Isän sana menee perille, äidin ei...

Tilanne on se, että alkaa mennä jo epätoivon puolelle, kun saan aina taistella eppuluokkalaisemme kanssa. Ongelma on siinä, että tyttö kun kiukuttelee tai riskaa, niin isän sana menee kertaheitosta perille, kun taas minä pidän " tunnin mittaisia saarnoja" , eikä siitä tule kuin paha mieli molemmille... Onko se tämä naisen tapa nalkuttaa asioista, ja miehet osaa saman tehdä lyhyen ytimekkäästi.



Olen joskus silloin tällöin sanonut miehellenikin, että menepäs sinä nyt selvittämään tuo asia, koska sinä saat sen helpommin selvitettyä. Minun kanssani lapsi alkaa vain väittelemään. Yleensä kun on joku asia mistä pitää " huomauttaa" lasta, niin aloitan keskustelun siitä ihan normaaliin ystävälliseen ja kannustavaan sävyyn. Ja kun en saa vastakaikua asialleni, niin mahdollisesti toistan asian vielä pari-kolmekin kertaa nätisti. Yleensä tässä vaiheessa lapsi on jo aloittanut vastaanväittämisen tms. ja sitten on jo pakko sanoa asia napakammin, eikä enää niin ystävälliseen sävyyn kuin aluksi. Tuntuu, että lapsi jatkaa ja jatkaa kiukutteluaan niin pitkään, että isä tai äiti hermostuu todella. Erona siis se, että sitten kun isä hermostuu, niin lapsi lopettaa heti kiukuttelunsa, ja kun minä hermostun, niin loppua ei näy. Hermostuminen tarkoittaa meillä äänen korottamista, sekä myös uhkaillaan, että " jos tuo ei nyt lopu, niin karkkipäivä jää pitämättä" tai vastaavaa.



Myöskin pidän ongelmana sitä, että miehen mielestä minä naputan ihan liikaa lapsille. Eli hänen mielestään vika on minussa, että minä suutun lapselle liikaa. Se on varmaan ihan totta. Mutta kukapa täällä kotona yleensä on selvittelemässä näitä tilanteita, kun mies on töissä ja harrastuksissaan suurimman osan päivää, tulee usein vasta illalla kotiin... Ja äiti on saanut selvitellä näitä kiukutteluja koko päivän, milloin mikäkin asia on huonosti ym...



Onkohan ketään kohtalotoveria...?