joskus sitä tosiaan epäilee kykyjään äitinä..

mutta kai edes lapseni ansaitsee vastauksen!?

viilipyttyä minusta ei kyllä saa tekemälläkään, ehkä tuosta aloituksesta sai väärän kuvan. kyllä minä avaan ääntäni oikeastaan ihan päivittäin (2v on todella ovela löytämään ärsytysnappulan vanhemmistaan..)



kaduttaa silti, mutta ehken ole ihan kylmä äiti sittenkään.

Meinaatko että koko ajan pitää olla vaan lässyn lässyn ja hössln tössön ja niin edespäin? Eiköhän se nimenomaan tehnyt lapselle ihan hyvää huomata, että ihan mitä tahansa ei voi äidillekään tehdä, että äitiinkin voi sattua ja että äidilläkin on ihan normaalit ihmisen tunteet...



Pahempaa hallaa sä lapsellesi teet, jos olet sellainen iänikuinen viilipyttyäiti, jolla kiehuu vain pinnan alla.

että tunnin nukutusrumba on vielä vähäistä... :) Pari vuotta kun vietti joka ilta kuusi tuntia lapsen nukahtamista odottaen tai lasta nukuttaen, niin tunti tuntuu aika pieneltä... ;) Voimia hommaan, se on... rasittavaa.

ja siksi epätäydellinen. Parempi minusta että lapsi oppii kaikki(!) ihmiset tekevän joskus väärin kotona turvallisten ihmisten kanssa, ei sun lapsesi siitä vahingoittunut.

Pahin mitä itse mielestäni olen lapselleni tehnyt oli kun läppäsin silloin n. 1v vanhaa tyttöäni poskelle, kun kaatoi tahallaan lautasensa lattialle. Sitä kadun edelleen ja päätin että se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta kun kajoan lapseeni väkivaltaisesti ja on ollut (tyttö kohta 10v.) Sillon meni vaan totaalisesti yli sietorajan (syyttä, tiedän kyllä). Huutoa kyllä maailmaan mahtuu ja toki säikäyttää lapsen, mutta anteeksipyyntö auttaa tilannetta jo paljon.

sen jälkeen tehdään jotain muuta, jonka seurauksena on että lapsi haluaa itse nukkumaan. eipä silti, ettenkö _odottaisi_ lapsen nukahtamista..



se nyt ei kuitenkaan liittynyt aiheeseen tuo nukutusaika.

Sulla on temperamentti kuin kuolleeksi liiskatulla olmilla!

itse olen koko elämäni ollut vähän ärtsy luonne ja nopeasti kuohahtava. kiukku kuohahtaa niin nopeasti, etten ehdi edes aloittaa mitään sataan laskemista, siinä vaiheessa kun aivoni tajuavat minun kiukustuvan, on suusta tullut jo metritolkulla tekstiä ja aikamoisella volyymilla.



sinä ap olet ihana äiti, koska pyysit anteeksi lapseltasi ja selitit miksi suutuit. näinhän sinä opetat lapsellesi elämisen taitoa, eikös juu. tietty lapsella on myös oltava mahdollisuus näyttää kaikki tunteensa. meillä kotona isääni piti aina ymmärtää hänen kuohuvan tempperamenttinsa tähden, mutta lapset eivät saaneet sanoa poikkipuolista sanaa mihinkään, ja se oli kyllä totaalisen epäreilua.



pointtini oli siis, että mun mielestä perheeseen mahtuu myös kiukkua ja ärtymystä, kunhan tarpeettomia purkauksia pyydetään anteeksi, ja jokaisella perheenjäsenellä (myös äidillä) on yhtäläinen mahdollisuus tunteiden osoittamiseen.

Mä aina selitän lapselle, että vaikka rakastaa toista voi välillä olla vihainen toiselle... Ihan itseni voisin teksistäsi tunnistaa. Suurin osa meistä räjähtää aina joskus lapselle. En usko, että lapset siitä kovin isoja traumoja saa.

en ole vielä edes ajatellut sellaista. lapsi ei osaa vielä tuottaa sellaista sanaa suustaan. halaus on ollut tähän asti tapa "pyytää anteeksi".



mutta kiitos muistutuksesta, joskushan sekin sana on opittava.

että mun mielestä on ehdottomasti sata kertaa parempi menettää hetkeksi hermonsa lapsen kanssa ja vaikka karjua naama punaisena, kuin yrittää pidättää kiukkua ja olla tosi jäykkä ja huumorintajuton viivasuu. SELLAINEN nimittäin on tosi kamalaa lapselle.

mua alkoi melkein naurattaa! tuollainen jäykkä ja huumorintajuton viivasuu oli varmaan vauvan ensimmäiset kuukaudet kun olin vaan niin hemmetin väsynyt etten edes hermostunut mistään! mutta en tosiaankaan ole enää.



miehenikin kanssa miekat lentelevät mutta riidat sovitaan (lähes) aina niin, että lapsi näkee myös sopimiset. omaa äitiäni riitely kauhistuttaa, vaikkei siitä ole suoraan mitään sanonutkaan (jäykkä, huumorintajuton viivasuu kun ehkä on..).