Lue keskustelun säännöt.
Keskeytynyt keskenmeno
10.07.2010 |
Lopetin pillerit, tulin pian raskaaksi. Pahoinvointi oli järjetöntä. En pystynyt oksentamaan, mutta en juuri elämäänkään. Kaikki etosi, ruoka ei maistunut, mutta yritin silti, pienokaisen vuoksi. Vain nukkuessa pahoinvointi oli poissa. Pahoinvointi hiipui hiljalleen lähemmäs 12rv:a kohden.
Alusta asti pelkäsin iloita. Pelkäsin, että kuvittelen vain odottavani, että hänen sydän ei lyö, että hänessä on jotain vikaa. Osittain pelko johtui myös siitä, että tiesin lähipiirissäni käyneen näin.
Menimme muutama päivä sitten avomieheni kanssa ensimmäiseen ultraan jännityksestä pakahtuneina. Raskausviikkoja oli nyt takana 11+5. Ultrassa sitten tapahtui se mitä eniten olin pelännyt. Sikiön sydämen lyöntejä ei näkynyt. Hän ei ollut jaksanut 9+1rv:a pidemmälle. Hän on kaunis, (on sillä hän vielä asustaa turvallisessa kohdussani),
Kauniin muotoinen pää, söpö vartalo, pienet kädet ja jalat, kerrassaan onnsituneen näköinen pakkaus, mutta se sydän.. Ei mitään tietoa mistä johtuu. "Tällasta vaan tapahtuu todella paljon, luonnonoikku" -lääkäri toteaa ja pistää lähetteen eteenpäin. Suren. Suren ja itken valtavasti. Epäilen, jos kuitenkin kaikkki on laskettu väärin, pakko saada varmuus ja tilaan ajan yksityiseltä. Sama vastaus, mutta nyt ei enää tarvitse "jossitella". Hän oli ymmärtäväinen lääkäri. Osasi selittää mitä olisi pitänyt nähdä ja miltä se näyttäisi kun sydän sykkii ja verenkierto toimii (näkyy väreinä). Olisipa ensimmäinenkin ultraaja selostanut tapahtumaa.
Neuvolassa suositeltiin psykiatrian palveluja mikäli tuska ei tunnu itsellään helpottavan, mutta silti lääkärit ja neuvolatäti aina muistivat sanoa lopuksi sen ääneen; "No, mutta tehän voitte yrittää uudelleen kaavinnan ja ensimmäisten normaalien kuukautisten jälkeen". En usko, että kovinkaan moni tässä tilanteessa oleva haluaa ajatellakaan uutta yritystä ja perheenjäsentä. Meillähän on/oli tämä yksi, toivottu, rakastettu ja odotettu. Me olisimme halunneet juuri tämän, ei ketään muuta! Se on ihan järjetöntä. Tiedän, että tarkoitus on hyvä. Mutta suru ja menetys ovat yhtä isoja ja aitoja kuin muissakin kuolemissa. Ei kukaan mene hautajaisissakaan sanomaan leskelle, että "Hei kyllä sinä vielä uuden vaimon/miehen löydät."
Suren ja itken. Yritän löytää vastauksia. Syytän itseäni; olenko syönyt jotain väärää (-en); entä allergia lääkkeet (-lääkäri todennut sopiviksi); olenko stressanut liikaa, jos se johtuukin stressihormoneista?; (-?) joudun kokemaan kaiken kantapään kautta, elämässä mikään ei mene niinkuin kirjoitetaan. Oliko tämä opetus minulle, joka teininä joutui tekemään raskaan päätöksen abortista. (-Varmasti, niin sen täytyy olla) ja siitä tietoisena ja sen kaiken kokeneena tiedän; että suru ei häviä koskaan. Se on seurannut mukanani jo yhdeksän vuotta ja jatkuu taas tuplaten raskaampana koko loppuelämäni. En tiedä kestänkö enää uusia menetyksiä, sillä kaikki onnenpilkahdukset ovat aina haihtuneet ajattomuuteen.
Toivon sydämestäni muille kekskenmenon kokeneille rohkeutta jaksaa eteenpäin elämässä!
Kommentit (5)
Kiitos kun jaksoit kirjoittaa surustasi juuri tälle sivulle.
Aloin jo epäröidä oliko typerää kertoa tunteistaan näin julkisesti. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että ne tunteet ja ajatukset ovat minulle tärkeitä, aitoja. Aivan kuten kenen tahansa muunkin surutyötä tekevän.
Olen todella pahoillani puolestasi.
Jaksamista sinulle. Ymmärrän tuskasi.
T: Vierailija 10.7.10 14:23
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsellä takana kaksi keskenmenoa, viimeksi nyt juhannuksen alla. Suru ja ikävä on kova. En kuitenkaan halua jossitella sitä, miksi näin on käynyt. Ajattelen, että jokaisella ihmisellä on määrätyn mittainen elämä ja näillä lapsilla se on ollut tämän mittainen. Lyhyt, mutta täydellinen. Minä äitinä olen vain lapsen tausta, lapsi annetaan minulle hetkeksi lainaan, joskus se hetki on pitempi ja joskus lyhempi. Olisin niin kovasti halunnut molemmat lapset, mutta toisin kävi.
Ensimmäisen viestin kirjoittajan tapaus on kuin omani. Viikot, oireet, kaikki täsmäävät. Raskaaksi tulin myös helposti.
Eilen oli 11+6 ja nt-ultra, jossa sydän ei lyönyt. Vauva oli 9+4 kokoinen. Huomenna lääkkeellinen tyhjennys, jota pelkään ihan kamalasti. Kipua, epäonnistumista, jälkivuotoa. Ihan kuin henkisessä kivussa ei olisi tarpeeksi.
Minulla myös viikot ja kaikki täsmäävät, kaikkien edellisten kirjoituksiin.
Minulla nyt kaikki alkaa helpottaa, sillä keskenmenosta on jo kuukausi. Minulle tehtiin lääkkeellinen tyhjennys. Se oli todella kivuliasta ja vuoto oli todella voimakasta.
Muutama viikko minulle tuli kohtutulehdus. Siitä vielä viikko kävin tarkastuksessa jossa sain uudestaan lääkkeellisen tyhjennyksen. Sekään ei auttanut. Seuraavalla viikolla menin kaavintaan joka hoidettiin nukutuksessa.
Näinä viikkoina kun kaikki nämä tehtiin olin aivan rikki. Kaikki työpäivät mitä jouduin tekemään menivät aivan sumussa. Saatoin vain itkeä töissä ja iltaisin en saanut unta kun mietin vain miksi minulle kävi näin kun olisin niin kovasti halunnut hänet. En ollut ikinä ollut niin huonossa kunnossa kuin näinä viikkoina. Olin niin väsynyt.
Muutama päivä niin olo alkoi helpottaa. Kunnes töissä taas romahdin. Kävin juttelemassa ihan omasta tahdosta työterveyshuollossa ihanalle hoitajalle. Itkin varmaan puolitoista tuntia mutta hän kuunteli, ja minä sain purkaa suruni. Neuvolaan kun ilmoitin keskenmenosta, he kysyivät haluanko jättää soittopyynnön. En halunnut jättää.
Minulle valitettavasti oltiin yhtä tylyä sairaalassa kommentein " tätä sattuu, sitten uutta vaan"
Toivottavasti moni kävisi juttelemassa jonkun kanssa, ihan ulkopuolisen joka ei vähättelisi keskenmenoasi, vaan kuuntelisi ja olisi läsnä. Niinä päivinä kun sain tietää keskenmenosta, minulle ei tullut mieleenkään että haluaisin jutella kenenkään kanssa. Olin niin vihainen ja pettynyt itseeni. Jälkikäteen ajateltu hyvä että kävin puhumassa, olisin varmasti romahtanut täysin. Olisin saanut myös sairaslomaakin, mutta minulle pelkkä puhuminen riitti. Keskenmenon menetystä ei paranna mikään muu kuin aika, ja sitä saa surra niin kauan kuin haluaa ja pitääkin.
Jaksamista kaikille, ja onnea kaikille tulevaisuuteen!
Sain itse keskenmenon vajaa viikko sitten rv 10+4. Olin niin iloinen tästä kolmannesta raskaudesta, miestä oli kauan ympäripuhuttu kolmanteen lapseen, saisin olla kotona kun esikoinen aloittaa koulun jne...
Rv 10+0 alkoi tuhtuvuoto, johon neuvolan täti sanoi vaan että se on normaalia noilla viikoilla. Itselläni alkoivat hälytyskellot soida, kaikki ei voi olla hyvin. Vuoto lisääntyi, menin ultraan. Näin pienen vauvamme ruudulla, niin pieni ja suloinen.
Ja sitten ne sanat jotka muistan aina: Tässä on nyt käynyt mitä olet pelännyt, sikiö on kuollut rv 7.
Tuossa vaiheessa en osannut edes itkeä, itku tuli vasta siinävaiheessa, kun lääkäri alkoi varata minulle aikaa lääkkeelliseen tyhjennykseen.
Spontaani keskenmeno alkoi onneksi samana iltana kotona, en tarvinnut lääkkeitä avittamaan.
Olen niin surullinen, itku on herkässä. En tiedä miten uskallan enää yrittää, en jaksaisi tätä uudelleen...