsen äiti

" Ja kyllä kaikesta aina selviää tavalla tai toisella. Ei vammaisen lapsen saaminen ole pahinta mitä elämässä voi tapahtua."



Ei varmasti ole pahinta. Mutta entä lapsen elämä, onkohan hänen elämänsä niin ihanaa sitten? Riippuu tietysti tilanteesta ja jokainen elämä on arvokas yms... Mutta monesti todella vammaisen elämä on aika raskasta ja ilot voi olla melko vähissä. :(



Tässäkin siis kyse on (ehkä) itsekkyydestä. " Minun on pakko saada lapsi, oli se vammainen tai ei" . Tietysti koskaan ei voi tietää kuka saa vammaisen lapsen ja kuka ei.

En nyt tarkoita, että lapsia kannattaa tehdä 50-vuotiaana, mutta vammaisia lapsia nyt vaan aina syntyy - ei niitä voida millään tästä maailmasta karsia. Eiköhän ne vammaisten lasten vanhemmat yhtä lailla rakasta lapsiaan kuin terveidenkin vanhemmat.

Kuka tahansa meistä voi vammautua. Pitäisikö silloin tappaa? Hei haloo...

Kuka tahansa tosiaan voi vammautua ja vaikeahan sitä on etukäteen tietää syntyykö lapsi terveenä vai ei. Moni iäkkäämpikin kun voi synnyttää aivan terveitä lapsia. :)

Katso peiliin ap ja toivottavasti kadut tämän aloituksen tekemistä. Edes tämän illan.

Voitaisiin ihan hyvin keskustella, että saatko sinä enää elää, kun ajatuksesi ovat noin härskejä!!! Sinulla ei varmastikaan ole minkään valtakunnan kokemusta vammaisuudesta lähipiirissäsi. Kaikki vammaiset, jotka tunnen nauttivat elämästään paljon enemmän kuin terveet ihmiset.

Vierailija:

Mutta entä lapsen elämä, onkohan hänen elämänsä niin ihanaa sitten? Riippuu tietysti tilanteesta ja jokainen elämä on arvokas yms... Mutta monesti todella vammaisen elämä on aika raskasta ja ilot voi olla melko vähissä. :(

Olen viettänyt puoli vuotta samassa sisäoppilaitoksessa noin kymmenen nuoren aikuisen vammaisen kanssa. He olivat opiston aurinko! Aina nauravaisia, iloisia, suloisia. Aina he löysivät asioista hyvät ja huvittavat puolet ja saivat muutkin nauramaan kanssaan. Lisäksi tunnen paljon perheitä, joissa on yksi tai useampi vammainen lapsi. Kuinka rakkaita nuo lapset perheilleen ovatkaan, kodin valopilkkuja selvästi, täysivaltaisia jäseniä!

Terve ihminen kauhistuu herkästi, kun ajattelee, millaista olisi elää jollain lailla " vajavaisena" , niinkuin monet ihmiset vammaiset näkevät. Kuitenkin itse olen nähnyt, että vaikka he ymmärtävät olevansa erilaisia, he ovat silti osaansa tyytyväisiä ja onnellisia.

Ehkä on ihan oikeutettua kysyä, jos tarkoittaa sitä, että katuuko joku sellaista, että päättää yrittää saada biologisen lapsen, vaikka tietää, että tämän riski syntyä vaikeasti vammaisena tai kuolemansairaana on merkittävästi kohonnut. Tämä on tärkeä eettinen kysymys.



Itse kysyisin näin: onko eettisesti hyväksyttävää, että pariskunta, joka tietää, että heidän tapauksessaan riski saada kuolemansairas lapsi on suuri (10 - 100 %:n luokkaa), tekee päätöksen yrittää saada biologinen lapsi? Onko biologiselle lapselle melko suurella todennäköisyydellä aiheutuva tuska ja kärsimys sekä ennenaikainen kuolema sellainen syy, jonka perusteella olisi syytä harkita adoptiota tai luovutetun sperman käyttöä (jos perinnöllisen sairauden ehkäisemiseksi tämä on riittävä toimenpide)?



Tarkoituksena ei siis ole kyseenalaistaa sitä, että vanhemmat tekevät päätöksen pitää jo alulle laitettu lapsi, joka todetaan vammaiseksi raskauden aikana.

lapseni sairastui ja vammautui vasta " isona" . Ehkäpä jo valmiina olleen voimakkaan tunnesiteen ansiosta vastaan nyt, että en katuisi.

Itse asiassa eräs ystäväni kertoi kerran katsoneensa dokkaria, joka oli tehty perheistä, joissa syvästi vaikeavammainen lapsi. Puolet mukana olleista perheistä oli saanut jo raskausaikana tietää lapsen tulevasta vammasta, toisilla tilanne oli todettu vasta syntymän jälkeen. Sinänsä yllättävää kyllä, ne perheet, jotka olivat saaneet tiedon jo raskausaikana, tunsivat itsensä väsyneemmäksi ja osa jopa oli sanonut, että jos olisivat tienneet mitä edessä on, olisivat luultavammin valinneet toisin. Ohjelmasta on jo muutama vuosi, mutta keskustelu jäi mieleeni,koska olin silloin itsekin raskaana.



Nyt odotamme uutta perheenjäsentä, niskapussiultra edessä ja jännittää. Mies on aivan ehdoton kannassaan, vammaista lasta ei halua :( Minä taas suostuisin keskeytykseen vain, jos olisi tiedossa, että ko. vamma aiheuttaa lapselle fyysistä kärsimystä koko elämän ajan.

" Voitaisiin ihan hyvin keskustella, että saatko sinä enää elää, kun ajatuksesi ovat noin härskejä!!! Sinulla ei varmastikaan ole minkään valtakunnan kokemusta vammaisuudesta lähipiirissäsi. Kaikki vammaiset, jotka tunnen nauttivat elämästään paljon enemmän kuin terveet ihmiset."



Onneksi muutkin vastailivat jo jotain, mutta ei tämä aloitus nyt ehkä niin kauhean härski olekaan. Kyllä asioita voi pohtia eri tavoin. En halua kyseenalaistaa kenenkään elämää tietenkään.



Jossain aiemmassa viestiketjussa joku äiti sanoi, että hän kyllä olisi katunut jos syntynyt lapsi olisi ollut vammainen. Tämän viestin pohjalta kumpusi aloitukseni.



En ole mitään pahaa halunnut kenellekään, anteeksi jos olen jotakuta loukannut.



t. ap

Hei !



Viestistäsi tuli mieleen , että miehesi olisi ihan asennekasvatuksen takia hyvä katsoa netistä Ketju - lehteä , jossa uusimmassa ( numero 4 muistaakseni ) numerossa espanjalainen Downin syndrooma - mies kertoo elämästään ja ajatuksistaan vammaisuudesta. Kyseinen nuori mies tekee juuri gradua yliopistolla !



Kaikkia joita asia kiinnostaa , niin vaikka google - haulla : Ketju + numero 4 + , niin johan löytyy kivoja tarinoita vammaisten itsensä kertomina.