Mitä mä teen, mitä sä tekisit?
Olin perjantaina tyttöjen kanssa baarissa. Eräs mies haki tanssimaan, tanssi sujui älyttömän hyvin. Ihastelin häntä ystävilleni, miten askeleet loksahtivat, harvoin tekee niin. Myöhemmin illalla mies tuli juttelemaan kanssani, juttukin luisti, oli selvästi jotakin ilmassa, sielunsukulaisuutta, kyllä sellaisen tuntee ja näkee toisen silmistä.
Nyt en saa mielestäni häntä!! Ja ihastuin häneen päätä pahkaa! Se ei ole tyylistäni, enhän tiedä edes miehen nimeä! Jotenkin jäi valtavan paha mieli kun erosimme, katsoin peräänsä, tuntui jotenkin käsittämättömältä ajatella että emme tapaisi enää.
Ja miksi emme tapaisi? No, itse olen avoliitossa 15ttä vuotta, 2 pientä lasta. Tosin meillä menee huonosti, on mennyt jo pitkään, olen jo kauan kokenut että meillä ei oikein taida enää olla toivoa. Jotenkin tuntuu kuin olisin itkunikin jo itkenyt, on sellainen metka olo.
Miehestä en tosiaankaan tiedä nimeä, asuinpaikan tiedän ja sen että on itse eronnut 2 vuotta sitten, 2 ala-asteikäistä lasta hänellä on joka toinen viikonloppu. Ystävien mukaan hän oli tosi söpökin, itse en oikein muista kunnolla, jäi enemmän fiilis mieleen, ja ääni, se oli valtavan miehekäs. Ja olin sentään selvinpäin kuskina! Mieskin oli kuskina, joka oli myös hänessä mahtavaa.
En ole kertonut miehelleni että tapasin mukavan miehen, miksi pahottaisin mieheni mieltä lisää kun mitään ei kuitenkaan tapahtunut, enkä todennäköisesti tapaa tanssittajaa enää koskaan. Toisaalta mulla on vahva tunne että mun on aivan pakko saada tavata tuo mies vielä kerran, ja salaa suunnittelen toista baarikertaa 2 viikon päähän, kun mies taas mahdollisesti siellä. Jotakin haluaisin hänelle sanoa, en kyllä yhtään tiedä mitä, mutta jotenkin on tunne että hänkin jäi miettimään mua.
Tää on pelottavaa. Oman miehen kanssa on edessä vakavat keskustelut ja paljon kyyneliä, meidän on pakko tehdä jotakin, muuten ero on väistämätön. Mutta en oikein tiedä haluanko yrittää enää, ja mikä sitten on tämän tapaamani miehen vaikutus, vai sysäsikö hän vaan jotakin prosessia tietämättään eteenpäin...en minä tiedä....
Onko kellään ollut vastaavaa? Oma mies ei ole ollut aikoihin kiiinnostava, haluista on turha puhua, seksikin on ollut pakkopullaa.
Kommentit (12)
Kuulostaa niin ihanalta...
Lähinnä kait sinuna miettisin tätä nykyistä suhdetta, että haluatko jatkaa vai lopettaa sen riippumatta miten ihastuksen kanssa käy.
Itselläni oli myös 15 v. yhteistä eloa aivan ihanan miehen kanssa takana ja kaksi pientä lasta, kun rakastuin toiseen. Mieheni oli siis hyvä aviomies ja isä, mutta en rakastanut häntä - lienenkö koskaan tuntenut häneen muuta kuin lämmintä kiintymystä. Seksi oli muuttunut suorastaan vastenmieliseksi. Jos olisinkin rakastanut miestäni, olisin tehnyt kaikkeni suhteemme jatkumiseksi. Mutta omalla kohdallani rakkaus vei mukanaan, enkä ole hetkeäkään katunut. Erosta on nyt neljä vuotta. Helppoa ei ole ollut uuden ihastuksen kanssa, mutta olen yhä rakastunut. En tiedä tulevaisuudestamme, koska hän ei vieläkään ole vapaa, mutta silti en kadu tekemääni päätöstä. En oikeasti tuntenut olevani elossa ennen kuin rakastuin. Nyt tiedän, mitä on onni, mutta myös mitä on mieletön tuska. Kaiken tämän voit kuvitella sinullakin olevan edessä. Helppoa ei tule olemaan. Tärkeintä on, että teet päätöksen, jonka kanssa voit elää.
Jos ruoho alkaa näyttää aidan toisella puolella vihreämmältä, kannattaa pysähtyä ja miettiä, mitä suhteellenne tapahtui.
Kokemuksesta tiedän, että onni ei tule toisen ihmisen hahmossa, vaan joko löydät itsesi tai sitten hakkaat päätäsi seinään tulevienkin kumppaneidesi kanssa. Parisuhteen tärkein kulmakivi kun on oma itsenäisyytesi. Tiedätkö kuka olet? Mitä haluat? Kykenetkö tekemään töitä suhteenne eteen, odottamatta että miehesi muuttuu, mutta muuttamalla omaa käytöstäsi?
Ne laittavat pohtimaan. Ihastuksen tunne on hieman haihtunut kun taas on kotona elämässä tätä tuttua arkea.
Miehen kanssa menee paremmin. Olen kirjoitellut sydän verellä tekstejä vuosien saatossa, ne liittyvät suhteeseemme. Päätin printata nipun ja 2 päivää pöydällä lojuttuaan ne olivat alkaneet kiinnostaa myös miestäni. Eilen hän kertoi lukeneensa ne puoliväliin. Se sai meidät kommunikoimaan, hänet avautumaan, meillä oli todella hyvä parituntinen lasten mentyä nukkumaan. Sen lopuksi kerroin myös tästä lauantaisesta miehestä, että miten on aika pelottavaa että kiinnostuin hänestä niin. Toisaalta tuli hyvä olo kun kerroin hänestä, sehän taas tietää meille hyvää. Niin kauanhan ei ole hätää kun vaimo puhuu toisesta miehestä - kun puhe lakkaa on jo myöhäistä, sanotaan.
Olen tyytyväinen nykytilaan, nyt vaikuttaa siltä että saamme prosessin alkamaan. Mies lähtee siitä että pysytään yhdessä ja selvitetään vaikeudet, minä siitä että on yhtä mahdollista erota tai jatkaa, mutta asiat täytyy selvittää. Tuon toisen miehen työnnän taka-alalle, vaikka se kirveleekin. Ehkä elämä tuo hänet joskus vastaan, ehkä ei. Jotenkin kyllä tuntuu että tuo, tavalla tai toisella. Mutta sitä ei parane ajatella juuri nyt.
Saa kommentoida edelleen, kokemuksia kaivataan.
Tuo kuullosti oikein hyvältä! Hienoa jos miehesikin avautui. Sain käsityksen, että teillä on kaikki mahdollisuudet jatkaa liittoanne onnellisissa merkeissä.
...mulla on nimittäin hyvin samanlainen tilanne omassa elämässäni kun sulla.Takana on 17 vuotta yhteiseloa joista 12 vuotta naimisissa,kolme lasta.Mä oon taistellut kanssa omien tunteitteni kanssa jo oikeestaan muutaman vuoden,ja sillä tahdonvoimalla ollaan menty eteenpäin.Musta tuntuu myöskin siltä etten rakasta miestäni vaan tunnen lähinnä kiintymystä ja syvää ystävyyttä.Seksi ei tunnu hyvältä,ihan kun ystävänsä tai jopa veljensä kanssa olisi.Mä oon yrittänyt puhua asioista mutta miehestä ei saa mitään irti.Tuo että laittaa asioita paperille ja antaa miehen luettavaksi voisi olla todellakin koettamisen arvoinen juttu myös meillä.Josko puheyhteys aukeaisi meilläkin.
Kun luin Huldaeemelin kirjoituksen ja muiden kirjoituksia, mieleeni tuli vain, että puhukaa ja puhukaa... Ja ilokseni alempaa luin, että niin oli käynytkin, että olitte keskustelleet aivan avoimesti suhteesta.
Omassa elämässä ja avioliitossa paras avain parisuhteen viilentymiseen on puhuminen tai jollain muulla asioiden esille nosto. Joskus vain arjessa huomaa, että meillähän on keskenään tosi viileää ja omat tunteetkin uhkaa kuolla. Sitten kun sen viileyden huomaamme, niin on aika puhua ja ääneen sanoa toiselle, että ei taida mennä meillä oikein hyvin... Kun on lapset saatu nukkumaan, on aika puhua ja puhua... Asiat ei selviä aina yhdellä juttelulla, vaan joskus juttelut kestävät viikonkin, kunnes taas löydämme sen ihanan puolison, johon olemme rakastuneet. Ja asioiden sopiminen heijastuu arkeen positiivisesti. Ja kaikista puhutaan siis ihan avoimesti, mitään salaamatta.
Tsemppiä avioelämäänne!! Toivon että löytäisitte jälleen toisenne ja voisitte jatkaa yhdessä. Ja tarvittaessa, älkää arastelko hakea apua vaikka parisuhdeterapiasta.
Itselläni on mieheni kanssa yhteiseloa " vain" 7 vuotta. Tähän mahtuu sekä ylä- että alamäkiä, mutta kaikista on selvitty puhumalla. Arjen puuhiin tavallaan uppoutuu niin, että kommunikaatio ihan unohtuu, ja lopulta huomaa ettei enää aikoihin ole tiennyt, mitä sille puolisolle kuuluu, mitä hän ajattelee, ja mistä asioista on huolestunut tms. Ja silloin juttelusessiot ovat tarpeen.
Toinen asia, mihin kiinnitin huomiota tässä, on se, että monet sanoivat etteivät enää rakasta miestään, mutta tuntevat kiintymystä ja lämpöä miestään kohtaan... Mitä on rakkaus? Mulle se on nimenomaan lämmintä kiintymystä, ystävyyttä ja kumppanuutta, turvallisuutta ja luottamusta. Ja tietysti välillä intohimoakin. Alkuaikojen kiihko on aikoja sitten hävinnyt, enkä sitä oikein osaa kaivatakaan. Sellainen suhde olisi pitemmän päälle raastavaa, en ainakaan itse jaksaisi elää sellaista vuoristorataa.
Miettikää tekin, mitä kumppaniltanne ja elämältänne haluatte, mikä on tärkeintä elämässä ja millaisen parisuhteen haluatte. Kaikkea ei voi saada, mutta pitäisi yrittää olla tyytyväinen siihen mitä on jo saanut.
Hyviä parisuhdehetkiä ja romanttista syksyä toivotellen!
hei,
oli pakko vastata, että upea juttu, että ap:llä menee paremmin!! ja perään mulla tuli heti itku, kun luin jonkun sanomana, että puhukaa, se auttaa. Niin varmasti auttaisikin, mutta entäs jos homma menee aina riitelyksi, huutamiseksi ja mököttämiseksi?? Nytkin piti olla sellainen romanttinen ilta ja yö kahdestaan, kun vietiin lapsi tätille hoitoon, mutta koko päivä ollaan riidelty ja mies on räyhännyt, niin eihän siitä mitään romanttista seuraa. Mies meni nukkumaan ja mä jäin mököttämään tähän tietsikan ääreen... ja itkemään
Kysymys siis kuuluu: (anteeksi ap, nyt mennään ohi sun alkuperäisen aiheen!) Miten ihmeessä oppisimme riitelemään asiallisesti??!! Mies räjähtää mielestäni pienistä asioista (liittyy useimmiten kodinhoitoon) ja sitten samaan syssyyn alkaa moittimaan mua kaikesta muustakin. (Useimmiten koskee mun menoja, eli en saisi esim. käydä itsekseni kaupungilla / kirjastossa tms. kuin todella harvoin ja pikaisesti) En osaa muuten enää mitenkään puolustautua kun sanon vain ilkeästi takaisin. Monen päivän mökötyssoppa on sitten valmis. Ja kukas se alkaa sovintoa hieroa? Minäpä tietysti... ja miehen mielestä on typerää, että pyydän anteeksi, kun sitten en kuitenkaan korjaa tapojani (kuten että en laita tavaroita aina heti omille paikoilleen...) Miehessähän ei koskaan ole mitään vikaa, eli hän ei koskaan tarjoa sovintoa. Neuvoja??!!
En tunne tilannettasi paremmin, mutta tuo osa kirjoituksestasi särähti.
Voisi olla hyvä saada ulkopuolista näkökulmaa kuvioihinne, jos ette pysty asioista rauhassa keskustelemaan.
Jaksan aina ihmetellä, miksi fiksut naiset parisuhteen tai lapsen varjolla luopuvat perusoikeuksistaan. Mielestäni aikuisen naisen ei tarvitse kysyä lupaa mieheltään, jos haluaa mennä harrastuksiin, kaupungille tai kavereitaan tapaamaan. OK, lasten hoidosta pitää sopia, mutta kyllä molemmilla suhteen puoliskoilla on oikeus aikaan, jolla voi tehdä mitä huvittaa (kunhan ei loukkaa toista). Mikä oikeus miehellä on rajoittaa menoja?!
aakkoset:
Miten ihmeessä oppisimme riitelemään asiallisesti??!! Mies räjähtää mielestäni pienistä asioista (liittyy useimmiten kodinhoitoon) ja sitten samaan syssyyn alkaa moittimaan mua kaikesta muustakin. (Useimmiten koskee mun menoja, eli en saisi esim. käydä itsekseni kaupungilla / kirjastossa tms. kuin todella harvoin ja pikaisesti) En osaa muuten enää mitenkään puolustautua kun sanon vain ilkeästi takaisin.
Hei aakkoset! Yksi asia tuli minulle mieleen, jolla riitojen kierrettä voisi katkaista. Viisaana naisena voisit koittaa olla vastaamatta miehesi ilkeään kommentiin ilkeästi. Jos lähtee samalle ilkeilytasolle, ei sille tule loppua ja loukkaaminen jatkuu. Minunkin mieheni on joskus tiuskinut ilkeästi (on paljon temperamenttisempi kuin minä) mutta en ole vastannut koskaan ilkeyksellä. Vaikeaa riidellä rakentavasti jos toinen räyhää, mutta kannattaa yrittää jos toinenkin, vaikka pysähtyisi ajattelemaan asiaa.
Jos mieheni on taas huomautellut kotitöistä, (joihin pitäisi hoitovapaalla olla runsaasti aikaa) olen sanonut, että jos joku kuppi tai sotku häiritsee niin ole hyvä ja korjaa pois niin ei häiritse. Sotkuthan ovat yhteisiä yhteisessä kodissa. Teen kyllä koko ajan hommia enkä ota päiväuniakaan vaikka väsyttää, mutta silti niitä sotkuja jää rästiin. Tärkeimmät eli lapset on huomioitava ensin.
Aikaa on kulunut jokunen viikko mutta yhä tilanne on se että vierasta miestä mietin. En sillä tavalla että ooooooooooooo kun se oli ihana ja aaaaaaaaaaa kun sen saisi vaan sillai että oli kyllä oikeasti todella mukava mies ja mitenköhän sitä häneen reagoisin jos vielä hänet näkisin joskus.
Oman kanssa menee kylmemmin kuin koskaan eikä kumpikaan edes yritä. Kunhan eletään. Eli kohtalaisen paskaa on ja aikapommi tikittää.
Apuja kommentteja kokemuksia lisää?
Hei! Ihana ja salaperäinen mies, jonka kanssa tanssit voi olla tosi hyvä tekosyy olla yrittämättä enää oman miehesi kanssa. Kaikillehan voi tulla houkutuksia ja ajatuksia vihreämmästä ruohosta aidan toisella puolella. Mielestäni ensin pitäisi katsoa kortit loppuun nykyisessä suhteessa. Pitäisi miettiä haluaako jatkaa. Pelkkä yrittäminen ei riitä, vaan halu jatkaa on oltava mukana. Tahdonvoimalla voi saada tosi paljon aikaiseksi. Mutta jos ei tahdo, ei ketään voi pakottaa, eikä säälistäkään voi seurustella.
Ihminen ei ole kertakäyttöhyödyke, joten turhaan ei pidä heittää vanhaa suhdetta roskakoriin. Eikä myöskään pidä hehkutella suhteita salaa toisen selän takana. Ulkopuolinen suhde varmistaa sen, ettet voi keskittyä nykyiseen suhteeseen täysipainoisesti. Jos et halua, niin et, mutta mieti tarkkaan.