Mua harmittaa, että taas tänään elämä

tuntuu vain selviämiseltä päivästä toiseen. Olen peruspositiivinen ja onnellinen ihminen, mutta nyt tämä homma tökkii.



Mä vain katson kelloa ja odotan että on ilta ja pääsee nukkumaan (=kuuntelemaan vauvan itkua ja valvomaan). En jaksa oikuttelevaa 5-vuotiasta, en jaksa huutavaa ja ruokailematonta pikkusisarustaan.



Molemmat räkäisiä ja yskäisiä ja itsekin olen kipeä. Ja taas tuo vauva itkee. Ihan koko ajan. Lääkärissä on käyty taas kerran.



En koskaan ole tuntenut tällaista pohjatonta väsymystä ja tympääntymistä. Nyt pitäisi olla elämän ihaninta aikaa kun lapset on pieniä, mutta minä vain kärsin. En millään jaksaisi pukea heitä ja lähteä liikkeelle, en millään jaksaisi ainaisia ruokataisteluita.



Lapsiparat, ansaitsisivat paremman äidin.



Menen taas nostamaan tuon huutavan tyypin ylös. Huutaa se sylissäkin, huutaa se lattiallakin, ihan joka puolella.