Synnytysmasennuksesta kärsiviä/toipuvia äitejä?

oletin että tästä aiheesta olisi enemmänkin kertomuksia tässä pinossa, mutta näköjään ei. Minulla on kuusi vuotias poika jonka synnytyksen jälkeen sairastuin masennukseen. Tuntui että koko maailma kaatuu päälle. Minulla meni noin puoli vuotta ennenkuin pystyin puhumaan asiasta jollekin. Huomasin itse oireet aiemmin mutta olin mielestäni super äiti joka ei voi näyttää omaa heikkouttaan. Pikku hiljaa alkoi paraneminen tapahtumaan tämän puolen vuoden jälkeen. Vielä välillä kun ajattelenkin niitä aikoja niin minulle tulee surullinen olo. Nyt odotan toista ja pelkään saman toistuvan sillä nyt jo välillä on sellaisia oireita. nyt kyllä osaan hakea jo heti apua.



Voimia sinulle ja kannattaa asiasta puhua mahdollisimman paljon.

Niinpä, luulin, että vastauksia olisi tullut enemmänkin, mutta ehkä asia on meille äideille niin kipeä ettei siitä mielellään puhuta. Kieltäydyn uskomasta, ettei meitä masentuneita äitejä olisi muita! :) Tuo puhuminen on mielestäni se tärkein asia ja ainakin omalla kohdallani auttaa.



Kiitos sinulle vastauksestasi ja oikein hyvää odotusaikaa! Toivotaan, että kaikki sujuu hyvin ja pystyisit nauttimaan tästä vauva-ajasta! Voimia ja mukavaa syksyä!

Minulla nimittäin taisi olla juuri tuollainen masennus esikoisesta, joka on jo 4,5v Ihan hirvittää, mitä tuleman pitää, kun nyt odotan toista lastamme.



Synnytyksen jälkeen ensimmäiset kuukaudet oli kuin sumussa ja luulin, ettei minulla ole enää ikinä mitään elämää. Jäin vain sisälle makaamaan vauvan kanssa. Ihan kamalaa, mieskään ei tuntunut tajuavan tilannettani eikä tajua sitä vieläkään. Olen koittanut selittää myöhemmin, kuinka kamalaa aikaa se oli, mutta tuntuu, ettei kukaan ymmärrä.



En olisi edes halunnut enää toista lasta tehdä, mies on kyllä painostanut ja nyt sitten se kävi vähän vahingossa..



Toivottavasti tällä kertaa jo tajuan, ettei elämä siihen lopu, se on vain pari, kolme kuukautta, kun vauva on niin pieni. Esikoisesta oikeesti pelkäsin, että kaikki nyt muuttuu lopullisesti, kuten kaikista vauvakirjoista sai lukea.



Lohdutuksen sana: Elämä jatkuu ja se on hienoa! Kun lapseni kasvoi ja jätti tissitissuttelun ja alkoi kävelemään niin siinä ei ole enää niin kiinni ja voi elää ihan normaalia elämää, kuten ennenkin.

Äitiliini oletko nyt millä viikoilla...huomasin vain että olet vähän samaa mieltä kanssani myös synnytyksen kulusta ja lähinnä isän olosta siellä mukana.

ShenElena: Onko sinulla millaiset synnytyskokemukset.



Itse vain jotenkin olen sitä mieltä että jotenkin synnytyksen meno mm. ilokaasusta pääsekaisin, ilman muita kivunlievityksiä, repeämä+episiotomia, vauvan sydänäänten heikkeneminen, kätilö alkoi jo valmistautumaan hätäsektioon, jne jne...aiheutti minulle sen masennuksen. Olen toki erittäin herkkä ihminen itkemään yms joten ehkä silläkin on vaikutusta masennuksen syntymiseen.



Toivottavasti ShenElena pystyt iloitsemaan vauvastasi ja kannattaa neuvolassa ottaa asia puheeksi.

tr02: Olen nyt vko 18+, katsotaan nyt kuinka tämä tästä etenee, mutta toivon myös, että itselleni jää tästä seuraavasta ja tod.näk. viimeisestä kerrasta positiivisempi kuva..

Toivottavasti Äitliini04:n raskaus- ja vauva-aika sujuisivat nyt tällä kertaa paremmissa merkeissä kuin aiemmin. Uskon, että se voisi olla myös hyvin korjaava asia, jos saisi nauttia edes toisen lapsen kohdalla ihan "oikeasta" vauva-ajasta, sillä kyllähän tämä masennus on minullakin täysin muodostanut tästä alkuajasta aikamoisen painajaisen. Onneksi nyt alkaa olo jo vähitellen helpottua ja tunneside syntyä vähitellen vauvaan. Ja vauva itse muuttuu kokoajan aktiivisemmaksi ja sosiaalisemmaksi oilennoksi, mikä taas auttaa omaa oloani selvästi.



tr02 - Mulla synnytys tapahtui sektiolla, mikä oli itselle jotenkin pelottava kokemus. Meillä vauva oli perätilassa joten vaikka sektiosuunnitelma pelottikin ja vähän masensikin, tuntui se silti riskittömämmältä vaihtoehdolta vauvaa ajatellen. Sektio sujui hyvin, mutta olin todella kipeä sairaalassa enkä saanut levättyä siellä yhtään yötä vaikka näin olisin halunnut. Ja vauva itse oli tosi itkuinen heti alusta lähtien, koska maito ei noussut riittävän nopeasti. Vauvaa en saanut vauvalaan hoitoon niin pitkäksi aikaa että olisin voinut itse levätä riittävästi. Sairaalasta alkoi jo unettomuus sekä ahdistus, joka sitten vaan vähitellen paheni. Vaikka yritin olostani puhua jo sairaalasaa ennen kotiinlähtöä, en saanut siihen juuri mitään apua. Ehkä hoitajilla ei ole resursseja keskittyä äidin henkiseen hyvinvointiin, vaan kaikki voimat menevät fyysisen puolen hoitamiseen. Sääli sinänsä, koska uskon, että varhainen puuttuminen ja keskusteleminen olisi voinut ainakin omassa tapauksessani jos ei nyt estää, niin ainakin lieventää masennusta.



Miten teillä muilla? Onko sairaalassa keskusteltu babybluesista tai synnytyksen jälkeisestä masennuksesta?

Minulle ei muistaakseni sairaalassa puhuttu ollenkaan babybluesista tai masennuksesta. Tuntui että siellä oli vaan tärkeämpää se että vauva on kokoajan äidin lähellä. Kukaan ei kysynyt vointiani. minäkin itkin koko kolmannen päivän sairaalassa kun alkoi jo siellä olemaan väsynyt ja alakuloinen olo. silloinkin hoitaja tuli ja huomasi itkuni ja tokaisikin siihen että no no mitäs täällä itketään (silloinkaan ei edes tämä kyseinen hoitaja puuttunut asiaan).

minulla poika syntyi 9.51 aamulla kun olin yön jo valvonut suppareiden ja synnytyksen takia. Samassa huoneessa sairaalassa olo päivieni aikana kanssani oli 2-3 muuta äitiä joten kaikkien vauvat heräsivät eri aikaa syömään. Yöt oli ihan kauheita sillä ei saanut nukuttua kuin pari tuntia putkeen. Yhtenä yönä pyysimme toisen äidin kanssa että saisimme nukkua yön läpi kokonaan ja pumppasimme maitoa valmiiksi jääkaappiin. Kuitenkin yöllä hoitaja toi vauvat (vielä eri aikoihin) viereen ja sanoi ettei muka löytänyt maitojamme.

Minusta tämä on jotenkin vain niin törkeetä ettei äidin vointia ja väsymystä hoideta sairaalassa...ihan niinkuin se kotona helpottaisi kun olet vastuussa vauvasta ja lisäksi muustakin perheestä 24h.

Minä olen nyt viikolla 12 ja olen vakavasti harkinnut jopa sektiota. minulla repeämän ja episiotomia haavan paraneminen vei pari vuotta kun esim yhdynnän tai kuukautisten aikana aukesivat. Tämä lisäsi omaa kurjaa oloani.



No nyt olen tällä kertaa paljon viisaampi ja osaan vaatia erilaisia asioita. Nyt kaikissa papereissani lukee että on ollut aiemmin synnytyksen jälkeinen masennus niin ehkä osaavat sairaalassakin puuttua asiaan eritavalla.



mukavaa päivän jatkoa!

sun synnytys kuulostaa kaikin puoli niin samalta kuin meillä..



Minulla on nyt 5kk vanha vauvanen ja olo on tosi kurja ajoittain. Eniten harmittaa oma fyysinen olo (tosi hidas paraneminen) muisto synnytyksestä (kivulias eppari plus repeämät ja imukuppi ja hillitön väsymys ja sekavuus ilokaasusta)



Mihin menit purkamaan oloasi? Miten papereihin saa tuon "masennus" merkinnän :D ... Olen joka neuvolakerran yhteydessä meinanut sanoa mutta kun on ollut hyvä päivä niin en ole saanut suutani auki. Ja nyt vain möhötän kotona ja itkeskelen. Miehelle tulee iltaisin valitettua - etenkin alkuaikoina, nyt vähemmän.

Fyysinen olo ahdistaa ja seksielämä ei kiinnostaa kun tunnen että olen "pilalla"...



Vauva huusi ensimmäiset 2kk putkeen ja sekin hankaloitti alkua.



Tunteet vauvaa kohtaan ovat varmaan myös vielä tuloillaan. Harmittaa niin tämä alku kun se on ollut tämmöistä ja aina vain hehkutetaan onnea ja sitä miten kivut unohtuu kun saa lapsen ja että siihen rakastuu heti yms.. Mulla vaan on olo että mua on huijattu ja että tämä on p*skaa.

minä olen kokenut sekä synnytyksen jälkeisen että jo odotuksen aikana päätään nostaneen masennuksen! Tunne on tosi kurja ja vitä vain toivoisi että saisi oman itsensä takaisin ja asiat tuntuu kurjilta ja raskailta ja kun vieä ajattelee että niin ei saisi tuntea kun elämä on hyvin, terve ihana vauva, normaali odotus, hyvä mies yms yms. Mutta kun ei sille tunteelle mitään voi. Ekalla kerralla puhuin asiasta terveyskeskuslääkärille, kun ihmettelin kovaa väsymystä, ärtyisyyttä ja itkuisuutta. Luulin hormonien vain heittelevän. Lääkäri oli fiksu ja tarjosi masennusta ja kyllä helpotti saada syy ja lääkityskin! Raskaana ollessa puhuin asiasta synnytyssairaalan lääkärille kun kävin ylimääräisessä ultrassa. Jotkut lääkärit ovat sitä mieltä että minun lääkitykseni on lumelääkkeen tasoa, niin minimimäärä, mutta oikeasti se auttaa minua olemaan oma itseni ja antamaan lapsilleni itsestäni paljon, paljon enemmän. ÄLkää siis pelätkö puhua asiasta lääkärille, mieluummin niin kuin vain kärsiä tilanteesta hiljaa!

Minä en uskaltanut puhua silloin asiasta kellekkään. Tuntui vain että kaikki epäili taitojani ja kun vauva itki niin jopa mieheni epäili etten osaa hoitaa lasta..olo oli tosi surkea ja sitten vain lihoin kun purin suruni syömiseen. Nyt uuden raskauden suhteen olen taas kokenut masennuksen oireita ja välillä ehkä tullut tosi apaattisia tilanteita. Ei huvita mikään. mutta nyt päätin että kun vauva on syntynyt ja jos vähänkin tunnen masennuksen oireita puhun siitä heti neuvolassa ja vaadin hoitoa siihen. Nyt kyllä jo on raskausajan papereissa merkintä masennuksesta, joten ehkä nyt jo ottaa sairaalahenkilökuntakin tosissaan jos niille asiasta puhuu. Näin myöhemmin ajateltuna on tosi ikävää kun ei ole päässyt nauttimaan vauva-ajasta..tuntuu etten muista esikoisen vauva-aikaa ollenkaan. Ja nyt myös päätin että jos joku tulee neuvomaan mitä minun tulee tehdä vauvalleni níin näytän ovea. oma äitini oli pahin esikoisen aikana. Kannattaa eliminoida kaikki ns. masentavat tekijät pois. Itse olen nyt raskausaikana jo tehnyt valmisteluja jotta säästyisin masennukselta. Sanoin jopa äidilleni kun hän jotain ns lässytti et on ihanaa kun tulee vauvoja ja diipadaapa niin sanoin tosiaan hänelle suoraan että älä lässytä tää ei ole mikään nalle karhu vaan pien lapsi. Tiedän olis tosi rumasti sanottu mutta juuri tuo ylenpalttinen lässyttäminen saa itsessäni voimakkaita tunteita aikaan. miksei vain voi puhua normaalisti. Nojoo tulihan tässä vähän tekstiä.



Yritä jaksaa ja yritä löytää joku kaveri tai lääkäri joka oikeasti kuuntelee sinua. Asiaa ei kannata vähätellä. sillä tuo pettyneen tunne tulee itsellenikin voimakkaasti muistoista mieleen...vauva-ajanhan piti olla ihanaa.



t. tr02 30+6

Heippa! Pitkästi en ehdi kirjoittaa, enkä ehtinyt oikein lukeakaan kaikkia ylläolevia kirjoituksia kuin pikaisella vilkaisulla.

Mutta asiaan:

Itse syön tällä hetkellä citalopram-nimistä mas.lääkettä 20 mg:n annoksella synn.jälk.masennukseen. Poika on nyt 2-vuotias, ja tyttö 3vkoa. Söin samoja lääkkeitä ensin pojan ollessa n. 7kk, kun olin aina vain itkuinen ja väsynyt, päivästä toiseen - vaikkei mitään syytä ollut! Poika oli ihana, mies samoin, synnytyksestä ei jäänyt mitään ihmeempiä traumoja. Kaiken olisi pitänyt olla paremmin kuin hyvin, ja silti itketti jatkuvasti, enkä mitään jaksanut tehdä. Lääkkeet auttoivat, mutta söin niitä vain 4kk, kun halusimme alkaa yrittämään toista lasta, ja oloni oli jo mahtava.

Se oli kuitenkin virhe, sillä mas.lääkkeitähän pitäisi syödä väh. puoli vuotta yhteen putkeen. Niinpä masennus uusi raskausaikana. Kärsin valtavasta pahoinvoinnista, sekä jatkuvasta päänsärystä ja huimauksesta raskausvkot 6-20, ja se loppui kuin seinään samaan aikaan, kun lääkkeen vaste pari vkoa sen aloittamisen jälkeen alkoi näkyä - eli liekö pahoinvointi osaltaan liittynyt ehkä masennukseen??? Aloitin siis lääkkeet uudestaan rv18, ja syön niitä edelleen, tod.näköisesti jopa parikin vuotta.

Nyt olo on oikeasti ihana! Harmittaa hirmuisesti, että pojan vauva-ajasta ei kauheasti muistikuvia masennuksen vuoksi ole... :( Nyt jotenkin tuntuu, että "näkee ja kokee" koko vauva-aikaa tytön kanssa paljon selvemmin, kun jaksaa paremmin! Vähäisistä yöunista huolimatta olo tuntuu vain paranevan päivä päivältä. Lääkkeiden kanssa voi myös imettää (tämä tarkistettu moneen otteeseen), ja tyttö vaikuttaa kaikin puolin terveelle ja tyytyväiselle vauvalle, joten olen ikionnellinen siitä, että läheiset sai minut lopulta suostuteltua puhumaan taas lääkärille, ja lääkkeet päästiin aloittamaan.



Tällä viestillä tahdoin siis kertoa 2 asiaa:

- masennus voi iskeä myös ilman mitään "näkyvää" syytä, eli vaikka vauva olisi hyväntuulinen, synnytys mennyt hienosti ja parisuhdekin kunnossa

- jos tunnistat masennuksen oireita, ota asia puheeksi neuvolassa, ja hakeudu vielä lääkärin vastaanotolle - ALOITA LÄÄKKEET!



Terkuin, Pi-Ki

Kiva lukea että täältä löytyy muita jolla myös on/ollut masennusta synnytyksen jälkeen...



Minulla on viikon ikäinen tyttö ja itkukohtauksia ja ahdistusta on ollut joka päivä pikkuisen syntymän jälkeen. Synnytys oli hieno kokemus ja kaikki asiat on muutenkin hyvin kotona ja vauva on terve, mutta silti olen henkisesti ihan rikki. Välillä tulee hetkiä, jolloin tuntuu ettei saa henkeä...Univelkaa on, mutta silti en saa nukuttua päivällä (ahdistava ajatus mennä nukkumaan), vaikka tulis sellainen tilaisuus, että vauvakin nukkuu.



No, ehkä tämä johtuu vaan hormooneista, mutta samalla pelkään sitä, että tää on sellainen tunne, mikä ei koskaan lopu...Haluisin vaan "nauttia" vauva-ajasta ilman tätä synkkää mielentilaa. Onko muita (varmasti on) joilla samanlaisia tuntemuksia? Kirjoitelkaa vaikka :)

Sairastuin esikoisen syntymän jälkeen (v. 2006) , tai oikeastaaan jo hankalana raskausaikana, masennukseen. Pääsin pian avun piiriin, eli psykiatrille ja eräänlaiseen terapiaankin. Myös lääkehoito aloitettiin aika nopeasti.



Jaloilleni aloin päästä noin puolen vuoden kuluttua. Sen jälkeen suunta oli koko ajan parempaan päin.



Tosi tärkeä apu mulle oli se, että löysin paikkakunnaltamme vertaisryhmän, jossa kokoontui noin kymmenkunta synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsivää äitiä. Ystävystyimme oikein toden teolla ja tapailemme osan porukasta kanssa edelleenkin ihan kaveripohjalta. Tällaisia ryhmiä järjestää ainakin Äimä ja myös jotkut seurakunnat (mm. espoossa).



Nyt olen uskaltautunut uudelleen raskaaksi ja tietysti mietityttää, uusiko masennus. Ihan luottavaisin mielin kuitenkin nyt ole ja odotan tulevaa positiivisella fiiliksellä. Vauvan pitäisi syntyä kesällä.



Missä päin suomea asut, ap? Olisiko teillä päin tuollaisia ryhmiä? Voin todella suositella niitä sydämeni pohjasta.