Miltä teistä on tuntunut käydä kaupassa tai muualla myöhäisen keskenmenon jälkeen?
Itse pelkään, koko ajan, että huomataan pienentynyt masu ja kysellään, kun itku tulee niin herkästi. Asun pienellä paikkakunnalla ja täällä melkein naapurit tietää asiat paremmin kuin itse. Vatsa oli ehtinyt olla jo jonkin aikaa sellainen, että katsoessa minua huomasi minun olevan raskaana.
Viime viikolla kävin vallan naapurikaupungissa kaupassa, jos jotain tarvitsi hakea. Apteekissa poikkesin täällä ja siellä huomasivat heti, että en ollut oma itseni ja kysyivät, mikä on. Itku tuli.
Mun on muutenkin vaikea puhua tunteistani tai muista asioista muille ihmisille. Haluaisin niin pitää kaiken yksityisenä.... Nyt huomaan ärsyyntyväni aivan valtavasti muille ihmisille heidän kommenteistaan, tuntuu kuin he vähättelisivät kokemaani menetystä... eteenpäin elämä kommenteillaan, aivan kuin ei olisi lupa surra. Itselleni olen hokenut että suru kyllä käydä saa kunhan ei jää asumaan mantraa. Lähinnä siksi, kun on ennestään kolme ihanaa alle kouluikäistä. Kuitenkin täytyy surra tämä suru pois. Olin ehtinyt tuntea jo liikkeet kaksi viikkoa ennen kuin pikkuinen nukkui pois rv16. Ajatus kiertää samaa kehää mikään ei maistu eikä mitään huvita tehdä.
Ainoa toive on tuon lääkkeellisen tyhjennyksen jälkeen ollut, että kohtu paranisi hyvin ja voisi ajatella uutta raskautta vaikkei se takaisin menetettyä lasta tuo, mutta ehkä se toisi toivon.
Kommentit (6)
vaikka minulla oli alkuraskauden km, todettiin viikoilla 9+0. Asun myös pienessä kaupungissa. Sainkin vauva onnittelut ruokakaupan kassalla, tuli tunne et pitäiskö itkeä vai nauraa, siinä takeltelin ei tai siis olin joo raskaana, en oo enää.. kotona tuli itku ja ei tule lähikylällä paljon liikuttua.. minulla se ei edes näkynyt oikeasti, ja kenellekään ei oltu kerrottu kuin lähimmillekin vasta keskenmenosta. Tiedän että ihmiset puhuvat, minäkin niin toivoin ettei asiaa tarvitsisi puida tuntemattomien kanssa kun on vaikeaa puhua lähimmillekin.
Mielestäni toivo uudesta raskaudesta kentaa eteenpäin! Pelkään sitä päivää että kun menkat sitten alkavat, romahdanko uudelleen.. Nyt tänään olen vielä itkeskellyt en suoranaisesti keskenmenosta mutta kuitenkin.
Keskenmenon/kohrukuoleman kokenutta ei minun käsittääkseni pysty lohduttamaan kuin toinen joka on kokenut saman. Olen saanut lukuisia lohdutuksia "voithan jo paremmin", "kyllä se siitä, nyt vain eteenpäin" Ei sitä noin kuitata. Välillä on hyviä päiviä ja välillä huonoja.. Kaipaisin jotain jolle purkaa tunteitani, 2 ystävääni on kokenut saman mut ei heillekään kehtaa kovin usein soitella
Toivon myös että uusi raskaus edes helpottaisi menetyksen tuskaa. Pelko siitä että uuden aikaan saamiseksi menee toiset 2.5v on kova. Mutta niinhän se menee että menetetty vauva on se jonka olisi halunnut ja uusi vauva on sitten uusi vauva..
Voimia suruusi !
Mami
Meillä ei tosin raskaus mennyt kesken vaan synnytys käynnistyi rv 35+5. Tyttö olisi hyvinkin voinut normaaliolosuhteissa selvitä mutta saimme tietää hänellä olevan harvinainen ja vakava perinnöllinen sairaus johon sitten menehtyi.
En haluunut mennä kauppaan saati tavata ketään tuttuja. Jos joskus joku tuttu tuli vastaan ja huomasi masun olevan taas pieni tuli heti onnittelut ja tiedustelu kumpi tuli. Ja itkuunhan siinä sitten pillahti keskellä kauppaa kaikkien katsellessa. Asumme 3:n kertsin taloyhtiössä jossa reilu 40 asuntoa. Naapurit tiesivät että olin ollut raskaana ja tietysti sitten kyselivät kun itkukurkussa vein roskia kun pienet lapset leikkivät pihalla. Lopulta päätin laittaa kaikille tutuilleni jotka raskaudestani tiesivät ilmoituksen tekstiviestillä tai sähköpostilla ja oli paljon helpoimpi sitten kohdata tutut kun tiesivät jo asiasta eikä kukaan ainakaan erehtyisi onnittelemaan.
Meillä nyt tuosta menetyksestä reilut 2 kk ja päätimme alkaa yrittää uutta kun lääkärikin näytti jälkitarkastuksessa vihreää valoa ja oikein toivoi että jos vaan jaksamme niin voisimme yrittää uutta. Tämä oli tosin ollut mielessäni jo ennen tarkastustakin. Ja kuten sanoit ei se takaisin menetettyä lasta tuo mutta ehkä kuitenkin toivoa paremmasta huomisesta.
Itse koin saman kuin sinä kolme viikkoa sitten. Ensimmäisen viikon aikana tuntui etten voi liikkua missään ja kuivittelin kaikkien tietävän asiasta. Totta kai tuska ja suru näkyi kasvoiltani vaikkei minua olisikaan tuntenutkaan. Tein myös kauppareissut ensimmäisellä viikolla toisaalla enkä kotipaikkakunnallani. Pelkäsin myös että joku tulee kysymään raskaudestani tai onnittelemaan minua. Viikkoja oli 20 joten vatsa alkoi jo näkyä... Kurkkua kuristaa kun näen raskaana olevan onnellisen oloisen äidin, sillä olinhan vasta itsekin sellainen. Iltaisin haron vatsaani vaistomaisesti ennen kuin havahdun ettei pieni poikamme olekkaan enää siellä. Mutta aikaa haalistaa haavat.. Olen kuitenkin alusta alkaen puhunut asiasta avoimesti, koska puhuminen helpottaa ja jos itkettää niin itken vaikka kaupassa. Omaa suruaan ei pidä tukahduttaa. Voimia kaikille kohtalotovereille! :|
ja voimia teille kaikille.
Eilen haimme pikkuisemme kappeliin, launantaina on hautaus.... eiköhän tästä jotenkin selvitä päivä kerrallaan.
Mammariini
Oikein paljon voimia ja halauksia, voimia tulevaan hautaukseenkin!
Muistan sinut noista helmikuisista, itsekin siellä olin ja raskauteni keskeytettiin 16 raskausviikolla vauvan vaikeiden sairauksien takia.
Olen huomannut tuon vähättelevän asenteen joidenkin ihmisten osalta, hepä eivätkään tiedä miltä meistä lapsemme menettäineistä tuntuu, jokainen on yksilö ja suree omalla tavallaan, toiset enempi toiset vähempi, jotkut haluavat tosiaan pitää ne tunteet aivan itsellään.
Itse puhuin avoimesti asiasta kaikille, vaikka sai kyyneleita nieleskellä ja loppuajan peittelin vatsaani, mikä näkyi selvästi jo. Pelko oli alusta asti olemassa ettei kaikki ollutkaan hyvin niin osasi valmistautua tulevaan. Tästä on nyt nelisen viikkoa aikaa ja suru alkaa tulla nyt vasta täysillä pintaan, itkettää joka päivä, itsekin ehdin jo ensimmäiset liikkeet tuntea ennen keskeytystä ja tuntui vieläkin pahemmalta, kun tiesi, että ne ovat ehkä ainoat jotka koskaan tulen enää tuntemaan. Sydämessä sairas ikävä, se raastaa ja repii, jonain päivänä helpompaa ja jonain päivänä ei mielessä muuta liikukaan kuin tämä pieni poikani, jota syliin en koskaan saanut! Arjen pitää meilläkin käynnissä kolme lapsukaista, kuitenkin tämä pieni poika oli niin hartaasti toivottu ja odotettu, että tuntuu, että minusta lähti pala pois lopullisesti, pieni on omassa paikassaan sydämeni sopukoissani elämäni loppuun asti!
Kyllä me selvitään, me ollaan vahvoja :)
Oikein hyvää jatkoa sinulle mammariini, ihana, että jaksat ajatella uutta raskautta, ei todellakaan uusi vauva korvaa menetettyä, mutta ehkä tämän pienokaisen mukana tulisi jotain tullessaan!
Terkuin Mayya
Tiedän tarkalleen mistä puhut, sen lisäksi, että asun pienellä paikkakunnalla olen asunut täällä suurinpiirtein aina.
Ja keskenmenon aikaan (rv 18+) oli kesälomat parhaillaan. Ensimmäiset muutamat kauppa tms reissut kestivät kauan joka nurkan takaa tuli jokin tuttu tai ystävä. Pahinta oli kuitenkin kun onniteltiin odotuksesta tai kyseltiin että kuinka raskaus sujuu. Nessut kainalossa sai kulkea pari viikkoa.
Ihmiset usein sanovat hieman omituisia asioita vaikka tarkoittavat hyvää. Muistan itsekin ärsyyntyneeni kovasti hyvää tarkoittavista pahoitteluista, onhan teillä kuitenkin kaksi jota helliä ja rakastaa, te olette vielä nuoria ja voitte saada vieläkin vauvan (juu ei ole yli vuoteen kuulunut) jne. Mutta ihmisistä tuntuu, että jotain pitää sanoa ja sitten tulee sammakoita. Tuolla jossain alhaalla on mun aloittamani ketju jossa manaillaan näitä tyhmyyksiä mitä ihmiset päästävät suusta.
Ja tottahan se on, ettei sun tarvitse ruotia asiaa jos et halua, otat pahoittelut vastaan ja jatkat matkaasi, ei aina voi pysähtyä ruotimaan ongelmiaan (tai toisten ongelmia) niitäkin voit varautua kuulemaan. (Esim yksi tuttavani kertoi veljensä vaimon odottavan kaksosia ja hän on kovin huolissaan, kuinka he pärjäävät, mun km:stä oli viikko ja nämä tuplien odottaja oli jo rv 32 tai jotain, arva olisinko halunnut kuulla...)
Sinä suret omalla tavallasi ja juuri niin kauan kuin koet tarpeelliseksi. Ja kaiken lisäksi surulla on monta vaihetta.
Kovasti jaksamista sinulle ja halauksia
Riltsu