Ihmiset eivät ymmärrä keskenmenoa?!

Esimerkiksi kolmannen keskenmenon jälkeen, että " sinä tulet ainakin raskaaksi." + paljon muita.



Sen verran haluan kuitenkin kirjoittaa tuosta lohdutuksesta, että onhan sinulla jo yksi lapsi. Itse koin kolme keskenmenoa ennen ensimmäisen poikani syntymää. Niiden suremisessa kaikkein karmeinta oli pelko lapsettomaksi jäämisestä. Miksi lapset eivät ala ollenkaan kehittyä sisälläni? Minusta se on kyllä lohtua, että on jo yksi lapsi. Silloin ei ole pelkoa lapsettomaksi jäämisestä. Itse sain neljännen keskenmenon poikien välissä. En surrut neljättä keskenmenoa paljonkaan vaan kotiin tullessa puristin (silloin) ainutta poikaani ja itkin ilosta, että minulla oli edes hänet.



Tässä on siis minun tunteeni asioista. Ilman muuta kaikki saavat ja pitääkin surra keskenmenoja, mutta joidenkin mielestä vilpittömästi on lohtua, että on jo lapsi. Kaikille ei edes suoda sitä yhtä ainoaa...



Terveisin, Matami ja pojat 11/03 ja 2/06

Ymmärrän tunteesi, mutta aina ei välttämättä ole kysymys siitä, etteivätkö muut ymmärtäisi keskenmenon mukanaan tuomaa surua. Saattaa vain olle, etteivät he tiedä mitä sanoa ja sanovat sitten mitä sylki suuhun tuo. Tietenkin silloin olisi paikallaan olla sanomatta mitään. Ennen omaa keskenmenoani minäkin " lohdutin" omaa kaveriani sanomalla niinkin typerästi kuin " onneksi teillä on jo Saara" . Kun itse menetin vauvamme viikolla 20+5 melkein suutuin kun joku sanoi " no onneksi teillä on jo lapsia aikaisemmin" . Kun joltain kuolee isä, niin eihän hänellekään sanota " no onhan sulla vielä äiti" .



Suurin osa ihmisistä kuitenkin otti ihan oikeasti osaa suruumme. Lähettivät kortteja ja surukimppuja ja enkeleitä ym. kauniita koristeita. Tuntui hyvältä. Se aivan kuin oikeutti alkushokin jälkeen itsellenikin oikean suremisen. Vaikka lääketieteellisesti puhuttiinkin keskenmenosta ja sikiöstä, meille tuo pieni oli jo vauva.

Piti vielä toivottaa sinulle voimia ja paljon uskoa tulevaisuuteen. Kaikella sanotaan olevan tarkoitus, mutta ainakaan minulle tuo tarkoitus ei ole vielä selvinnyt.

Osanottoni myös teille, Matami73 ja vm 69!!!



Kyllä nämä km:t ovat surullisia asioita. Ihanaa kuitenkin, että edes joku ymmärtää ja lohduttaa, eli kohtalotovereita löytyy. Uskon, että ainoastaan km:n kokeneet ymmärtävät täysin mistä on kyse. Muut yrittävät toki ymmärtää ja lohduttaa, minkä pystyvät (sallittakoon se heille).



Olen todella tyytyväinen, ettei raskaudesta oltu ehdittu kertoa vielä kovin monelle. En todellakaan jaksaisi selitellä päivästä toiseen, mitä on tapahtunut.



Onhan se totta, että mikäli on jo entuudestaan yksi lapsi, se tuo lohtua. En todellakaan halua väheksyä sen merkitystä. Jokainen km on kuitenkin oma tapauksensa, ja jokaisella oma surutyönsä tehtävänä. Se on tehtävä, vaikka lapsia jo olisikin.



Vaikka olo on surullinen, odotan luottavaisin mielin tulevaisuutta.



Tsemppiä ja voimia muillekin km:n kokeneille!!!



Ja kiitos vielä ymmärryksestä ja osanotosta!!!

Olen kertonut keskenmenosta vasta kouralliselle ihmisiä. Vanhempieni lisäksi vain viisi ihmistä tietää asiasta. Vähitellen alan ehkä kertoa muillekin, mutta hidastelen tai päätän olla kertomatta tietyille ihmisille, joiden suusta näitä sammakoita uskoisin hypähtelevän. Ihan itseäni olen suojannut...saavat tietää sitten joskus, kun sanat eivät enää satuta niin paljoa. Ystäviltä voin vielä hyväksyä pikku kömmähdykset, mutta kovin pahalta tuntui, kun kätilöopistolla sairaanhoitaja yritti lohdutella sanomalla: " No onneksi olet nuori ja teillä on aikaa" ja " Ai että niin nopeasti saitte tämän raskauden alulle, monilla menee paljon kauemmin aikaa" . Siis ihan kuin siinä tutkimuspöydällä verta valuessa tuntisi miten etuoikeutettu on kun näin nuorena (24 v.) ja ensimmäisestä todellisesta yrityskierrosta raskautuu. Silloin olin ihan turtana, mutta nyt jälkeenpäin suututtaa.



Voimia teille!

Raskaudesta ei tiennyt kuin perhe mutta keskenmenon jälkeen kerroin useille. Olisin kaivannut niin jonkinlaista tukea. Mutta aina sain kuulla niitä samoja kliseitä (" sehän oli vasta niin alussa" , " olet niin nuori vielä, kerkeät kyllä" ym ym juuri niitä lauseita mitkä lukee siellä pesun sivuilla että mitä EI pitäisi sanoa keskenmenon kokeneelle) Ymmärrän kyllä että on vaikea keksiä mitään sanottavaa, mutta silti nuo sanat aiheuttivat usein vain lisää mielipahaa.



Parasta oli jos joku ei yrittänyt väkisillä keksiä sanottavaa vaan kuunteli, kysyi ja antoi minun pohtia asioita ääneen eikä yrittänyt laittaa sanoja suuhuni. " Se oli tarkoitettu" - miten niin, oliko tosiaan tarkoitettu ettei meille tuu lapsia, minusta se oli pelkkää huonoa tuuria!



Pian keskenmenon jälkeen alkokin sitten kysely " no? joko teillä on tärpännyt? No joko teillä on ilouutisia?" Ihmiset ei tosiaan osaa olla hienotunteisia. Ne on vissiin oikeutettu kyselemään koska itse kerroin heille keskenmenosta. Vissiin he luulee että haluan heti ensimmäisenä kertoa juuri heille uudesta raskaudesta - vaikka edellisestäkin kerroin vasta kun se oli jo mennyt kesken.



Joskus tuntuu hieman katkeralta mutta yleensä olen yrittänyt antaa nuiden ihmisten kommenttien mennä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Usein olen aatellut nuita " joko?joko?" -uteluistakin että jaaha, tuolle ei sitten ainakaan kerrota raskaudesta piiiiitkään aikaan!



Minäkin olisin sitä mieltä että parempi kun eivät sanois mitään jos eivät oikeita sanoja löydä. Hankala tilanne se on varmasti myös sille " lohduttajalle" . Toivon vain että jos itse joudun vastaavan tilanteen eteen niin osaan sitten suhtautua paremmin ja käyttää oikeita sanoja. Minusta tärkeintä vasta keskenmenon kokeneelle olis että hän sais ikäänkuin ääneen ajatella ja miettiä asioita, ja ystävä olisi vierellä vain olkapäänä ja korvana ja hän voisi vain esittää kysymyksiä joillon km kokenut sais itse miettiä niitä asioita, eli pitäis kysyä esim. " tuntuuko sinusta että se oli tarkoitettu?" eikä julistaa omaa mielipidettään " se oli tarkoitettu!"



NIISKIS: Paljon voimia sinulle kokemukseesi! Kyllä siitä selviät, vaikka usein nuo tyhjät lauseet saa vain olon tuntumaan entistä yksinäisemmältä. Itse ainakin koin että yksin sain sen taipaleen kulkea (tai toki miehen kans).



HANNELE rv 8+4 - raskaudesta tällä hetkellä kerrottu vain mun siskoille - eikä ihan heti varmasti kerrotakkaan muille

Kiitos Hannelle ja muut!!! Todella ihanaa ja lohduttavaa kuulla, että on kohtalotovereita, joilla on samanlaisia kokemuksia. On tärkeää tietää, että joku YMMÄRTÄÄ.



Yhdyn siihen, mitä mm. Hannele sanoi: Ihmiset voisivat enemmän kuunnella, eikä laittaa sanoja toisen suuhun. " Kai tälläkin oli joku tarkoitus jne." Parempi vaan, kun jättäisivät analysointinsa väliin. Keskittyisivät sen sijaan kuuntelemaan.



Monet tuttuni ovat parhaillaan raskaana, ja isojen mahojen näkeminen tämän surun keskellä tekee pahaa. Toki olen iloinen heidän puolestaan (olen sen myös suoraan sanonut heille), mutta juuri nyt en pysty ajattelemaan kuin omaa napaani/ kohtalotovereitani. Mieleeni ei todellakaan tulisi hehkuttaa omaa raskauttani, mikäli hyvä ystäväni olisi juuri kokenut keskenmenon. Tämän yritän muistaa, mikäli joskus olen vastaavassa tilanteessa " lohduttajana" .



Se, että ihmiset koittavat piristää ja keksivät " positiivista ajateltavaa" (" onneksi nyt on kesä, koita nauttia siitä jne." ), on mielestäni turhauttavaa. Mielestäni se on asian(suru) väheksymistä. Miksi minun pitäisi tässä kaiken surun keskellä ajatella niin positiivisesti? Toki huonomminkin voisivat asiat olla, mutta ehkä tulen myöntämään/ymmärtämään sen vasta sitten, kun suurin suru on ohitse, ja olen valmis miettimään taas " positiivisia asioita" .



Kiitos teille, jos jaksoitte kuunnella!!!



Mielelläni kuulen vielä lisää ajatuksia km:n kokeneilta!!!



Onnittelut vielä Hannelelle ja muille, joita on onnistanut km:n jälkeen!!! Todella ihanaa kuulla, että niinkin pian voi suru kääntyä taas iloksi. Pidetään peukkuja, meille kaikille!!!

Täällä myös yksi, jolla kokemusta sammakoista. Tuo " olet vielä nuori" kuulostaa tutulta, mutta tuntuu kohdallani hieman kyseenalaiselta (täytän 29v). Ja kun sen sai vielä kuulla toisen peräkkäisen keskemenon jälkeen, tuli sellainen olo, että ehtiihän tässä vanheta näiden raskauksien kanssa... " ei ollut vielä teidän vuoronne" on myös aika usein kuultu ja satuttanut pahasti. Ehkä pahimpia ovat kuitenkin raskaana olevien ystävien ja tuttavien sammakot, ne kun satuttavat juuri siksi niin paljon että toiset eivät osaa olla onnellisia hyvin menneestä raskaudestaan tai arvosta sitä, mitä heillä jo on. Sain yhdeltä nyt kesällä synnyttäneeltä ystävältäni lohdutukseksi tarkoitetun viestin " toiset saavat lapsia ja toiset enkeleitä, jotka vartioivat niitä" , joka tuntui karmivalta! Itkin ääneen miehelleni, että meidätkö on tuomittu saamaan vain enkeleitä muiden lapsia varten. Tämä siis toisen km:n jälkeen.

Minulla ei siis ole vielä muita kuin enkeleitä. Pelko lapsettomaksi jäämisestä on suuri ja uskallan väittää, että suru ei olisi yhtä pohjaton jos olisi jo lapsia. Siitä kuitenkin olen samaa mieltä, että jokainen km satuttaa ja vaatii suruaikansa.

Voimia kaikille km:n kokeneille ja uskoa tulevaisuuteen!



t. eilen taas plussannut nasuli

Täytyy sanoa, että tuo ystäväsi viesti sai kylmät väreet menemään lävitseni.



Aikaisemmin ketjussa kirjoitin, että minulla oli 3 keskenmenoa ennen kuin sain 1. poikani. Muistan tuon lapsettomaksi jäämisen pelon. Loppujen lopuksi neljännessä raskaudessa aloin oma-aloitteisesti syömään 100 mg:a disperiiniä päivässä. Tämä raskaus kesti siis loppuun asti. Minulla onnistuminen oli niin pienestä kiinni. Toivottavasti sinäkin löydät jostain avun itsellesi.



Viidennessä raskaudessa söin disperiiniä viikolle 8 asti. Sitten ajattelin, että se on omaa vouhotustani ja lopetin syömisen. Keskenmeno tuli viikon sisällä lopettamisesta. Kuudennen raskauden aikana söin disperiiniä viikolle 36 asti ja sainkin taas terveen pojan.



Terveisin Matami

Kiitos vielä kaikille ajatuksistanne! Ihanaa, että löytyy kohtalotovereita, jotka ymmärtää.



Disperiinistä: Onko sillä todella tieteellisesti todettu olevan hyötyä raskauden etenemisessä? En ole koskaan kuullut tuosta mainittavan ja siksi siis kyselen.



Voimia ja jaksamista meille kaikille!!!

Minulle tuli sellainen olo, että en voi surra sitä, koska se ei ollut vielä mitään.



Anoppini tokaisi, " ei se ollut vielä mitään, kun oli niin alussa" Mieheni sanoi " Kai siinä oli jotain vikaa, niin luonto hoiti sen pois" Hyvä ystäväni sanoi: " Eikös se ollut hyvä, että tuli nyt eikä vasta loppumetreillä tai syntynyt vammasena.." KUKAAN ei tajunnut, miten paljon asia vaivasi mua.. ja muistan sen lopun ikäni.



Itkin katkerasti, kun jouduin kaavintaan. Lääkäri kyseli asioita juuri ennen nukutusta ja itkin itseni uneen. Myös herättyäni nukutuksesta ensimmäinen muistikuva on, että itkin hysteerisesti. Vieressäni ollut rouva sanoi, että hänellä on ollut kolme keskenmenoa, mutta kolme poikaakin on sitten syntynyt. ja sieltä se sitten tuli: " olet niin nuori vielä, kerkeät kyllä, onhan sinulla jo yksi lapsi ainakin tiedät tulevasi raskaaksi" Joo, olin kertonut pojastani.



Minulla pahinta oli ja on se, että se tärppääminen on aina kestänyt yli vuoden.. Nyt pelkään, että sama toistuu.. ja saan yrittää ties kuinka kauan ja ikäero kasvaa valtavaksi.

Jatketaan vielä disperiinistä. Tämän viimeisen keskenmenoni yhteydessä keskustelin pitkään lääkärin kanssa km:n syistä. Lääkäri sanoi, että vasta kolmannen jälkeen tutkitaan. Olin lukenut istukan hyytymätaipumuksen vaikutuksesta ja kärtin lääkäriltä sen mahdollista osuutta keskenmenoon. Kaiken lisäksi juuri samalla viikolla isäni oli saanut aivoinfarktin ja aikanaan mummo kuoli sydäninfarktiin. Vakuutin lääkärille suvussani perinnölisenä olevan suuri tukosriski. Lääkäri ei minulle pahemmin siinä tilanteessa sanonut mitään, mutta oli kirjoittanut papereihini, että seuraavan raskauden alusta aloitetaan tukoksia ehkäisevä hoito. Soitin siis heti plussan jälkeen äitipolille ja sain ajan varhaisultraan elokuun alussa. Jos sisällä on elämää, aloitetaan hoito heti. Ajattelin kuitenkin aloittaa nyt jo omatoimisesti disperiinin syömisen, koska ultraan on kuitenkin useampi viikko. Osaisiko joku sanoa, mikä on hyvä annos? 1 tabletti päivässä?

Sinulle Niiskis: disperiini ei muuten ehkäise keskenmenoja, esim kromosomipoikkeavuuksista johtuvia. Siitä on apua vain jos istukassa on tukostaipumusta.



Kaikille voimia ja tsemppiä jatkaa eteenpäin! Ja kiitos teille jotka jaksatte tukea! Kesä on kuitenkin kauneimmillaan, koitetaan saada auringonsäteistä lohtua ja energiaa!



-nasuli-



p.s. Yksi toivomus ehkä meidän kaikkien keskenmenon kokeneiden puolesta teille, jotka olette onnellisesti ja onnistuneesti raskaana: älkää valittako kolotuksista ja turvotuksista ym. raskauden " vaivoista" km:n kokeneille ystävillenne. Valitukset viiltävät kuin puukko, todennäköisesti jokainen meistä vaikka maksaisi niistä kolotuksista jos sillä hinnalla saisi onnistuneen raskauden tilalle!

Tekisin mitä vain jos vain voisi kääntää kelloa taaksepäin ja jatkaa raskautta onnellisesti loppuun asti.

Tosiaan disperiiniä ei varmaan kannata alkaa syömään yhden keskenmenon jälkeen. Yksittäisen km syyt usein varmaan muita kuin tukostaipumus.



Minusta ei ole löytynyt tutkimuksissa syytä keskenmenoihini, mutta siitä huolimatta disperiinistä on ollut minulle hyötyä. Ilmeisesti tutkimukset eivät ole olleet kohdallani kaikenkattavia. Siitä huolimatta lääkärit ovat tukeneet/hyväksyneet disperiinin syöntini.



Annostus: Usein annostus on 50 mg:a tai 100 mg:a päivässä. Apteekista saa ostettu erikseen juuri tuon vahvuisia disperiinejä. " päänsärkydisperiinihän" on vahvuudeltaan muistaakseni 500 mg eli se on 5-10 kertaa liian vanhaa.



terveisin Matami



PS. Sammakoista vielä. Olin työpaikkani saunaillassa, jossa eräs äiti puhui lapsettomuudesta kärsivälle työkaverille koko illan kuinka hänen lapsensa ovat ihania. Työkaveri tiesi toisen lapsettomuudesta. En olisi itse kehdannut.

Meille syntyi 3 lasta kolmen vuoden sisään, yhdellä maitoallergia, kaikilla koliikki ja pitkään jatkunutta valvottamista. Voin rehellisesti sanoa, että odottaminen kahden pienen lapsen äitinä (odotukseni ovat olleet todella vaivaisia) on aivan hirveää enkä jaksanut ihmeemmin nauttia odotuksesta ja vauva-ajasta. Rakastan lapsiani enemmän kuin mitään muuta, enkä vaihtaisi päivääkään pois, en siis ole mikään valittava hirviö ;0)



Viime helmikuussa testasin yllättäen plussan (kuopus oli 2,5 v) ja olin onnesta sykkyrällä, ihanaa saada vauva. Ikäeroa nuorimpaan tulee 3 vuotta ja sisarukset ovat varmasti aivan onnessaan, kun ovat jo pitkään vihjailleet vauvasta. Ajattelin, että vihdoinkin voin nauttia odotuksesta ja vauvasta, kun ei neljännen kanssa enää tarvitse stressata kaikesta.



Raskausoireet olivat voimakkaat, olin todella väsynyt ja pahoinvoiva, sydänääniä ei kuulunut ekassa neuvolassa eikä lääkärissä, vakuuttivat kuitenkin että kaikki kunnossa, ensi kerralla kuuluu jo. Oli melkoinen shokki, kun ultrassa ei näkynyt muuta kuin ruskuaispussi ja keskenmeno käynnistettiin lääkkeillä. Se oli siis tuulimunaraskaus. Minulla on endometrioosi ja nyt pelkään, etten enää koskaan saakaan nauttia odotuksesta emmekä saa sitä kaipaamaamme vauvaa, sillä yrityksestä huolimatta ei ole tärpännyt.



Toki nuorin lapseni on antanut minulle valtavasti lohtua, kun mahtuu vielä syliin ja kertoo olevansa äidin vauva..



Minäkin sain kuulla kaikenlaisia kommentteja, kuten: " siinä sen nyt näkee, ettei raskaus ole mikään itsestäänselvyys" " onhan teillä jo 3" " ethän sinä menettänyt mitään, kun ei siellä ollut vauvaakaan" , kyllä se vaan meille oli vauva 11 viikon ajan..



Voimia sinulle! Ja toivottavasti saat uuden mahdollisuuden!