Lue keskustelun säännöt.
Toistuvat keskenmenot ja eläminen niiden kanssa
26.09.2012 |
Anteeksi ehkä outokin otsikko, mutta kaipaisin hieman kokemuksia tai mielipiteitä raskaudesta ja keskenmenosta kertomisesta läheisille.
Olemme kärsineet toistuvista keskenmenoista viikoilla 5-9. Yritämme jälleen raskautta (ja lapsettomuushoidoissa ollaan).
Aluksi mietin, että vältämme kertomasta raskaudesta läheisille, koska jos se menee kuitenkin kesken. No näin sitten on tapahtunut kerta toisensa jälkeen ja nyt tuntuukin siltä, että olisi parempi kertoa alkuraskaudessa olevansa raskaana, koska näin myös ehkä voisi saada tukea keskenmenon aikana. On uskomattoman tärkeää kuulla sanat "miten voit" tuossa tilanteessa, vaikka myönnettäköön että henkisesti eka keskenmeno ei ollut raskas vaikka fyysisesti olikin kivualias. Nyt kun keskemenoja on useita, niin henkinen kuormakin on suuri - suru ja pelko siitä, että eikö me koskaan saada yhteistä lasta.
Entä te, jotka olette kokeneet toistuvia keskenmenoja niin miten olette eläneet uhkaavan keskenmenmenon tai ihan alkaneen keskenmenon aikana. Oletteko hidastaneet tahtia, jättäneet vaikka sovitut tapaamiset väliin, juhlat väliin jne entä ymmärsikö miehenne teitä tai oliko hän tukena millä tavalla (toki suru on yhteinen, mutta ilmenee eritavoin)
Olen itse kokenut, että mies ei ole ymmärtänyt tai tukenut minua uhkaavan keskenmenon tai keskenmenon aikana. Joka tapauksessa menimme alkaneen keskenmenon aikana synttäreille kivuista huolimatta enkä usko, että mies olisi edes ymmärtänyt miksi emme olisi menneet (näin jälkikäteen ajateltuna olisin jäänyt kotiin). Viimeisessä keskenmenossa kun vasta oli uhkaava keskenmenon tilanne päällä(tiputteluvuotoa) niin jouduin hoitamaan sairasta miestä ja lasta ilman, että olisimme voineet edes saada siinä tilanteessa hoitoapua. Siinä yön touhutessani ja hoitaessani alkoivat kovat kivut ja vuoto ja keskenmeno. Jos olisin ollut viisaampi olisin kertonut niin raskaudesta kuin uhkaavasta keskenmenosta läheisille ja pyytänyt vaikka heiltä tuossa tilanteessa apua - en usko, että se olisi ollut liikaa pyydetty.
Siis puran tänne ehkä omia kokemuksiani ja ehkä niistä viisastuneena tulen kertomaan seuraavasta raskaudesta jo heti vaikka ekan viikon jälkeen myös läheisille ja samala mainitsen keskenmenoriskinkin. Henkisesti on lopulta helpompaa kertoa mitä on menossa kuin elää, että kaikki on hyvin eikä apua tarvita vaikka sitä voisi tarvita todella.
Millaisia kokemuksia muilla?
Kommentit (3)
Minä puolestani taas olen kertonut aina lähimmälle ystävälleni, omille vanhemmilleni, appivanhemmille ja siskolleni raskauksistani heti positiivisen testin tehtyäni. Pystyn luottamaan siihen etteivät he kerro siitä kenellekkään, niinpä ei tarvitse selitellä ulkopuolisille että taas onkin tullut kesken.. Mutta juuri se tuki läheisiltä on ollu todella tärkeää. On saanu puhua keskenmenosta kun ei tarvi salailla mitä pään sisällä oikeen tapahtuu,kun mulla itellä ainakin jatkuvat keskenmenot on henkisesti todella raskaita.
Mun mies on aina koittanut ymmärtää minun fyysistä kipua ja henkistä kipua. Miehille keskenmeno ei kumminkaan tunnu samalta. Se ei oo fyysinen menetys siinä missä naiselle. Ite oon kärsiny joka raskaudessa kauheesta pahoinvoinnista ja väsymysksestä heti alusta asti, ja alkaa tuntumaan että jaksaako sitä taas alottaa alusta sitä oksentelua ja väsymyksestä...että olisko helpompi vaan tyytyä kahteen ihanaan lapseen. :)
Keskenmenon ekan päivän aikana en oo lähteny mihinkään kipujen takia eikä. Mies on sillon hoitanut lapset etteivät nää äitiä niin kauheissa kivuissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen tehnyt sen virheen, että en ole kertonut juuri kenellekään toistuvista alkuraskauden keskenmenoista ja olenkin ollut aika yksin sen asian kanssa. Nyt tilanne vielä korostuu, kun raskaus on vihdoin ja yllättäen edennyt pidemmälle ja etenee normaalisti ja kun kerron asiasta ihmisille, kaikki kysyvät ensimmäisenä, että oliko raskaus suunniteltu. Ovat kuvitelleet ettemme halua lisää lapsia. Turha siinä vaiheessa on mainita kuutta keskenmenoa, täytyy vaan tyytyä vastaamaan, että kyllä oli suunniteltu. Tiedän, että ystävät ja tuttavat olisivat erityisen onnellisia puolestani, jos tietäisivät taustan, mutta nyt sen sijaan selittelen, oliko suunniteltua. ;(
Ensimmäiseksi pahoittelut toistuvien keskenmenojen vuoksi.
Mulle useat keskenmenot ovat tehneet sen, etten todellakaan halua kertoa raskaudesta alkuvaiheessa. Sana leviää nopeasti, ei olisi kiva ilmoittaa kaikille "ei meille vauvaa tulekkaan", saati jos ihan vieraatkin alkaisivat puhua "eiks toi ookaan raskaana?" jne. Toki tuki on keskenmenon aikana tärkeää, mutta itselle on riittänyt yhden tai kahden hyvän ystävän tuki joille raskaudesta olen halunnut kertoa. Toki miehenkin tuki, mutta se ei vastaa ystäviltäni saamaani tukea.
Keskenmenojen aikana olen pystynyt elämään suht normaalia arkea, esim. hoitamaan lapseni. Mitään erityistä menoa meillä ei ole koskaan keskenmenon aikana ollut, juhlat kyllä skippaisin. Kivuliain keskenmenoni oli ensimmäinen ja ennen lastani, tällöin jouduin sairaalahoitoon, km rv:lla 13.
Yritys taas päällä ja kyllähän tässä meinaa usko loppua. Positiivinen raskaustesti ei vielä merkkaa mitään, siitä seuraa väh. 12 viikon stressi ja piina. Kerran olemme pääseet noiden viikkojen yli. Jaksankin olla joka päivä kiitollinen rakkaasta ja terveestä lapsestani.
Voimia sinulle.