hätäsektio kokemuksia?!

RV 41 tasan tehtiin kiireellinen sektio, syynä perätila joka ei ottanut syntyäkseen alakautta. Mä en olisi halunnut synnyttää tuota perätilaa alateitse ylipäätään, ilmeni tosin vasta viikkoa aikaisemmin, eivätkä suostuneet antamaan leikkausaikaa ennenkuin 41+3, tietenkin alkoi spontaanisti sitä ennen. Sektio oli minulle oikeastaan helpotus. Kellään ei ollut sinänsä mitään hätään, omat supistukset vaan yksinkertaisesti loppuivat kun olin 6cm auki eikä tunteihin tapahtunut mitään. Sen verran rauhassa mentiin, että mieskin pääsi leikkaussaliin mukaan yms. Mulle jäi kuitenkin lievää traumaa nimenomaan sen alateitsesynnyttämiseen liittyvän painostuksen vuoksi, siitä ettei kammoani sitä kohtaan otettu todesta, siitä ettei asiaa huomattu ja että jouduin kärvistelmään viikon verran aivan paniiikissa tuon alatiepakon edessä (mä oikeasti näin painajaisia ja tärisin pelosta koko ajan!!!). Traumaa tuli myös siitä kun olin ajanut 250 km autolla yms paikat täysin auki ja lapsivedet tiessään ennekuin tajusin että synnytys on käynnistynyt. Perätilassahan pitäisi soittaa ambulanssi jos vedet menee ja vaan maata ettei napanuora luiskahda ulos, jotenkin sitä mietti mitä olisi voinut käydä tosi pitkään, vaikka mitäänhän ei siis käynyt. Traumaa tosin tuli myös sairaalan aika huonosto palvelusta: ei perhehuonetta vapaana -> mies keskellä yötä kotiin -> itse puuduksissa rinnoista alaspäin ja oksensin kuin vaan käänsin päätä, ts. olisin tarvinnut apua vauvan kanssa paljon -> hoitajia ei näy missään -> huonekaveri vielä huonommassa kunnossa kuin minä ja vain itki ja valitti (+ sen lapsi huusi lohduttomasti). Hoida siinä sitten vastasyntynyttä ja lepää :(: Nämä kaikki menivät kuitenkin ohi ajan kanssa, kerran tai pari kävin näistä psykologin kanssa jutskaamassa.



Onko sulla jokin tietty asia/aspekti mikä tuossa sektiossa lopulta painaa? Esim. pelko tai avuttomuus synnytyksen kulussa?

Mulla kyseessä oli toinen lapsi, joten toisaalta myös tiedän mitä alatiesynnytys "onnistuessaankin" on enkä pidä sektiota sen vähempiarvoisena tai väärempänä tapana synnyttää. Molemmilla on minusta hyvät ja huonot puolet ja se pääasiahan on terve vaavi, tavalla tai toisella syntyneenä. Mutta tiedän, ettei se aina lohduta. Toivottavasti homma helpottaa ajan kanssa! Nyt kolmosta odottelen viikoilla 24 ja vähän on öisin kummitellut jonkinasteinen synnytyspelko, vaikka siis molemmat synnytykset menneet lopultu tosi hyvin. Synnytystapa-arvioissa näitä varmaan vielä käsitellään lisää (tulee kutsu).

Esikoinen oli perätilassa ja tarkoitus oli synnyttää alakautta, ihan oma päätös. 40+5 viikoilla käynnistettiin, ettei syntyvä vauva olisi vahingossakaan liian iso. Ehdin olla käynnistystipassa puolisen tuntia, kun sydänäänet laskivat pariin otteeseen niin alas, että päädyttiin hätäsektioon.



Kaikki meni synnytyksessä niin hyvin kuin vain siinä tilanteessa voi mennä eli synnytin terveen pojan ja toivuin itse fyysisesti leikkauksesta ajallaan. Kaikesta siitä epävarmuudesta ja lapsen menettämisen pelosta johtuen synnytys kuitenkin vaivasi mieltäni ja näin painajaisia siitä vuoden verran ja ajattelin, etten ikinä enää uskalla edes harkita lapsen hankkimista, koska mitä vaan voi tapahtua ilman, että itse mahdan asialle yhtään mitään. Sydänäänten laskuun ei missään vaiheessa löytynyt syytä. Sairastuin jonkin asteiseen masennukseen myös synnytyksen jälkeen ja tajusin sen vasta n 8 kk synnytyksen jälkeen tai suostuin myöntämään sen itselleni. Kävin sen jälkeen pari kertaa psykologin puheilla ja pikkuhiljaa olo koheni.



Vajaa vuosi sitten iski vauvakuume uudelleen ja jotenkin pelkoni jäi taka-alalle, kun raskauduin uudelleen. Kerroin neuvolassa kuitenkin heti synnytyspelostani ja aiemmasta synnytyksestäni, joten sovimme heti, että loppuvaiheessa kävisin pelkopolilla. Missään vaiheessa raskautta pelko ei saanut kuitenkaan yliotetta itsestäni, vaan pysyi kohtuuden rajoissa. Lisäksi koin hyväksi pelkopolilla käynnit (keskustelua kätilöiden ja lääkärien kanssa sekä rentoutusjoogaan osallistuminen synnytyssalissa, jolloin myös sali tuli tutummaksi ja vähemmän pelottavaksi). 2 viikkoa sitten sain toisen lapseni, terveen pienen tytön, joka syntyi alakautta ja ilman käynnistystä. Toinen synnytys oli kaikin puolin hyvä ja hieno kokemus ja vasta oikeastaan sen jälkeen esikoisen syntymä on muuttunut vähemmän pelottavaksi.



Näin siis minulla. Eli selvisin, mutta ajan kanssa.



Onneksi olet osannut hakea apua ja toivon todella, että sitä saat ja olosi siitä helpottuu. Toivottavasti pystyt nauttimaan myös ajasta lapsesi kanssa!



Suurella myötätunnolla, pj78

Hei,

harmi että kokemuksesi on ollut niin ikävä. En tiedä auttaako oma tarinani, mutta voin sen kertoa:



Mulle tehtiin hätäsectio (nukutus, haava poikittain) rv 41+5, kun lapsivesi oli ihan vihreää ja vauvan sydänäänet laskivat jatkuvasti. Epiduraali piti antaa, mutta leikkauspöydällä päätettiinkin yhtäkkiä nukuttaa eli oli tosi kiire. Tyttövauva oli ekan yön teholla (oli hengittänyt likaista lapsivettä). Toipuminen sectiosta oli hidasta ja kivuliasta ekat päivät. Tyttö onneksi selvisi ilman komplikaatioita.



Moni asia meni pieleen. Meitä ei informoitu tarpeeksi siitä mitä oli tapahtumassa. Sectiopäätöstä viivyteltiin niin pitkään että se tehtiin viime tingassa ja vauva sai syntyessään vain 2 Apgarpistettä. Nukutuspäätös tehtiin varoittamatta ja nukutuslääkäri oli ensimmäinen joka ehti PUHUA minulle ja sanoa pari lohduttavaa sanaa. Huoli lapsesta oli erittäin suuri ensimmäisinä vuorokausina ja oma toipuminen oli hidasta (nukutuksesta johtuvaa?). Onneksi leikannut lääkäri kävi juttelemassa jälkeenpäin, selittäen mitä oli tapahtunut ja että sectio oli täysin välttämätön.



Hyvin menneen raskauden ja synnytyksen alun jälkeen järkytyin siitä miten "pieleen" kaikki meni. Vaikka tiesin leikkauksen pelastaneen kummankin hengen, tunsin kai alitajuisesti synnytyksen "epäonnistuneen". Tunneside lapseen kehittyi ehkä hitaasti siksi että näin hänet vasta leikkausta seuraavana päivänä teho-osastolla ja olin pitkään kipeänä.



Nämä asiat putkahtivat mieleen oikeastaan vasta kun tulin uudelleen raskaaksi esikoisen ollessa 10kk. Sectio ei siis estänyt vauvakuumetta ja päätin myös heti lähteä yrittämään normaalisynnytystä, mutta ennen sitä oli suuri tarve puhua ja itkeä eka synnytys läpi miehen kanssa moneen kertaan. Pelkopolia en kokenut tarvitsevani, mutta puhuin avoimesti neuvolassa ja synnytystapa-arviossa siitä mikä oli mennyt väärin ja mitä toivoin menevän erilailla toisella kertaa.



Toisessa synnytyksessä huomasi että toiveeni oli rekisteröity. Sain (turhankin!) varhain epiduraalin ja kaikki sujui hyvin. Valitettavasti tälläkin kertaa vauvan sydänäänet alkoivat laskea ja tuli sectio, mutta se oli täysin erilainen. Kaikki toimivat rauhallisesti ja mieskin sai olla mukana leikkauksesta. Päätös tehtiin ajoissa ja poika oli hyvinvoiva. Leppoisin kiireellinen sectio ikinä! :-)



Toinen synnytys ja sectio paransi haavat ensimmäisestä, sillä tällä kertaa leikkaus ei tullut yllätyksenä (totesin vaan että jaaha, kävi taas näin) ja pääsin kokemaan normaalisynnytyksen edes 7cm asti. Olin asennoitunut siihen että ekan synnytyksen komplikaatiot oli kertatapahtuma ja että ainakin nyt tiedän mitä voi tapahtua. Olin tyytyväinen siihen etteivät viivytelleet päätöksessä viime tinkaan asti. Toivuin todella nopeasti. Opin että synnytys voi olla hyvä kokemus vaikka kaikki ei mene suunnitellusti eikä sectio ole merkki epäonnistumisesta. Synnytystapahtumasta jäi hyvä mieli.



Ainoa mikä on jäänyt mietityttämään, olisiko viivyttelemällä "ehtinyt" synnyttää alakautta, tehtiinkö leikkaus liian varman päälle. Nyt kun kolmas raskaus on aluillaan, ainoa tapa synnyttää on näillä näkymin suunniteltu sectio. Se hieman harmittaa.



Sinua neuvoisin juttelemaan synnytystä läpi moneen kertaan, selvittää mikä meni mönkään ja mitä toivoisit menevän erilailla toisella kerralla. Puhu myös miehesi kanssa jos hän oli mukana, miten hän koki tapahtuman? Ole avoin tunteistasi, myös neuvolassa. En voi kehottaa sinua hankkiutumaan raskaaksi uudestaan, se on tietysti teidän päätöksenne, mutta omalla kohdallani uusi, myönteinen synnytyskokemus eheytti.

kiitos kaikille vastanneille, kertomukset auttoivat kyllä. Tunnistin itseni monesta kohdasta, ihana kuulla että teillä tulevaisuus mennyt hyvin. Selvennykseksi viellä, minun traumani jäivät laiminlyönneistä. Osastollani ei tiedetty kóko 5 pvä mitään pojastani,joka hoidossa lastenosastolla, joku luuli sen kuolleenkin! Ja sektiota ei tultu käymään kanssani lävitse, ilmeisesti johtui yö ajasata ja vuoronvaihdosta, kukaan ei muistanut tulla jälkeen päin käymään lävitse tapahtunutta. Myös lastenosastolla oli mieheltäni kyselty miksei äiti ollut siellä heti käynyt, eivät tienneet sektiosta. Olin myös 8h tuntia ilman kipulääkettä sektion jälkeen koksa heräämössä ei oltu muistettu kertoa miten kipupumppua käytetään ja seuraava hoitaja tuli aamulla luokseni.

Mutta koitetaan toipua. Toivottavasti vauva haaveet tännekin heräävät joskus viellä, ja sairaalasssa on otettu opikseen. Lähetin palautetta kyllä. Poika nyt 8kk jaksaa kyllä riemastuttaa päiviäni. =)