Ystävän raskaus - oma ahdistus
Violatar77 kirjoittikin vähän samasta aiheesta. Mulla oli syksyllä (toinen) keskenmeno ja nyt pari ystävää raskaana. Nää ystävät tiesi mun keskenmenosta ja on kertoneet mulle asiasta tosi ihanasti ja varhaisessa vaiheessa (tyyliin: Mun on tosi vaikea kertoa sulle, mutta...) Mä oon toki onnellinen heidän puolestaan ja toivon noiden odotusten sujuvan hyvin, mutta jotenkin ahdistaa. Olen surullinen, kun en itse voi myös tällä hetkellä iloita odotuksesta ja vähän kateellinenkin. Toisaalta peloissani tulevasta, kun en tiedä milloin uskaltaisi yrittää uudestaan vai uskaltaako lainkaan. Tossa hiljattain isommassa kaveriporukassa yksi kertoi olevansa raskaana ja toiset tietenkin onnitteli kovasti. Mulla meinasi itku tulla, oli vaan pakko vetäytyä keskustelusta, en kertakaikkiaan pystynyt onnittelemaan. Nytkin itkettää, kun ajattelen tilannetta. Vitsi, että tuntuu pahalta.
olisi helpottavaa kuulla, miten muut on selvinneet vastaavissa tilanteissa.
Kommentit (3)
Olen käynyt läpi samanlaisia tunteita kuin sinä, Ruususen_äiti! Mielestäni ne ovat luonnollisia, olemmehan kokeneet suuren menetyksen ja läheisen ihmisen raskaus tuo pintaan tunteita ja ajatuksia siitä, miten asiat voisivat olla, jos kaikki olisi mennyt hyvin. Ei ahdistus tässä tilanteessa välttämättä ole heikkoutta tai ammattilaisen apua kaipaava oire! Aika parantaa haavoja ja jokainen meistä on yksilöllinen tarvitsemansa ajan suhteen.
Minun keskenmenostani on aikaa vasta muutamia viikkoja, ajatus siitä miten asiat voisivat olla kulkee mukanani jokaisena päivänä. Eräs parhaista ystävistäni on raskaana, meillä olisi ollut vain kuukausi eroa lasketuissa ajoissa. Ehdimme jo riemuita yhteisestä odotusajasta ja äitiyslomasta, vaihdoimme kokemuksia raskausoireista. Soittelimme usein ja vaihdoimme kuulumisia.
Sitten tuli se synkkä päivä, kun kaikki minun kohdallani pimeni. Pystyin vain laittamaan hänelle lyhyen viestin, että kesken meni. Ystäväni vastaus viestiin oli yhtä lyhyt: olen pahoillani. Yhteinen riemu muuttui välttelyksi. Viikko keskenmenon jälkeen päätin soittaa, kun hänestä ei ollut kuulunut mitään. Me molemmat pelkäsimme minun pahaa oloani, hänkään ei halunnut lisätä ahdistustani kertomalla omasta odotuksestaan. Ehkä juuri hänen oma raskautensa auttoi ymmärtämään sen, että menetys tuntuu todella pahalta ja jokaisella on oikeus olla kyseisessä tilanteessa sen verran itsekäs, että suree oman surunsa pois ja antaa itselleen luvan olla iloitsematta muiden onnesta. Syvällä sisimmässäni olen toki onnellinen hänen puolestaan, vaikka useammin pinnassa ovat kateuden ja pettymyksen tunteet. Yhteydenpitomme ei ole ollut kovinkaan tiivistä, koen tarvitsevani aikaa. Toisaalta minusta tuntuu pahalta myös se, etten voi tällä hetkellä iloita hänen puolestaan. Uskon kuitenkin siihen, että tilanne muuttuu, kun olen saanut oman surutyöni loppuun.
Voimia sinulle, Ruususen_äiti! Anna itsellesi lupa tuntea pahaa oloa ja hyväksy se, että juuri nyt et voi iloita toisten onnesta. Kyllä sekin päivä vielä koittaa, kun hyvänolontunne täyttää mielesi, kun ystäväsi kertoo sinulle kahdesta maagisesta viivasta.
Itseasiassa olen jo hakenutkin (ja saanut) ammattiapua, siitä ja ajasta on varmasti apua. Ja tiedän, ettei kukaan voi ennustaa, kuinka kauan tämä ahdistus jatkuu, se on niin yksilöllistä. Mutta kunpa huomenna tai ensi viikolla olisi jo hyvä olla... Tää vaan on rankkaa.
vaan ihan muihin elämäntilanteisiin, mm. työhön. Keskenmenoni jälkeen tunsin surua, vihaa, alavireisyyttä, kipua ym. negatiivista. En tuntunut pääsevän näistä fiiliksistä irti. Teen vaativaa ihmissuhdetyötä, jossa täytyy pystyä empaattisesti kuuntelemaan ja olemaan läsnä toisten vaikeissa tilanteissa, jotka liittyivät juuri lapsen sairastumiseen ja vammautumiseen. Tuntui, että en jaksa kuunnella. En voinut kuitenkaan sallia tätä itselleni - olisin vähän ajan päästä sanonut jollekin, että ei vois vähemmän kiinnostaa! Tämä ei kuitenkaan ollut totta, eikä etenkään minun perimmäinen luontoni ja olemukseni. Annoin itselleni aikaa muutamia viikkoja -. kokonaisuudessaan keskenmenostani reilun kuukauden verran - menin terveyskeskukseen ensin psykologin vastaanotolle ja sen jälkeen jatkoin keskusteluilla psykiatrisen hoitajan kanssa useamman kuukauden ajan. Tämä oli todella tarpeen - pystyn nyt tekemään työtäni hyvillä mielin, pystyn iloitsemaan ystävieni ja työkavereitteni raskaus- ja vauvauutisista - olen onnellinen siitä, että lapsia yleensä saadaan! Toisen lapsi ei ole minulta pois! Tämä ajatus - piru vie - vaati työstämistä!
Minulla takana kaksi keskenmenoa, PCO, lapsettomuushoitoja, ikää 40 v. - eikä mitään tietoa saanko koskaan omaa lasta! Ehdottaisin sinulle, että hakisit ammattiapua!
Yleensäkin tässä yhteiskunnassa ihmettelen, että missään vaiheessa keskenmenon hoidossa (sairaalassa, neuvolassa, tk:ssa) ei millään tavalla oteta huomioon sitä mahdollisuutta, että jollekin km voi olla todella kova henkinen isku, josta ei kotikonstein selvitä. Keskenmenohan ei todellakaan ole ohi kun vuoto loppuu tai saa negatiivisen tuloksen kontrollitestistä. Mielestäni siitä selviäminen vasta alkaa. Tsemppiä sinulle - sekin päivä koittaa, että iloitset vauvoista ja raskauksista - myös muiden!