Täysin omavaltaisesti käyttäytyvä 7-vuotias... MIKÄ neuvoksi?!
Apua... En olisi ikinä uskonut, että joudun tällaiseen tilanteeseen ennen lasten murkkuikää, mutta tässä sitä vain ollaan. Olen 3 pojan yh (10v, 7v ja 3v) ja keskimmäinen on aina ollut hiukan omapäinen ja jossain määrin omien polkujensa kulkija. Hän on ollut aina kovin suosittu paitsi kaveripiirissä MYÖS ammattikasvattajien parissa. Pk-henkilökunta on aina antanut vain ja ainoastaan positiivista palautetta kuin myös iltapäiväkerhon vetäjät. Vasta syksyllä kun meni 1. luokalle taisi sattua ehkä opettaja, jonka kanssa meni hiukan sukset ristiin joissain asioissa, mutta sekin tilanne on tainnut kohentua, koska kouluvastaisuutta ei syksyn jälkeen ole ollut ja akateemisesti suoriutuu käsittääkseni erinomaisesti. Pojaksi jopa käsiala on todella hienoa ja siistiä (minunkin mielestäni) ja pojan omien sanojen mukaan opettaja on kutsunut häntä " matikkaneroksi" - tuosta en toki mene ihan takuuseen... ;-)
Muttamutta... Jo ainakin vuoden verran (ja pitempäänkin...) ollut kotona melko hankala: MIKÄÄN mitä äiti sanoo tai tekee ei käy ilman taistelua ja riitaa. Ei tee kotona MITÄÄN: huone on hävityksen kauhistus, likaisia vaatteita, karkkipapereita Legoja ym.ym. Huone ei ole oma, vaan jakaa isonveljen kanssa, joka on yhteisen kirjoituspöydän jakanut kahtia ja pitää oman puolensa siistinä. Ei vie roskia, ei käy ostamassa mehu- tai maitolitraa lähikaupasta (joka näkyy ikkunasta, siis LÄHIkauppa), ja kun käydään yhdessä kaupassa, ei koskaan juuri kanna mitään - edes symbolisesti, en tarkoitakaan, että pitäisi raahata painavaa. Aina valittaa, ettei jaksa sitä tai tätä, on kuitenkin pitkä poika ikäisekseen eikä mikään hintelä. Huomattakoon, että muuten kyllä jaksaa kavereiden kanssa riehua jne., joten en oikein usko, että mitään sairauttakaan on - sekin on käynyt mielessä, mutta aina kun on ollut terveystarkastusta ym., ja jopa verikokeita, ei mitään epätavallista löydy. Kohtelee 3-vuotiasta pikkuveljeään lähes koko ajan todella rumasti ja kilpailee aina tämän kanssa ja kiusaa, vaikka ikäeroa on neljä (!) vuotta. Tosin isovelikin toki kilpailee keskimmäisen kanssa, joten homma ruokkinee itseään. Kieltäytyy tulemasta mukaan ostoksille, jää mieluummin kotiin, ja esim. äitienpäivänä kieltäytyi lähtemästä mummolle syömään (ei oikein tule mummon kanssa toimeen...). Mummo oli loukkaantunut, mutta hiukan minäkin, olihan se minunkin äitienpäiväni. En jaksa ottaa isoa korstoa aina mukaan väkisin, koska lisäksi pahantuulisena saa kaikkien olon tukalaksi. Viime kesän alussa yhteinen kesämatka, jossa oli mukana yhteensä 9 meille läheistä ihmistä, meni melko lailla myttyyn pojan käytöksen takia. Kaikki oli pielessä ja aina piti huomioida (negatiivisesti).
Olen aivan loppu hänen käytöksensä kanssa... Korsi, joka nyt katkaisi kamelin selän on se, että käytös on ilmojen lämmettyä entisestään pahentunut, mikä tarkoittaa sitä, että hän huitelee kaiket illat teillä tietymättömillä - viime viikolla harkitsin jo soittavani poliisit häntä etsimään (kello lähestyi 21:tä), kunnes hän ilmestyi pihapiiriin. Lupaa EN ole antanut lähteä pois pihasta, ellei erikseen sovita. Kännykkää hänellä ei toistaiseksi ole ollut - en ole uskaltanut ostaa, kun en ole varma, kuka siitä soittaa ja mihin. Rannekellonsa hukkasi, mihin vetoaa ollessaan parikin tuntia myöhässä kotiintuloajoista, mutta ei välittänyt kotiintuloajoista ennen kellon hukkaamistakaan... Koulukavereissa on mukavia poikia, mutta yksi osasyy käytöksen muuttumiseen saattaa olla muutama " ei-toivottu" tuttavuus, joista yksi asuu pihassamme, JA on samalla luokalla. Eivät syksyllä vielä olleet niin paljon tekemisissä keskenään, mutta nyt yhä enenevässä määrin.
En enää tiedä, mitä tehdä... MITEN te muut rankaisette tottelemattomuudesta?? Olen yrittänyt kaikkea: poika ei saa vikkorahaa, vaikka nimenomaan vuoden alussa sovittiin, että jos veisi joskus roskapussin (kuten isoveljensäkin), järjestäisi huonettaan edes pyydettäessä (minä imuroin ja moppaan kyllä) ja tyhjentäisi astianpesukoneen omalla vuorollaan, jotka laadittiin, saisi hänkin viikko-/kuukausirahaa. Hänelle " lankesi" tyhjennysvuoro muistaakseni 3 krt/viikko, mutta taisi tehdä työtä käskettyä peräti 1 viikon ajan. Mitään muuta ei tee. Roskapussin on tainnut viedä 2-3 kertaa... On ollut pleikkakiellossa ties kuinka kauan, jonka sitten kumosin, kun olin hyvässä uskossa, että käytös paranisi. Ajattelin, että pitäisi jotenkin palkita positiivisesti eikä aina " uhkasakolla" ... Nyt on taas pleikkakielto päällä. En voi luottaa poikaan yhtään missään. Hän ei pidä mitään lupaustaan, ja mikä pahinta, jotenkin vaikuttaa siltä, ettei hän todella näe siinä mitään väärää!!! Olen aivan murtunut - en ole kasvattanut häntä näin ja isoveli on ihan erilainen. Samanlainen ei toki tarvitsekaan olla, olemmehan kaikki erilaisia, mutta en enää ymmärrä, miten voisin tilannetta kohentaa ennen kuin hän joutuu koulukotiin!!! Hän on ekalukkalainen ja 7v ja käytös on kuin pahemmankin teini-ikäisen!!
En enää tiedä, miten menetellä - unohdanko koko homman ja keskityn kahden muun kasvattamiseen...?!?! Vuorokaudessa on 24h, olen yh, käyn töissä ja yritän tehdä kaiken itse. En pysty kulkemaan pojan perässä joka paikkaan, koska työelämä ja -matkat vievät osansa, puhumattakaan kuopuksesta, joka hänkin on kuitenkin vasta 3v. En voi oikein esim. iltaisin partioida tuntitolkulla ympäri lähiötämme etsien heppua ja vakoillen, mitä hän puuhaa.
Onko kellään mitään ideaa, miten lapsi saataisiin takaisin raiteilleen ennen kuin jotain ihan kamalaa tapahtuu...? Mainittakoon vielä, että olemme jo perheneuvolassa asiakkaina ja toivon saavani ennen pitkää sieltäkin apua, mutta toistaiseksi pyörät ovat pyörineet vähän hitaasti. Enää en tiedä, kenen puoleen kääntyä... Paitsi toisten vanhempien.
Kiitos, jos jaksoit lukea kaiken.
Kommentit (25)
Nii-in, ollapa vuorokaudessa 48 tuntia... Olen koko kouluvuoden ollut tietoinen siitä, että poika tarvitsisi varmaan enemmän aikaa, mutta kun on tuo pienempikin. Tuntuu, että ilta menee siihen, kun tulee päiväkodin ja kaupan (melkein joka pvä) kautta kotiin ja laittaa ruuan, siivoaa jäljet ja hoitaa muut rutiinit, niin siinä se sitten onkin... Olen jo pitkään ihmetellyt, miten muut ehtivät ulkoilla ja harrastaa ym., kun minusta oikeasti tuntuu, ettei aika kerta kaikkiaan riitä!
No, sitten on vielä nuo luonne-erot, tosiaan. Kyseinen lapseni ei ole oikein koskaan kertoillut päivän tapahtumista - ei juurikaan myöskään kysele asioista. Ei yksinkertaisesti ole kovin kommunikatiivinen, joten yritettyäni joskus asettua kysymään, miten päivä meni, on vastaus lähes järjestään " en muista" tai " en tiedä" ... Olen joskus miettinyt, olisiko jotain erityisvaikeutta hahmottamisessa, keskittymisessä tms., mutta kukaan muu (esim. koulutyössä) ei ole moisesta raportoinut (kysyttäessäkään). Olen siis tullut siihen tulokseen, että on äidin mielikuvituksen tuotetta? Tuntuu, että on niin kova pinta hänellä, ettei mikään kosketa tai tunnut miltään... Niinhän ei toki oikeasti ole (voi olla!), mutta tuosta syystä mikään rangaistuskaan (=etuuksien menettäminen) ei tunnu purevan millään tavalla. Hän vain sitten sopeutuu olemaan ilman Pleikkaa tms. Hän saa sen näyttämään siltä kuin todella olisi ihan sama - evvk...
Nuo kotityövaatimukset ovat olleet hyvin kevyttä hommaa ja johtuneet lähinnä siitä, että kyse oli viikkorahan " ansaitsemisesta" ja koskapa isoveli (pian 11v) saa kuukausirahaa, mutta tekee sen eteen pikkuhommia, tuntui epäreilulta, jos toinen saa saman tekemättä mitään. Ja se onkin yksi suuri kiistanaihe meillä - esikoinen syyttää minua jatkuvasti siitä, että annan keskimmäiselle periksi ja että vaadin häneltä vähemmän. Mikä pitääkin paikkansa, joskin heitä on kamalan vaikea saada ymmärtämään, että jossain määrin asian tuleekin olla sillä tavalla - pitävät itseään turhan tasaveroisina... (Kuukausirahankaan ei ollut määrä olla edes samansuuruinen.) Joka tapauksessa, jos edes oman huoneensa järjestäisi... Edes kerran viikossa... En yksinkertaisesti oikein jaksaisi siivota karkkipapereita ja likaisia vaatteita vielä kaiken muun lisäksi. Kyllä minusta kaikkien tulisi osallistua kodin ylläpitoon ikänsä ja kykynsä mukaan. Mutta hän on aina ollut laiskansorttinen ja manipuloivakin - jouduin pukemaan häntä vielä varmaan 5-vuotiaana, muuten ei ollisi päiväkotiin ja töihin lähdöstä tullut yhtään mitään...
Nyt varmaan moni ajattelee, että voi hyvä ihme, miten nössö nainen... Kas, siinäpä se - en oikeasti ole nössö! ;o) Tämän kyseisen herran kanssa vain tuntuu siltä, ettei MIKÄÄN neuvottelu tuota tulosta. Ei koskaan ole tuottanut. Esikoisen kanssa on aina voinut neuvotella ja vanhat kunnon uhkailu, lahjonta ja kiristys ovat toimineet hienosti! Ei pikkuveljen kohdalla. Ei koskaan. Kaiken huipuksi on näin " vanhoilla päivillään" vielä ottanut käyttöön räkälammikossa makaamisen ja kiljumisen, jos ei saa tahtoaan perille. Milloin ei huoneeseen joutuessaan aikalisän saatuaan vaihtoehtoisesti potki ja heittele tavaroita.
No, nyt taidan niittää mitä on vuosien varrella sovun säilymiseksi tainnut tulla kylvettyä... Ihmettelen vain, että miten tästä eteenpäin...
Paljon vuodatusta tärkeästä asiasta ja tuntuu että olet todellä väsynyt ja huolissasi lapsesta. Suosittelen, että ottaisit yhteyttä koulun kuraattoriin tai psykologiin tai suoraan perheneuvolaan. Koulukuraattoriin tai psykologiin voi ottaa yhteyttä vaikka ei ongelmia koulussa (opettajan mukaan) olisikaan vaan ongelmat olisivat lähinnä kotona.
Perheneuvolassa voi käydä juttelemassa vaikka ihan itsekkin, kun tarvitsee ohjeita lapsen kanssa touhuumiseen. Minusta tuntuu että lapsellasi voisi todellakin olla jokin lievä erityisvaikeus ja se olisi ihan itsesi ja lapsesi vuoksi hyvä tarkistaa eli olisi hyvä todeta tai sulkea pois. Psykologeilla on hyviä sangen yksinkertaisia testejä, jolla tarkistetaan asia muutamalla käyntikerralla.
Itselläni on vanhempi erityisvaikeuspoika ja hänellä on kanssa todella suuria vaikeuksia pitää huone kunnossa, totella, noudattaa ohjeita (kertomansa mukaan ei muista) jne. Koulussa on ns matikkanero, mutta kielet vaikeita. Hän ei myöskään mielellään auta tai tee mitään ylimääräistä jos siitä ei ole hänelle hyötyä.
Koita jaksaa!
Meillä on myös ekaluokkalainen 7v.poika joka on muuttunut aivan suunnattoman ärsyttäväksi ja hankalaksi!!
Hyvin paljon samanlaista käytöstä kuin teilläkin, eli ettei mikään ns. mene perille, ei millään. Meiltä on jo poistettu mm. pleikkakone kokonaan koska sen poistolla uhkailu ei tuottanut tulosta, yhden päivän poika itki ja raivosi pleikan poistoa mutta nyt on jo siirrytty uusiin temppuiluihin. Esim.- kun menee kaverille ja sovimme että silloin ja silloin pitää olla kotona, ei poika vaan tule ja kun soitan perään raivoaa vaan ettei halua ja lyöpä joskus jopa luurin korvaan. Nyt poika on 3 päivää kotiarestissa juuri siksi koska petti lupauksen tulla kotiin kiltisti.
Koulussa ja päiväkodissa poika on aina ollut ja on edelleen äärimmäisen kiltti ja kuuliainen mutta kotona on ihan toista. Siskoa joka on vuoden nuorempi poika ärsyttää tahallaan jatkuvaan..
Meille on syntymässä piakkoin vauva ja olen laittanut nyt pitkälti sen piikkiin tuon käytöksen ja myöskin ikään liittyväksi mutta keinot alkaa loppua, koska puhe ei tosiaan tehoa ja tapellaan ihan joka päivä todella paljon pojan kanssa. Olen alkanut miettiä/tajuta(?) että poika kaipaa käytöksellään huomiota jota on kaiketi ollut liian vähän viime aikoina kun olen keskittynyt tulevaan vauvaan. Lisäksi pikkusisko on kirinyt isoveljensä kiinni monessa taidossa, mm. lukeminen, kengännauhojen sitominen ym. ja luulen että sekin osaltaan ärsyttää suunnattomasti isoaveljeä kun pikkusisko saa hänet taidoillaan kiinni.
Olen nyt päättänyt antaa extra huomiota pojalle ja jos tilanne ei kesän aikana rauhoitu niin otan yhteyttä koulukuraattoriin josko saisi jotain apua jostain. Alkaa meinaan koko perheeltä loppua voimat tuon " teinin" kanssa tapellessa...
Kauhulla olenkin tässä miettinyt että jos teini-ikä on tosiaan jotain aivan kauheaa verrattuna tähän ikään niin mikä tässä on vielä sitten edessä??
Ja oikeasti kun tiedän ja tunnen poikani niin hän on todella oikeudenmukainen ja herkkä ja ihana lapsi, siis aivan jotain muuta kuin nykyinen käytös niin olen varma että tämä on jokin ihmeen vaihe, toivon ainakin niin!
Tsemppiä ja voimia sinne!!
Tulipas multa omanapaista sepustusta eli ei mitään neuvoja niinkään...
Eli, meillä poika on aina " toiminut" paremmin kun on tosi tiukat rajat, toisin kuin siskonsa joka ei taas toimisi tiukoilla rajoilla vaan vaatii enemmänkin rajojen liikuttelua. Eli josko tosi tiukat rajat auttaisi, eli se mikä sovitaan pidetään kiinni kutakuinkin pilkulleen. Vaikka tuntui kyllä jo että niin teillä onkin, eli että olet johdonmukainen.
Yksi mikä meillä heti kostautuu on univelka, eli poika on extra- hölmömpi jos valvoo kaksikin iltaa pidempään. Lisäksi meillä auttaa jonkin verran että illat rauhoitetaan ajoissa, eli nykyisin pitää olla kotona viim.kello kuusi, siinä on sitten aikaa olla kotona, syödä, käydä suihkussa ja jutella ja mennä vielä ajoissa nukkumaankin, eli ettei tulla kotiin tyyliin puol ysi ja hirmu vaudilla iltatoimet ja nukkumaan. Tosin poikamme protestoi noitakin ihan urakalla...ihan idioottia kuulema tulla niin aikaisin jo kotiin kun muut saavat olla ja tehdä jne.....
Voisitteko keksiä jonkun yhteisen harrastuksen vaikka kerran kuussa olevan, jota siis voisi odottaa että saa olla äidin kanssa kaksin? Tiedän että se on varmasti vaikeaa järjestää kun lastenhoitoa ei niin vaan aina saa.
Mutta uskon että asianne selviävät koska tunnut olevan oikeasti huolissasi ja haluat auttaa poikaasi, eli et anna pojan luisua käsistäsi vaikka hän kovasti niin yrittääkin. Ehkä poika tosiaan vaan kokeilee miten pitkälle päästät ja päästätkö kokonaan jos hän oikein yrittää? Meillä kun on niin samantapaista ja monesti jo sorrun uhkailemaan itsekin että nyt riittää muuta pois sitten jne...
Enpä nyt varsinaisia neuvoja osaa antaa kun ei meilläkään tilanne siis kovin hyvä ole. Mutta pidä pintasi ja ole lujana ja voimia sulle!
Meillä myös on 7 v. johon ei ole koskaan oikein tehonneet nuo perinteiset uhkailu ja kiristys (lahjontaa en ole pahemmin kokeillut) tai yksioikoinen tiukkuus. Juuri tuo että kaikki rangaistukset on evvk ja syy on loppujen lopuksi muissa kuin hänessä itsessään saa minut kasvattajana välillä epäilemään, että jotain on mennyt pahasti pieleen. Vuosien mittaan olen huomannut, että kun hänen antaa tehdä päätöksen itse ja omaan tahtiinsa, hän yleensä päätyy käyttäytymään ihan järkevästi. Pahinta mitä hänen kanssaan voi tehdä, on kulkea perässä vahtimassa ja uhkailemassa - sillä saa taatusti kapinahengen nousemaan. Yritän aina kehua hyvistä teoista, siivoamisesta tai pikkuveljen huomioimisesta, mutta ei sillä kyllä paljon käytännön vaikutusta tunnu olevan. Tuntuu että poika tekee niin kuin parhaaksi näkee, onneksi hän yleensä päätyy samoihin ratkaisuihin kuin me kasvattajat, muuten olisinkin varmaan aika pulassa. Ja onneksi hän on vähän arka luonteeltaan, niin ei ole niin altis kaikille seikkailuille muutenkaan.
Sulla on ilmeisesti käsissä paria piirua vaikeampi tapaus. Toisaalta jos koulu yms. menee hyvin, asiat ei varmaan vielä ihan koulukotipisteessä kuitenkaan ole, vai mitä? Useinhan lapset päästelee höyryjä ja temppuilee kotona ihan eri tavalla kuin koulussa, mutta rajansa kaikella tietenkin. Jotenkin pitäisi saada poika ymmärtämään että kotioloissakin pitää olla kunnolla ja ottaa vastuuta omasta käytöksestään. Oletko lukenut Ben Furmanin Muksuoppia? Siinä on ihan hyviä ideoita siitä, miten motivoida lasta muuttamaan käytöstään ja minua viehättää sen ratkaisukeskeinen ajattelu. Minä käytin sitä aikoinaan meidän pojan lähtemistemppuiluihin ja se toimi paljon paremmin kuin tavallinen palkitseminen/rankaiseminen. Osasyy varmaan oli myös se että kirjasta sain lisäauktoriteetin tuekseni ja toisaalta sain itselleni tsemppiä keskittyä kunnolla lapsen ohjaamiseen.
En yhtään ihmettele, jos olet puhki eikä aika tunnu riittävän. Mulla on vain kaksi poikaa ja mieskin apuna, mutta silti tuntuu aika ajoin että laiminlyön lapsiani enkä ehdi enkä jaksa keskittyä heihin kunnolla. Jaksamista sulle!
Hei!
Minun kummipoikani oli pari vuotta sitten aivan samanlainen. Koulussa " enkeli" ja mallioppilas, kotona vanhemmilleen ja sisaruksilleen oikea pikkupiru. Kävivät psykologilla muutamaan otteeseen ja lopulta asia pyörähtikin niin päin, että pojan äitiä kehoitettiin käymään psykologilla vastakin. Lopputulos oli se, että herkkä ja älykäs poika heijasti äitinsä pahaa oloa ja käyttäytyi kotona riiviön tavoin. Äidillä on takanaan aika rankka lapsuus ja nuoruus, koko perheen olo parani, kun äiti pääsi purkamaan itseään ulkopuoliselle. Ja tahdon korostaa, että kukaan ulkopuolinen eikä läheinenkään ei arvannut, että " äidissä olisi jotain vikaa" . Hän vain kantoi mukanaan nuoruutensa taakkaa, jonka herkkä poika aisti paremmin kuin kukaan muu. Nykyään heidän perheessään asiat ovat paljon paremmin.
Miten teidän perheessä? Elämä 3:n pojan yh-äitinä on varmasti rankkaa. Miten jaksat? Olisiko mahdollista, että sinunkin terävä poikasi heijastaa äitinsä pahoinvointia - vaikka äkkiseltään vaikuttaakin siltä, että äiti on ihan ok?
tiukat rajat, tiukemmat kuin tähän asti. Kun kielletään, niin kielto pitää myös valvoa. Ja varmaankin lisää positiivista palautetta kotona, kukapa ei sitä kaipaisi. 3 lapsen yh:na ei varmasti ole helppoa ja riitaan on helppo lähteä mukaan. Jos lapsi saa tehdä mitä haluaa ilman tuntuvia seuraamuksia niin aika pian ollaan isoissa ongelmissa. Mikä sitten on tuntuva rangaistus, se riippuu lapsesta. Se ei mitenkään yksioikoisesti ole esim. pleikka vaan se voi vaikka olla pyöräily, kavereilla käyminen, oman huoneen pitäminen (muutto äidin makuukamariin voi olla tehokas), se selviää vain kuuntelemalla lasta. Ja voitte jossain määrin jo sopia säännöistä keskenänne puhumalla, samalla voit kysellä lapselta mikä HÄNESTÄ olisi sopiva seuraamus. Ja mikä olisi sopiva porkkana? Lisävastuun tai oikeuden saaminen?
Joka tapauksessa toivotan onnea ja etenkin voimia!
Nyt on pakko kysyä: selvisikö Sinulle, miten ko perheen äiti toimi kotona?
Kuinka hän kohteli lasta, miten oli elämässä mukana yms. Sanoit kyllä,
että päällepäin ei huomannut äidissä mitään erikoista, mutta huomasitko Sinä jotain tai kertoiko äiti itse? Kiitos, jos jaksat vastata.
Hei!
Kummipojan äiti on hyvin avoin ihminen. Hän kertoi itse, että häntä kehoitettiin käymään terapiassa ja me kaikki: hän, miehensä, minä, mieheni ym. kaveripiiri naurettiin yhdessä, että " kyllä ne psykiatrit sun muut on kans tosi tolloja!" . Äidin ja lasten, myös hankalan esikoisen, välit ovat vaikeuksista huolimatta todella lämpimät ja äiti on esim. tosi kova touhuamaan lastensa kanssa ja keksii aina jotain kivoja ideoita. Heiltä esim. tulee aina itsetehdyt kortit joka juhlaan taatusti ajallaan.
Eli kotioloissa ei ollut mitään outoa ja nuorempien lasten käytöstavoissa ei myöskään ole moitteen sijaa. Tiukempi kuri heillä on ollut kuin monella muulla tuttavalla ja avoimesti on puhuttu siitä, että esikoisen käytös kiristi hermoja eikä mikään tunnu auttavan. Tässä tapauksessa psykologit totta vieköön osasivat asiansa ja osasivat rouhaista sopivan syvältä pinnan alta.
Ja kiitos myös kannustavista sanoista ja vinkeistäkin! :-) Sain myös eräältä ystävältäni käytännön vinkin, jota olen kuluneen viikon toteuttanut ja jonkin verran se on ehkä tehonnutkin. Ja jopa mahdollisesti avannut pojan silmiä, who knows? Lyhensin meinaan liekanarun minimiin =0, ja olen pitänyt pojan käden ulottuvilla koko viikon. Tai ainakin melkein... ;-) Parina ensimmäisenä päivänä hän totta tosiaan tuntui jopa nauttivan tilnateesta, mikä aiheutti pahan vihlaisun omassatunnossa ja sydänalassa, mutta nyt loppuviikosta äidin vanavedessä kulkeminen ei enää ollutkaan niin hauskaa. Saas nähdä, miten ensi viikko sujuu. Lomakin alkaa ja ensi viikoksi koululaisillani on ohjelmaa, mutta sen jälkeen joutuvat olemaan omillaan 3 vkoa ja se kauhistuttaa... Olen harkinnut vahdin palkaamista, mutta rahat eivät yksinkertaisesti riitä. :-(
Onnannaa:
Lopputulos oli se, että herkkä ja älykäs poika heijasti äitinsä pahaa oloa ja käyttäytyi kotona riiviön tavoin.
Miten teidän perheessä? Elämä 3:n pojan yh-äitinä on varmasti rankkaa. Miten jaksat? Olisiko mahdollista, että sinunkin terävä poikasi heijastaa äitinsä pahoinvointia - vaikka äkkiseltään vaikuttaakin siltä, että äiti on ihan ok?
Ihan hyvä kysymys, Onnannaa... Tuota olen itsekin pohtinut ja syyllisyyttä asiasta potenut. Perheeni kuopus syntyi lähes 4 vuotta sitten ollessani jo yh, joten aika paljon on saanut jaksaa ja venyä, mutta niin toki lapsetkin ovat joutuneet venymään... Eli ei todellakaan ideaalielämä meillä. Lisäksi pikkuveljen syntymä jotenkin kolhaisi keskimmäistä ja voi olla, ettei ole koskaan " toipunut" . Eri asia sitten on, mihin yksi ihminen pystyy (=minä, siis). Eli en oikein hirveän paljon enempää voi tehdä. Tai voisin kai, mutta en jaksa. Masennuin totaalisesti n. vuosi sitten ja vaikka olo on hiukan kohentunut, valitettavasti tuntuu siltä, että olo paranee vasta kun pojat ovat omillaan... Vaatimukset repivät joka suuntaan. Mutta sellaistahan se toki on etenkin nykyisin joka perheessä ja kaikilla työelämässä olevilla.
No, tilanne on siis ehkä tilapäisesti kohentunut, mutta vielä emme ole kuivilla... Nimittäin kuumeisesti yritän miettiä edelleenkin keinoja, ei pelkästään " kurinpitoon" , vaan siihen, mikö huolestuttaa minua melkein eniten, etten ole varma, onko mm. oikean ja väärän ero tarpeeksi selkeä... Tuntuu, että ihan oikeasti kaikki on " mitä väliiii" ja vaikka millaiset sanktiot ropsahtaisi, poika ei oikeasti ymmärrä, miksi ne on asetettu... Tai syy-seuraus saattaa olla selvä, mutta ei se, MIKSI niin tai näin ei oikeasti saa/ole viisasta tehdä... Se tässä huolestuttaa melkein eniten. Mutta teidän kannustuksenne, hyvät ihmiset, saivat ihan oikeasti minuun lisää puhtia ja aion parhaani mukaan yrittää " uhrautua" jaksamisen saralla edes vähän aikaa, jotta se palkittaisiin myöhemmin. Poika on fiksu ja kykyjä olisi vaikka mihin, kun hän vain ymmärtäisi, että niitä kannattaa käyttää muutenkin kuin lusmuilemalla... Kiitos teille!
Joku mainitsi erityislapsestaan, jolla on ongelmia tehdä asioita toisten hyväksi. Kuulisin mielelläni tuosta enemmän - oman poikani kohdalla se, mikä minua on jo vuosia jotenkin häirinnyt on lapselle ominainen auttamisenhalu, joka yleensä ilmenee edes josssain vaiheessa tai jossain muodossa. Pojallani ei tuota ole oikein koskaan ollut - hän on hyvin laiska monessakin suhteessa, mutta ainakaan kotona ei oikeastaan koskaan ole esim. halunnut olla " pikkuapulainen" askareissa kuten yleensä joskus 2-3-vuotiaina lapset ovat matkiessaan aikuisia. Hän on hyvin tarkka siitä, onko joku, vaikkapa sotku, a) hänen aiheuttamansa ja jos ei ole, ei sen korjaaminen missään nimessä kuulu hänelle, vaikka itse kyseessäoleva tavara olisikin hänen. No, tuo lienee jossain määrin tavallistakin, mutta hänen tapauksessaan vastaavat tilanteet toistuvat yhä uudelleen... Ja kuitenkin, sosiaalisesti hän on käsittääkseni vertaistensa kanssa hyvinkin taitava ja suosittukin...
Nojoo, saa nähdä, tuleeko mitään pysyvää helpotusta tavalla tai toisella, vai elänkö " veitsen terällä" vähintäänkin murrosiän ajan. Ja jos niin, niin tuskinpa se äidin huoli siihenkään loppuu...
Kiitos vielä kaikille!
poikasi tosiaan heijastelee sinun oloasi. Vaikuttaa siltä että keskimmäinen kokee jääneensä paitsi huomiosta ja ymmärryksestä, ja kostaa sen sinulle käytöksellään. Tuollainen rangaistuksiin reagoimattomuus mistä kerroit, että vaikuttaa siltä että ne eivät vaikuta häneen mitenkään, on tyypillinen piirre siitä että lapsi kokee jääneensä paitsi jostakin, hän ei halua näyttää sinulle tunteitaan.
Kerroit masentuneesi vuosi sitten, äidin masennus vaikuttaa aina lapsiin.
Minä en henkilökohtaisesti usko että tiukemmat rajat yksinään riittää tuollaisessa tilanteessa. Uskon että ratkaisevaa olisi se, että lapsi kokee että äiti on kiinnostunut hänestä ja hänen tunteistaan ja antaa aikaansa hänelle.
En tarkoita moittia, nämä asiat syntyvät hyvin vaivihkaa, lähes huomaamatta. Varsinkin silloin kun lapsiin on vaikea saada muutenkin kontaktia, kerroit miten poika ei osaa vastata kyselyihin päivän sujumisesta.
Resepti mielestäni olisi antaa lapselle runsaasti aikaa ja positiivista huomiota. Tiedän, käytännössä vaikeaa ajan puutteen vuoksi... Koeta löytää pojan kanssa jotakin yhteistä mistä molemmat pidätte.
Toivotan paljon voimia sinulle bittiavruuden kautta! Ensiksikin kerron, että minusta tuntuu usein, että työn ja perheen yhteensovittaminen on todella uuvuttava rumba. Ja mieheni kuitekin osallistuu arkeen täysipainoisesti! Mutta vaativan työpäivän jälkeen kotityöt odottavat ja tuntuu kauhealta, kun voimia (eikä aikaa!) mitenkään tahdo olla lapsille riittävästi. Siitäkin huolimatta, että heiltä myös saa voimia ja iloa valtavasti. Sinulla on lisäksi vielä lapsi, joka tarvitsisi tavallista enemmän huomiota. Ei ihme, että tuntuu raskaalta.
Mutta täytyy uskoa, että keinoja ja helpostusta jotenkin löytyy. Olethan selvästi fiksu äiti!
Mieleeni tuli kaksi asiaa. Ensinnäkin, kuten muutama on jo tainnut ehdottaakin, kannattaisi varmaan hakeutua perheneuvolaan. Keskustelu voisi helpottaa omaa oloa ja auttaa löytämään keinoja ja raktaisumalleja. Lapsesi saattaa tarvita jotain, jota kykenisit hänelle antamaan kun vain pystyisit kaiken hektisyyden keskellä sitä miettimään.
Toinen mitä jäin ajattelemaan, että onko sinulla koskaan mahdollisuutta levähtää olemalla yksin, tai edes viettää hyvällä omallatunnolla aikaa vain yhden lapsen kanssa? Jos sellaisia mahdollisuuksia ei ole, ehdotan, että miettisit voisiko tukiperheesetä olla tilanteessasi apua. Et ole huono äiti, jos joskus lataat akkujasi olemalla yksin samalla kun lapsesi olisivat vaikka viikonlopun mukavan tukiperheen luona. Tai mitä jos kaksi lasta vierailisi silloin tällöin tukiperheessä ja sinä saisit viettää viikonlopun keskittyen yhteen lapseen? Jos löytyisi mukava perhe ja välillenne muodostuisi pitkäaikainen suhde, niin lapsetkin saisivat ympärilleen luotettavat, kivat aikuiset oman äidin lisäksi. Ehkä jopa yksi lomaviikkokin voisi vierähtää tukiperheen luona, niin lasten ei tarvitsisi olla päiviä yksin (no, ei tietenkään ehdi auttaa asiaa juuri nyt, mutta ensi kesänä kenties). Heh, melkein tekisi mieli sanoa, että tuo pojat meille pariksi päiväksi! Mutta oikeasti, tukiperheasiaa voi käsittääkseni tiedustella sosiaalivirastosta tai Pelasta. Tai ehkä kannattaa aloittaa kysymällä neuvoa neuvolasta tai perheneuvolasta.
Joka tapauksessa toivotan sinulle hauskaa kesää ja rentouttavia hetkiä lomalla lastesi kanssa. Toivottavasti sinulla on täysi kesäloma ja aikaa nauttia lasten kanssa puuhastelusta!
tosin minulla on vain yksi lapsi ja tytto. Vuosi sitten kun han taytti 7 alkoi just tollanen murkkumainen kaytos, rumasti vastaan inttaminen jne, tosin lievempi tapaus kun alkup.
Muilta suomalaisilta (asumme Skotlannissa) kuulin etta Suomessa puhutaan 7 vuoden uhmasta joka liittyisi koulun alkuun ja itsenaistymiseen - MUTTA minun 7 v tytto meni jo kolmannelle!!???
Kesalla -05 aloin antamaan tytolle kalanmaksaoljya - ja halleluja, 3 kuukauden kuluttua alkoi kaytos rauhottumaan!
Kavin myos laakarilla pyytamassa lahetteen tarkempiin tutkimuksiin (arperger, ADHD) joihin paasimme vajaan vuoden kuluttua (4 vk sitten). Naita tutkimuksia ajatellen lopetin kalanmaksaoljyn antamisen, jotta tyttareni olisi mahdollisimman aito ja kemikaaliton - yllatys yllatys kaytos huononi viikossa merkittavasti!
Joten kalanmaksaoljy on minun vinkkini, ei tietenkaan paranna jos on joku varsinainen sairaus, mutta auttaa ainakin arjessa!
Meillä siis se erityislapsi, jota toisten auttaminen ei suuremmin kiinosta. Poika kyseenalaistaa hyvin pitkälle kaikenlaisen auttamisen, huippuna ajatusjuoksu: kun pyydän häntä siivoamaan huoneensa auttaakseen minua asunnon siivoamisessa, HÄN pyytää minua auttamaan huoneensa siivoamisessa. Ei ole mennyt lävitse, vaan äiti nähnyt punaista ja tehnyt selväksi muutamia yhteispelin sääntöjä. Kaikkeen auttamiseen pitää komentaa, kun nätti pyyntö ei mene perille. Ei mene kyllä mene 3v uhmiksellekkaan, mutta tämä auttaa kyllä helpommin.
Poika kyseenalaistaa myös miksi pitää noudattaa työssä pomon käskyjä, miksi työajat eivät lopu minuutilleen silloin kun on suunniteltu(molemmilla joustavat työajat), miksi pitää noudattaa sovittuja sääntöjä kotona ja töissä ja miksi niihin taas voi tulla tietyissä tilanteessa muutoksia. Hän myös kommentoi miksi vaan pitää tehdä jotain asioita, vaikka ne eivät kiinosta, mutta ei näe että tekemisestä on sitten loppujen lopuksi kuitenkin pitkällä aikavälillä hyötyäkin. Jatkuvaa kinaa ja ajatuksiin juuttumista. Ei myöskään ymmärrä miksi 10 vuotta nuorella veljellä on erilaiset ohjeet, vaatimukset ja luvat kuin hänellä.
Joku kirjoitti, että kalanmaksa öljy olisi mahdolliseen ADHD tyttöön auttanut ja rauhoittanut tilannetta. On hyvinkin aivan oikea " lääkitys" . On todettu, että osalle tarkkaavaisuus / ylivilkkaus lapsista on hyötyä ylimääräisestä vitamiinista (B?)
VOImia kaikille lasten kanssa " taistelevillle ja hauskoja hellepäiviä.
Kiitos tosiaankin, että olette jaksaneet vastailla - hyviä vinkkejä on tullut ja itse asiassa saatanpa huonosyömäiseen kiukkupussiin kokeilla kalanmaksaöljyäkin! Jospa vaikka auttaisi....
Kiirettä on pitänyt koulun päättymisen alla ja päällä, joten en edes tänne ole ehtinyt. Meillä tilanteet tuntuvat menevän yhden askeleen eteenpäin ja välistä tuntuu, että kaksi sitten taaksepäin, mutta ehkä totuudessa kuitenkin 50/50...
Totta on, että 7-v ja koulun aloitus on tiukkaa itsenäistymisen aikaa ja minäkin olen kuullut muilta samaa, että käytös muuttuu, ikään kuin " esipuberteetti" . Mutta kun meillä on ollut samanlaista jo aika pitkään... Olen nyt vasta oikeastaan tajunnut joitakin juttuja jälkikäteen. Katseltiin jokin aika sitten vanhoja valokuvia ja monelta lomamatkalta (4v, 5v, 6v....) oli kuvia, joissa oli sama asetelma = muut hymyilevät ryhmäkuvassa, kun Kiukkupussi seisoo syrjässä suu mutrussa. Uskomatonta, että sama heppu on koulussa suosittu ja kavereita riittää...! Monasti tuntuu siltä (tyhmää, tiedän), että koti vaan on se huonoin paikka hänelle. Siis omasta mielestään!
Nojoo, kiitos vielä kannustuksesta. Perheneuvolassahan jo käymmekin - muutamia kertoja takana, ja vielä on " hoito" kesken. Mitään radikaalia apua sieltä ei ole vielä löytynyt, mutta ehkä aika onkin tähän saakka mennyt paljolti äidin murheiden purkamiseen, jotka epäilemättä vaikuttavat myös lapseen (ja kaikkiin lapsiin, mutta toisiin ehkä enemmän kuin toisiin). Joten toivoa on...
Kiitos samoin, voimia kaikille kiukkupussien vanhemmille ja oikein mukavaa kesää!
Ajattelin kertoa meidän perheestä, vaikka kaikkia ongelmia en jaakaan. Meidän 7v. tytöllä, joka on mielestämme superkiltti, hieman introvertti, ehkä hieman vaikea löytää uusia kavereita, oli viimeiset viikot koulussa ja kesäkerhossa tosi hankalaa. Hän huuteli rumia, opettajan ja kerho-ohjaajien mukaan ei totellut mitään, oli jatkuvasti " jäähyllä" . Kotona sitten masentunut: koulu ja kerho on tyhmää, mikään ei kiinnosta -tyyliin. Osallistuminen kerhossa yhteisiin juttuihin ei kiinnostanut, kotona osallistuminen ei kiinnosta, jos pyydän että vie roskat, on vastaus että paljonko siitä saa rahaa..? Illalla kotiin tulo ulkoa tappelua. On AINA kohdellut 4-v siskoaan (ikäeroa 3,5 v) lähinnä kiusankappaleena, kilpailijana, ja itseään tyhmempänä. Kouluasioiden suhteen on melko huolimaton. Ihmettelemme tätä käytöstä! Me olemme olleet aika lujilla kahden pienemmän kanssa (ikäeroa 1v 4kk) ja kummallakin on vaativa työ, sekä omakotitalo -remontti koko ajan kesken. Huomasin itse, että suhatudun koko ajan lapseen vähän negatiivisesti eli ehkä vaadin liikaa! Ajattelen, että hän oli väsynyt liikaan itsenäisyyteen (kulkee yksin koulumatkat, on iltapäivällä pari tuntia yksin), epävarma itsestään (muutimme vuosi sitten), ja mustasukkainen kahdelle pienemmälle vanhempien huomiosta. Aloin antamaan enemmän aikaa, en enää arvostellut ja vaatinut, vaan kuuntelin, lohdutin, joka ilta hän itki sylissä. Aloin perustella miksi mitkäkin säännöt ovat. Meillä tehosi myös lempilelun (Tamagotchi) takavarikointi aina kun koulussa kiroili. Olen puhunut miten häntä on hoidettu samalla tavalla pienenä kuin pikkusiskoja, ja korostanut perheen tärkeyttä. Jotain edistystä on saavutettu. Nyt ajattelen, että ehkä lapselta vaaditaan liikaa liian aikaisin, ehkäpä teillä poika haluaa olla kuten 11-v isompi sisarus, mutta on kuitenkin vielä pieni huolehtimaan kotiin tuloajoista ym. Meidän tyttö ei edes suostu pitämään kelloa, vaikka sen osaa. Toisaalta taas haluaa olla itsenäinen, eikä hlaua että opettajat/kerho-ohjaajat " määräilee" . Huomasin myös sen, että kun itse lopetin tiuskimisen lapselle (ei onnistu 100%), hänkään ei enää tiuski yhtä paljon meille eikä siskoille.
---itse olen kartoittanut, että meidän ongelma on ollut se, että perheestä tuli vanhemmille TAAKKA, ja vanhin lapsi aistii sen, että olemme väsyneitä, rasittuneita. vanhin kai huomasi, että kotona on ikävää, kavereiden kanssa kivempaa. vaikka olin luullut, että hänelle osoitetaan huolenpitoa ja rakkautta tarpeeksi, hän ei niin kuitenkaan kokenut, vaan kertoo aina että pienempiä rakastetaan eniten. koulukin kai latistaa itsetuntoa, ja jos on herkkä ja ujo, ei ihme että mieli menee vuoristorataa. meillä ainakin käy toteen kasvatusohje: lapselle ei koskaan voi osoittaa liikaa rakkautta. hän ihan janoaa sitä!! on paljon onnellisempi, kun minä joka päivä pidän sylissä, kehun ja kerron että hän ja muut lapset ovat maailmassa tärkeintä.
osallistumisesta vielä sen verran: ihmiset ovat erilaisia. kaikki eivät ole aktiivisia mallikansalaisia, valitettavasti. yritän hyväksyä sen, että oma lapseni haluaa olla itsekseen, ei ole kauhean empaattinen, ei suuresti kiinnostu kokeilemaan uusia asioita, ja on mieluummin yksin kuin lähtee muiden mukaan. kyllä hän niitä omia juttujaan kuitenkin tekee mielellään.
Oletkin jo saanut paljon hyviä vastauksia ja pohdintoja. Mulla pisti silmään nuo karkkipaperijutut. Eli ei karkkeja, jos ei siivoa papereita. Muutenkin jos syö huonosti, makean syönti lisää levottomuutta.
Olen kuullut myöskin hyviä kommentteja omega-3 kapseleista tai kalaruokien syömisestä.
Keskimmäisen lapsen asema on hankala. Olen siitä neuvolan tädin kanssa paljon keskustellut oman perheeni osalta.
Lisäksi pitäisi muistaa, ettei leimaa lasta ainakaan hänen itsensä kuullen ' se meidän hankala lapsi' tyyliin, ei edes alitajuisesti tai äänensävyllä. Ja yrittää välttää sitä ajatuksissaankin. Lapset joilta ei edes odoteta hyvää käytöstä ja joita pidetään useinmiten syyllisinä kaikkeen hässäkkään, alkavat usein toteuttaa tätä käytöstä.
Lähipiirissä meillä poika, joka oli perheen lapsista vauvasta asti vaikea temperamentiltaan. Murrosiässä tilanne vielä paheni. Perhe ei saanut apua sitkeistä yrityksistä huolimatta mistään taholta, aina alettiin vaan penkoa vanhempien kaapissa olevia luurankoja (alkoholin käyttöä, laiminlyömistä...), joita ei tässä perheessä ollut. Olivat aina panostaneet lapsiin ja hoitaneet heitä hyvin. Ja tosiaan yrittäneet jo varhaisessa vaiheessa saada tukea, mutta sitä ei saatu. Toivottavasti itse jaksat yrittää hakea apua ja toivottavasti sitä onnistut myös saamaan!
Koulun aloittaminen on voimakasta itsenäistymisen aikaa lapselle. Itse olen pitänyt ekaluokkalaisellamme aika tiukasti säännöt kuten ennen kouluakin esim. nukkumaan menoaika. Toisaalta en ole vielä vaatinut kovin paljoa kotitöiden tekoa vaikka pidän tärkeänä, että lapset niitäkin tekevät. Nyt olen pitänyt tärkeimpänä, että hän huolehtii kunolla läksynsä ja oman huoneen olen pyytänyt siivoamaan. Sinulla kolmen lapsen yksinhuoltajana on iso urakka selviytyä kaikista lasten tarpeista kun työkin vie vielä nykyään niin paljon energiaa. Monesti kiireessä ei huomaa, että vain istahtaisi ja kysyisi lapselta miten päiväsi on mennyt. Olen huomannut, että ekaluokkalaisemme tarvitsee aikuista vierelleen tosi paljon, kyselee kaikkia maailman asioita ja haluaa kuulla aikuisen mielipiteen. Vaikka toisaalta on ja haluaa olla itsenäinen.
Joskushan lapsella itellään on myös jotain erityisvaikeuksia joiden vuoksi esim. sääntöjen oppiminen/hyväksyminen on vaikeaa. Lapset ovat myös erilaisia, kuten kirjoititkin. Kokemuksesta tiedän, että toisen lapsen kasvattaminen on helpompaa kuin toisen. Voimia vanhemmuuteesi ja arkipäivistä selviytymiseen.