Lue keskustelun säännöt.
Tajusin olevani verraten onnekas!
29.10.2008 |
Vielä viisi vuotta sitten haudoin itsemurhaa jatkuvasti. Elämä ei tuntunut tarjoavan mitään, en saanut otetta mistään. En pystynyt tekemään töitä enkä opiskelemaan. Tulevaisuus näytti armottomalta, valoisin visio taisi olla hauta ja kamalin se, että luisun elämässäni yhä syvemmälle kaikkeen paskaan. En halunnut mitään hyvää itselleni enkä uskonut, että elämä voi mitään hyvää tarjota. Tuolloin masennusta ja itseinhoa oli kestänyt vuosia.
Tällä hetkellä olen ihan perustyytyväinen elämääni. Opiskelut ovat loppusuoralla. Ostimme viime talvena oman asunnon. Välillä ajattelen että saattaisin haluta kolmannen lapsen. Pohdin tavallisen pinnallisia ajatuksia, kuten paria ylimääräistä kiloa vyötäröllä ja huomisen ruokalistaa. En enää pelkää masennuksen uusiutumista vaikka tiedänkin, että riski on aina olemassa, mutta isomman lapseni tulevaisuudesta olen huolissani. Jaksan kuitenkin uskoa siihen, että voin mieheni kanssa tavalla tai toisella korjata sen, mitä syvin masennukseni lapsessa aikanaan ehkä rikkoi.
Tänään on ihan hyvä päivä. Ja niin on huomennakin.
Kommentit (5)
Itse menen tällä hetkellä suunnilleen tuolla jossain, missä itsekin vaeltelit viisi vuotta sitten, ja hoito on juuri aloitettu. Lääkitys ja terapia tuntuvat hyvältä ajatukselta tasan niin kauan, kun tulen taas tänne AV:lle ja joku kertoo, että masentuneiden pitäisi vain ottaa itseään niskasta kiinni ja lopettaa ruikuttaminen.
Miten sinun siis kävi, otitko itseäsi niskasta kiinni vai saitko hoitoa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onneksi uskalsin aloittaa. Koskaan en olisi selviytynyt ilman tiivistä apua.
ap
Itse olen vielä vähän kahden vaiheilla, viitsinkö tuhlata yhteiskunnan resursseja itseeni. Se tuntuu toisinaan niin turhalta ja tarpeettomalta.
t:3
Itse olen vielä vähän kahden vaiheilla, viitsinkö tuhlata yhteiskunnan resursseja itseeni. Se tuntuu toisinaan niin turhalta ja tarpeettomalta.
t:3
Minäkin ajattelin, että on väärin haaskata yhteiskunnan varoja tällaiseen raatoon. Mutta yhteiskunnan kustannus ei ole koko totuus: itse se työ on terapiassakin tehtävä.
Uskallusta ja luottamusta, vähän sisuakin tarvitset kolmonen! Onnea matkaan!
ap
Toivon itse pääseväni vielä joskus samaan. Masennuslääkityksen sain lopetettua keväällä ja olen nyt töissä, mutta pelko luisumisesta takaisin masennukseen on päivittäistä.