6-vuotiaan ronklaaminen, inttäminen ja kiittämättömyys - mikä avuksi?

Ei kannata polttaa käämejä. Ajattele niin, että on terveempää elää tuo vaihe kuin olla elämättä.



Meillä on kotona 6-vuotias ronklaaja ja 4-vuotias minä itte -uhmaaja...

jolla on ihan mahdoton kiukuttelu ja kitinävaihe. Vaatteet ja mäkkärit eivät tätä neitiä juurikaan kiinnosta, mutta on ihan uskomattoman jääräpäinen joka asiassa ja hermostuu ihan älyttömästi jos joku asia ei mene suunnitelmien mukaan tai häntä kielletään tekemästä jotain. Ja kaikkein oudointa on että tyttö on ruvennut tappelemaan pikkuveljensä kanssa joka asiasta, esim. jos ei saa juuri silloin jotain lelua kun haluaa, niin siitä seuraa itkupotkuraivarit. Toivottavasti tää on ohimenevää, meillä kun ehti olemaan sellainen seesteimpi vaihe 4-5 vuotiaana...

vaikka siitä puhutaan harvemmin kuin uhmaiästä 2-3 vuotiaana tai murkkuiästä. Menee ohi ja 7-8-vuotiaana on taas seesteisempää.

Onko saanut jo aikaisemmin samat "kohtaukset" vai mikä lie.

Vai kestääkö tätä monta vuotta...aargh!

Eikä anneta periksi! Välillä ottaa päähän, kun mummo tai isä antaa pompotella itseään. Ja tyttö osaa niin ovelasti... tosin meni tytölläkin "jauhot suuhun" kun mummo antoi laittaakin ne toiset sukkikset, joka oli liian pienet, ja tyttö sinnikkäästi laittoi ne ja oli niissä koko päivän kiusallaankin, ja iltapäivällä sit suostui itse laittaa ne roskiin vihdoin... että jossain voi joskus antaa periksikin tietysti niin tyttö näkee mitä seurauksia on jos itse saakin päättää...

Pitäisi varmaan lukea jotakin kasvatusopusta, mulla alkaa mennä jo sormi suuhun tämän neidin kanssa. Vaatteiden kanssa käydään isoimmat väännöt, mutta muutenkin osaa olla todella äkkiväärä. Ja ovet paukkuvat, pikkusisarusta tönitään, äitiä tuupitaan, kiljutaan, huudetaan, heitellään tavaroita.



Lisää hermoja äidille, kiitos.

Meillä tyttö 4 vuotta, ja on ollut koko ikänsä samanlainen. 10-kuisena (!) alkoi ensimmäisen kerran protestoimaan valitsemaani puseroa. Tämä kävi ilmi siten, että lapsi oli sylissäni kun menimme hakemaan puseroa. Otin kaapista vihreän, ja alkoi kauhea huuto. Laitoin puseron takaisin ja otin vaaleanpunaisen. Lapsen ilme muuttui sekunnissa hymyksi. Että sellaista.



Samaa on nyt jatkunut tähän asti, enkä todellakaan kuvittelen tämän olevan mikään vaihe, vaan lapsen luonne. Meillä lapsi kasvattaa enemmän aikuisia kuin aikuiset lasta, ja tämän lapsen kanssa koetamme taiteilla parhaani mukaan. Jo nyt odotan lapsen murrosikää kauhulla...

sama meno, herää pahantuulisena riitapukarina, etsien pienimmästäkin asiasta sytykettä inttämis, riitely, kiukuttelu ja narina kohtaukselle. Todella hauska päivänaloitus! Yksi taktiikka on myös vitkuttelu pukemisessa, pesemisessä, syämisessä, lähtemisessä.



Tuntuu, että mikään juuri ei ilahduta tai riitä. Jos hän haluaa pelata lautapeliä tai korteilla ja se tehdään, mankuu aina vain lisää ja lisää, samoin satujen luku jne.



Jos ehdottaa jotain tyypillinen vastaus on ei, en tee, en halua, en nyt.

joka antaa meidän lasten kävellä ylitseen mennen tullen. Hänestä he vain toteuttavat luovuuttaan ja hän on niin ihana, kun hän antaa "lasten olla lapsia".



Lopputulos on aina sitten se, että 6-vuotias on aivan raivopää minulle kaiken rajattomuuden jälkeen.



Ja tästä sitten siskoni ystävällisesti kyökkiterapoi minulle ja lapselle jonkinlaisen kommunikointinongelman... Ja että se 6-vuotiaan uhma viestii siitä,

että minä olen huono äiti...

Meillä nimittäin samanmoinen 6 v ja olen välillä aika avuton. Yritän kasvattaa lasta empatiaan ja ystävällisyyteen kaiken muun ohessa, mutta kun tuntuu että aika ja voimat ei vaan riitä. Työllä ja tuskalla saan asiat sujumaan jotenkin, mutta jos yritän puuttua jokaiseen rikkeesseen ja nimittelyyn, en muuta ehdikään. Toki sanon aina, "Ketään ei nimitellä tyhmäksi" jne, mutta siihen se yleensä jää. Välillä tuntuu että pitäisi olla tiukempi ja jaella rangaistuksia enemmän, välillä taas että voisi antaa enemmänkin periksi ja antaa pojan oppia kantapään kautta, mikä ei toimi (esim. antaisi hänen myöhästyä harrastuksesta, jos vetkuttelee lähdössä).



Millaista linjaa te muut olette pitäneet?

mutta meillä poika talttui pikku hiljaa sillä että niissä tilanteissa kun oli mahdollista ei noteerattu kiukkua ja toisaalta joissain tilanteissa kun oli mahdollisuus niin tehtiin esim. niin että jos ei puhunut nätisti normaalilla äänellä ei "kuunneltu" joten jos halusi aamupalalla leipää ja kaakaota (puhui naristen) tuli eteen puuroa. Totesin että narinaa en kuule enkä kuuntele. Näitä tilanteita tuli aika paljon ja pikku hiljaa tepsi.



Sama juttu kun ei aamulla saanut käytyä pissalla, vaihdettua vaatteita pyynnöistä ja kehoituksista huolimatta niin laitoin itseni valmiiksi ja ilmoitin pojalle että munakello soi 3min päästä jolloin täytyy lähteä eskariin. Jos ei ole valmis kannan autoon yöpuvussa tai vaikka alasti koska minä en aio myöhästyä töistä. No eipä poika tietenkään uskonut joten poika löysi itsensä päiväkodin eteisestä yöpuvussa vieressään kaikki vaatteet kassissa. Kuulostaa tosi kurjalta ja sitä se olikin mutta oppi. Laitan aamulla munakellon ajastamaan ja nyt se toimii kun kello soi niin pojalla todella on hommat hoidettuna. Itselläni on aina varattu aikaa auttaa siihen asti kunnes kello soi.



Samoin kiittämätömyys. Kun ei viikonlopun karkkipussi kelvannut vaan heti tuli moitteita otettiin koko pussi pois ja poika oli nameja. Huutoa, paiskontaa ja itkua piisasi mutta opetti niin että nyt menee jo melko hyvin. Sama juttu ruuasta. Kun tullaan keittiöön ei sanota yök tai sitten voi poistua samantien syömättä.

lähtöisin teistä aikuisista?

Jos lapsi ei sinne itse halua niin vetkuttelun ymmärtää. Toisaalta ensi syksynä pitäisi mennä kouluun joten tuohon asiaan kannattaa ehkä paneutua kunnolla. Toimisiko palkintosysteemi paremmin?

Meillä lapset saa joka (arki)ilta tarran jos ovat sängyissä klo 20. Kun on 7 tarraa tehdään jotain kivaa yhdessä. Mennään uimaan, vuokrataan elokuva, käydään metsäretkellä jne. Tämä on toiminut näihin iltoihin paremmin kuin uhkaukset ja patistus.

Anna kun mää (jolla lapsien ikä yhteensä 7 vee) vastaan:



Annat vaan sekavia sääntöjä! Etkö näe itse miten hassua on lapsen näkökulmasta että annat valita paitojen välillä kaupassa, mutta et hampparipaikkojen? :D



Kaikenmaailman kitinän aamulla selätän kun lapset valkkaa ILLALLA valmiiksi aamuset vaatteet. Jos aamulla tulis niistä napinaa (jota ei ole ollut näin tehtynä) niin sitten lapsi hakee toisen paidan. Mitä väliä?



Suakin varmaan välillä nyppii kun paita jonka haluisit päällesi on pesussa tai rikki. Miksi lapsi ei saisi näyttää tunteitaan?



Se, miten sinä toimit on sitten ihan eri asia.. Ei meilläkään lapset pompottele, mutta sun lapsi on jo sen verran iso että tajuaa paremmin puhetta.



Taitaa joku ostaa liikaa kivoja vaatteita jos pakottamalla saat lapsen päälle vaattet. Toi tilanne selviää kun muutat muutamia kantojasi ja lopetat valtataistelun; lapsi valkkaa illalla vaatteensa. Mäkkiin voi ajaa, mutta kyse olikin siitä ettet sinä nyt vaivaudu. Olen varma että ajaisit omien halujesi perässä, mutta lapsen mielipiteen voit ohittaa.. Tai sitten selität että menette kotiin syömään mustaamakkaraa jos ei kotimatkan varrella oleva paikka kiinnosta. Taas tekee valinnan eikä joudu tappeleen sun kanssa.

Sää taas voit selittää lapselle että kotona on omat säännöt, mummolassa ja sisarellasi on kotonaan omat.



13

nämä ikävaiheet, seuraava hankala ikä on taas 9 vuotiaana, ittestään ne menee ohi, mutta vähemmällä surulla pääsee molemmat kun luet sen kirjan, ja tiedät mistä mikäkin käytös johtuu.

En tunne yhtäkään perhettä joka söisi mielummin Hesessä kuin Mäkkärissä, Helsingissä asutaan.

mutta ei vaan ala vaihtaa kamoja ekasta eikä viidennestäkään kehotuksesta. Jos harrastus jätettäisiin väliin vetkuttelun takia, seurauksena olisi varmaan tunnin huuto - mutta kannattaisiko se kerran kestää jos siitä sitten oppisi? Toisaalta tuntuu että ei tämä lapsi opi tuolla tavoin kuin entistä pahemmalle tuulelle, kun ei edes harratukseen pääse vaikka haluaa...



11

mutta ongelma onkin se sisko, joka sitten vielä haukkuu minua - myös lapsen kuullen.



Ja se että siskolleni ei mene jakeluun se, että meidän kotona on meidän säännöt, joita siis myös hänen pitäisi noudattaa.



9

lukee on aina olemassa joku hankala vaihe. edellinen on tuskin ehtinyt päättyä kun seuraava jo alkaa. Suurin selitys näille on asioille on lapsen temperamentti (löytyy paljon erilaisia) ja se että lapsi luonnostaan iän myötä irtautuu vanhemmistaan pikku hiljaa ja kipuilee sitä välillä enempi ja välillä vähempi. Oma olemassaolo ja tärkeys vanhemmilleen on todettava jollain tavalla myös.

jos harrastus on rakas niin mun mielestä voitte hyvin laittaa rajat vetkutukselle. voitte ilmoittaa että lähdemme kun kello x. Kamojen vaihdon aikaan toteatte että nyt vaihda kamat aikaa on (munakello soimaan jos muu ei auta) jos ei ole kamat päällä niin sitten ei lähdetä koska olet jo myöhästynyt. Kun kerran jää menemättä luulis oppivan. Jokaisella on omat vastuunsa ja kyllä 6.v vastuulla on tehdä se mitä sanotaan jotta HÄN pääsee harrastukseensa ajoissa. Jos hommat ei suju voi syyttää vain itseään että ei päässyt.