Miten selviän kuolleen lapsen synnytyksestä?
Saimme suruviestin tiistaina, lapsellamme on vaikea synnynnäinen sydänvika, eikä hän tule selviämään synnytyksestä, saati elämisestä kohdun ulkopuolella.
Viikkoja on nyt 23+ ja käynnistys alkaisi huomenna, osastolle maanantaina. Meillä oli kaksi vaihtoehtoa; odottaa, että vauva kuolee kohtuun ja synnytys käynnistettäisiin sitten, koska loppuun asti raskautta lapsi ei jokatapauksessa selviäisi. Ja sitten oli tämä toinen vaihtoehto käynnistää synnytys ennen viikkoja 24. Valitsimme kahdesta hirvittävästä vaihtoehdosta raskauden keskeytyksen tässä vaiheessa. Jo tuon päätöksen tekeminen on ollut äärimmäisen raskasta, eikä oloa helpota se, etten mitenkään ymmärrä miten selviän kuolleen lapsen synnyttämisestä? Miten uskallan hänet kohdata ja luovuttaa sitten pois?
Löytyisikö täältä vertaistukea? Haluaisin kipeästi kuulla ihan konkreettisestikin, kuinka synnytys on näillä viikoilla sujunut? Miten synnytys on käynnistynyt? Kuinka hyvin kivusta on huolehdittu? Supistuskivuthan ovat tietenkin samanlaiset kuin täysiaikaisen lapsen synnytyksessäkin, mutta kuinka näin pienen, puolikiloisen lapsen ponnistus on mennyt? Tuleeko vauva ulos " itsestään" ? Mulle on ainakin luvattu kaikki mahdollinen kivunlievitys, mitä vain voidaan antaa, muttei se varmaankaan tarkoita sitä, että täysin kivuitta saisin lapseni synnyttää, enkä edes tiedä haluanko synnyttääkkään tuntematta mitään. En tiedä. Mistään mitään. Itkettää, pelottaa ja ahdistaa.
Ja vielä vauvan kohtaamisesta. Onko vauva annettu syliinne heti vai kuinka on toimittu? Entä kuinka pitkään olette saaneet olla lapsen kanssa? Minua pelottaa sekin, että jos tulee jotain komplikaatioita, jos vaikka istukka ei irtoa, emmekä siten pääse olemaan lapsemme kanssa. Kaavintaahan täällä kuitenkin aika mennään, mutta sillä ei ilmeisesti ole kiire, jos ei tule suurempia vuotoja tms, varotoimenpiteenä sen kuulema tekevät.
paljon on pelkoja. Kaksi aikaisempaa lasta ovat syntyneet sektiolla pysähtyneen ja pitkittyneen synnytyksen jälkeen. Mulla on tullut tulehduksia ja kaikkea muuta mahdollista. Voisikohan olla niin huono tuuri, että tätäkin nuppusta yritämme päivätolkulla ja lopulta päädytään leikkaukseen?
Voi rakkaat ihmiset. Voisitteko ystävällisesti kertoa kokemuksistanne, jos vain suinkin pystytte. Yritän epätoivoiseti hakea vertaistukea jokapuolelta, mistä vain keksin. Miten tälläisetä voi selvitä. Miten voiimme lähteä sairaalasta ja tulla kotiin tyhjin sylin?
Kommentit (18)
Hei,
www.kapy.fi, sieltä löytyy auttava puhelin. Kokemusta sinne soittamisesta ei ole, mutta uskon että pysyvät auttamaan.
Voimia!
Valitettavasti en osaa auttaa sinua, mutta lähetän paljon tukea ja halauksia.
Otan osaa suureen suruunne. Meidän perhe elää tällä hetkellä noita samoja ajatuksia. Olen muutaman viikon sinua jäljessä, rv 19+2, loppuviikosta meille kerrottiin, että kovasti odotetulla kolmannella lapsellamme on vamma, jonka kanssa hän ei selviä. Pienen pieni ahtauma virtsateissä saa aikaan sen, että kaikki lapsivesi on hänen sisällään. Minä tunnen kuinka hän liikkuu pontevasti, ja samalla toivon, että hänen pieni sydämensä väsyisi... Ensi tiistaina minun pitäisi mennä saamaan esilääkitys, torstaina sitten synnyttämään. Tai sitten odottaa, että tuo sydän lakkaa sykkimästä... Kotona 6- ja 3-vuotiaat isoveljet, joista saan voimaa, mutta toisaalta haluaisin vain käpertyä jonnekin, yksin. En osaa sinulle kertoa, vielä, käytännöstä, mutta jos haluat muuten jakaa tuntemuksia ja pohtia niitä kaikkia kysymyksiä, sähköpostiosoitteeni on lapaniina@gmail.com. Näiltä sivuilta löysin muutaman kertomuksen, joista koin olevan apua:
http://papunet.net/verneri/yleis/index.php?id=1245
terveisin Lapaniina
Valitettavasti en osaa minäkään olla avuksi...Toivottavasti saatte tilanteeseen tukea sekä kysymyksiin apua ja neuvoja. Rutkasti rohkaisevia ajatuksia ja paljon voimia!
Ensiksi, syvät osanotot ;´(. Itse koin vähän samanlaisen tilanteen viikko sitten. Kävin neuvolassa kuunteluttamassa sydänääniä (rv 17+3), joita ei sitten kuulunut. Samana päivänä ultrassa todettiin sikiö kuolleeksi (oli ollut kuolleena n. viikon jo). Ultrauksen jälkeen annettiin kohdunsuuta kypsyttävä lääkitys, ja aamulla käynnistettiin synnytys. Cytotecia laitettiin kohdun suulle 3:n tunnin välein kunnes sikiö syntyisi. Mulle sanottiin, että suurin osa syntyy vuorokauden sisällä, mutta puoli vrk on todennäköisin kesto. Mulla se kävi n. 5.5 tunnissa. Kivut olivat aika kovat, mutta jotenkin halusinkin niitä kipuja, että ei tarvinnut keskittyä niin niihin henkisiin, ainakaan koko ajan. Sain kipulääkkeeksi alkuun vain panadolia yms. (koska muut saattavat hidastaa synnytystä), ja lopuksi sitten petidiinä, joka kuulemma yleensä auttaa hyvin. Mulla se ei auttanut kovin paljon, mutta ainakin sain sillä pään sen verran sekaisin, että kestin sen avulla paremmin henkistä tuskaa. Itse sikiön ulostuleminen oli helppoa, kun kokoa oli niin vähän. Kohdunsuuta ei muutenkaan tutkittu välillä, koska sen ei tarvi edes kokonaan aueta.
Vauvan saimme nähdä, mutta ei pidetty häntä sen kauempaa lähellä, sillä hän oli jo aika huonossa kunnossa :´(. Kuitenkin koin niin, että oli hyvä olla edes vähän aikaa hänen kanssaan ja heittää hyvästit. Mun mielestä synnyttäminen ei ollut niin kamalaa, kuin järkytys, kun kuulin " tuomion" . Teillä molemmilla tilanne on vähän eri, kun joudutaan keskeyttämään...en edes pysty kuvittelemaan miten pahalta teistä tuntuu. Hirmusti voimia kamalaan tilanteeseen (((()))).
t. Meri05
Täältä saat vertaistukea:
http://health.groups.yahoo.com/group/enkelinkosketus/
Paljon Jaksamista!!!
ajattelin kertoa vähän omaa tarinaani..meille syntyi enkelipoikavauva 2.8.2005.vauvalla todettiin downin syndrooma ja paha sydänvika jo 12 viikolla.toiveita annettiin että sydämen voi korjata ja emme ajatelleet missään vaiheessa keskeytystä.vauva oli vilkas ultratessa vielä 20-25 viikon tienoilla mutta sitten viikko viikolta alkoi mennä huonompaan suuntaan.nestettä alkoi kertyä keuhkoihin ja vatsaonteloon ja vauva kuoli sitten n 30 viikolla kohtuun.meille ehdotettiin vielä muutamaa päivää ennen että synnytys käynnistettäisiin kun vauvan sydän vielä löi joskin heikosti mutta vauva ei jaksanut enää liikkua.kaikki voima meni sydämen toimintaa.kumminkin meistä vanhempina tuntui,ettemme voi antaa käynnistää..että helpompi kun vauva on kuollut..tuntui helpommalta että siellä missä elämä on saanut alkunsa se myös loppuu,siellä kohdun lämmössä.meidän vauvalla puuttui väliseinä kammioitten väliltä ja 2 läppää..aika paha vika ja silti lääkärit antoivat toiveita että tilanne ei ole toivoton,jos ei olisi tullut muuta ongelmaa.mutta vauvan oli parempi päästä pois jo ennen syntymää,ettei tarvinnut kärsiä.surutyötä teimme koko raskauden ajan joen asia oli helpompi käsitellä jälkeenkin päin.miten paha sydänvika teidän vauvalla on?tänä päivänähän on niin hyvät mahdollisuudet korjata pahojakin sydänvikoja helsingissä..mutta eihän lääketiedekkään kaikkeen pysty.voimia sinulle ja perheellesi.synnyttäminen oli toisaalta rankka,koska ei saa palkintoa että syntyisi elävä lapsi.sitä mietti että mistä voimia saa siihen koetukseen,mutta tunsin kuinka ystävät ja läheiset rukoilivat puolestamme.taivaan isä on läsnä kokoajan..ja hyvä henkilökunta johon voi luottaa täysin.luota sinäkin.helppoa se ei ole mutta siitä selviää.kaikellla on tarkoituksensa vaikka sitä ei aina just sillä vaikealla hetkellä uskokkaan.
Ja kiitos vastauksestasi. Otan osaa mös teidän suureen suruun.
Meidän vauvalle ei tosiaan annettu minkäänlaista toivoa. Kävimme helsingissäkin sydänspesialistin luona, ja ennuste oli sama. Lapsellamme on Ebsteinin anomalia, niin paha-asteisena, ettei ole mitään toivoa, että lapsi selviäisi synnytyksestä, saati koko raskauden loppuun. Sydän on jo tässä vaiheessa raskautta niin pahasti epämuodostunut, ettei minkäänlaisella leikkauksella rakennetta voi korjata. Oikea puoli sydämestä on kasvanut jo niin suureksi, että se täyttää puolet rintakehästä, samalla vieden tilaa keuhkoilta ja sydämen vasemman puolen kehittymiseltä.
Niin, ihmiset käy kuussa ja lampaita kloonataan, mutta meidän vauvan sydäntä ei voi korjata.
Jos vauvalle olisi annettu prosentinkin mahdollisuus selvityä hengissä edes synnytyksestä, tai jos meille olisi annettu edes aavistus toivoa siitä, että sydäntä voisi yrittää leikata, emme olisi tähän ratkaisuun päätyneet. Raskas tämä päätös on ollut ja en sano, etten ole sitä miettinyt ja pohtinut vieläkin, teemmekö oikein. Sairaalapastori kyllä sanoi lohduttavasti, että Luoja on jo päätöksensä tämän lapsen suhteen tehnyt, meidän ei siitä tarvitse tuntea syyllisyyttä. Niin isoja asioita nämä ovat, etten kenellekkään soisi tulevan eteen tälläisten päätösten tekemistä. Tätä kantaa sisällään koko loppuelämänsä.
Kaunis kiitos kaikille meitä tukeneille, sananne ovat lämmittäneet meitä kovin. Huomenna sitten koittaa se hetki, kun meidän on lapsestamme luovuttava. Kyllä me tästä selviämme, on pakko.
Meidän enkelityttö kuoli kohtuun rv 34 keväällä 2003.
Sydänääniä ei vain kuulunut, kun menin norm. neuvolaan.
Minut lähetettiin heti sairaalaan ja synnytys käynnistettiin. Sairaalassa sain kaikki mahdolliset kipulääkkeet, koska vauvan vaurioittamista ei tarvinnut enää pelätä.
Minulle tuli ensin ahdistus, ja halu että olisi nukutettu ja leikattu vauva (esikoinen) pois, minun näkemättä. Mutta onneksi kätilöt selittivät, että on oman psyykkeen kannalta hyvä nähdä vauva, ettei jää mielikuvitukselle mitään varaa. Ja saa hyvästellä vauvan.
Tyttö syntyi ja näin kauniin pienen tytön. Syliin en häntä halunnut, olin sen verran järkyttynyt synnytyksestä, kun itkua ei kuulunut.
Se minua kaduttaa vieläkin, jos teillä saman kokeneilla on mahdollisuus, niin ottakaa vauvanne syliin ,kun hyvästelette hänet.
Lähdin samana päivänä kotiin, kun en todellakaan halunnut osastolle synnyttäneiden, tuoreitten äitien luo.
Kotona toimin jotenkin kuin kone, hoidin kaikki käytännön asiat, hautajaiset yms. Laitoin osan vauvan tavaroista pois, ja silloin padot aukesivat, itkin pahaa oloani pois viikon.
Hautajaiset olivat kaikkein rankimmat, haimme vauvan arkussa sairaalasta itse, ensimmäinen ja viimeinen automatka...
Isä ja vaari laskivat pienen arkun haudan lepoon ja pappi puhui kauniisti, tyttömme olisi nyt Jumalan käsivarrella ja hänestä pidettäisi hyvää huolta. Me kaiketi tarvitsimme omaa suojelusenkeliä...
Hautajaisten jälkeen lamaannuttava tuska alkoi helpottaa päivä päivältä, ja uskallus yrittää uudestaan kasvoi.
Ajattelin, että jos ei heti yritetä, en uskalla ikinä!
Oma äitini sanoi asian joka avasi silmäni: Mitä sinä suret, suret sitä, että et saanut vauvaa, mitä kovasti odotit. Eihän vauvaan koskenut missään vaiheessa, vauva vain nukui pois, ei hän tuntenut tuskaa.
Nyt meillä on täysin terve pieni miehen alku 1,8 vuotta =)
Koita jaksaa suuren surunne keskellä, tarvitsette paljon voimia ja ystäviänne tällä hetkellä. Älkää jääkö yksin, mutta älkää luopuko toivosta, tätä lasta ei ollut tarkoitettu teille, mutta joku toinen kenties odottaa vuoroaan =)
Tanja
Varmuuden vuoksi ilmoitan vielä tänne, että olen anteeksi nyt VASTA löytänyt tieni tuonne s-postiini, olen lähettänyt sinulle postia ja lähetän tässäkin paljon lämpimiä ajatuksia.
terveisin Lapaniina, joka synnytti eilen kuolleen pienen pojan rv 19+6
p.s. Kiitos osanotosta myötäeläjät ja saman kokeneet, kyyneleiset terveiset täältä.
Vielä kerran..otan todella osaa suureen suruunne ((((())))). Voimia jatkaa eteenpäin.
Minun enkelini on nyt siunattu ja ikävä on valtava..
t. Meri05
Kiitos ystävällisistä sanoistasi, lähetän täältä myös paljon myötätuntoa sinulle! Jotenkin yön pimeinä hetkinä olen välillä tuntenut, miten läheisten ja tuntemattomienkin ajatukset lämmitävät. Ja nyt tosiaan tiedän miten tuo uusi s-postiosoitteeni toimii, jos sinne haluat kirjoitella, tämä koneella istuminen tuntuu olevan jonkinlainen henkireikä - vaikka nytkin pitäisi olla jo tuolla sängyssä makaamassa ja odottamassa hetkeksi helpotusta tuovaa (toivottavasti..) unta.
Lapaniina
Tulin vielä kertomaan kuinka kaikki meni. Kertomukseen laitain vain pääkohdat, paljon ajatuksia, itkua ja keskusteluja mahtui tuohon päivään. Pajon ihanaa henkilökuntaa ja muutamia hassujakin sattumuksia. Pelkäsin synnytystä kovin, mutta jälkikäteen voin todeta, että synnyttäminen alakautta kannatti ehdottomasti, aluksi olisin halunnut vain leikkaukseen ja unohtaa koko asian. Jos joku teistä joskus joutuu samaan tilanteeseen, mitä en todentotta kenellekkään toivo, voin vain todeta, kuinka terapeuttista lapsen synnyttäminen ja näkeminen oli, ilman tuota kokemusta olisi tämän lapsen odotus jäänyt aivain kuin uneksi, olisko tämä ollut tottakaan. Mutta sitten kertomukseen..
Sunnuntaina kävin hakemassa kohdunsuuta pehmittävän lääkityksen sairaalasta. Tuo lääke ei aiheuttanut vielä vuotoja tai supistuksia, joten sain rauhassa olla vielä muutaman päivän masuni kanssa. Tiistai aamu sitten koitti ja surullisin ja ahdistunein mielin lähdimme sairaalaan. Jotenkln kuitenkin rauhoituin, kun saimme oman huoneen ja ihanat hoitajatkin edesauttoivat rauhoittumaan.
Verenpaineen mittauksen ja verikokeiden jälkeen, puoli kymmenen aikoihin sain ensimmäisen käynnistyslääkkeen kohdunsuulle ja yhdentoista aikoihin aloin tuntemaan jatkuvaa jomotusta alavatsalla. Kahdentoista maissa jomotuksen lisäksi alkoivat säännölliset, kipeät, mutta vielä siedettävät supistukset. Puoli yksi sain toisen lääkkeen ja jo hieman kipulääkettäkin, koska aloin olla jo niin kipeä. Vauhti oli aika nopea ja kahden maissa lähdimme synnytyssaliin, panadolit eivät paljoa enää auttaneet..
Salissa minua valmisteltiin spinaalia varten, mutta niinhän siinä kävi, etten stiten lupauksista huolimatta ehtinyt saamaan järeämpää kivunlievitystä. Viimeiset supistukset kävivät todella kipeää ja ponnistustuskin.. tuntuihan tuo ihan mairealta.. Mutta ihanan täydellinen ja niin kaunis tyttöenkelimme syntyi klo 15.03. Suru oli valtaisa, salissa itkivät kaikki, kätilötkin. Saimme olla tyttömme kanssa kolmistaan parisen tuntia ja noista hetkistä jäi ihanan rauhalliset muistot. Luopumisen hetki ei ollut niin kauhea, niinkuin olin pelännyt. Ehkä olin hieman tokkurainenkin ja väsynyt niistä lievemmistä särkylääkkeistä. Mutta koin varmasti helpotustakin, että synnytys oli ohi ja että se oli kivusta huolimatta mennyt niin hienosti ja nopeasti. Tyttäremme syntyi siis 24+0, hän painoi 565g ja pituutta hänellä oli 29 cm.
Nyt on jäljellä enää suru ja suunnaton ikävä. Katkera en ole yhtään. Miksi näin kävi? Huono tuuri, ei muuta. Päivät ovat menneet mitkä paremin, mitkä huonommin. Eilinen oli jostain syystä pahin kaikista ja vielä tänäkin aamuna oli mieli aivan musta. Hetken jo pelkäsinkin, että kuinka voin olla näin tyyni kaiken tapahtuneen jälkeen. Pitkä prosessi tämä kaiketi on, ei kai tätä voi ikinä unohtaa, eikä tarvitsekkaan.
Ostamme enkelillemme pienen arkun ja hautaamme hänet omalle hautapaikalleen. Kävimme juuri katselemassa hänelle rauhallista paikkaa hautausmaalta. Hänen on nyt varmasti hyvä olla.
Kiitän tässä vielä kaikkia meitä tässä ketjussa lohduttaneita, sananne ovat lämmittäneet kovasti.
Voi hyvänen aika mitä olette joutuneet kokemaan!!! Olen todella pahoillani!!!!! :( En voi missään määrin kuvitella miltä teistä tuntuu, mutta toivon todella että aika tekee tehtävänsä ja tuska hellittää!!! Koittakaa jaksaa eteenpäin päivä kerrallaan!!!
otan osaa.miula nyt 4 tervettä ja 2 enkelilasta.rv 12 yllätyskeskenmeo ja rv 18 sairaan pojan keskeytys ja synnytykset.aikaa kohta 2 vuotta ja mielessä joka päivä.eka enkela synty alusastiaan ja pidin häntä sylissäni pari tuntia.toisen enkelipojan synnytys kesti 7,5 tuntia ja oli hyvin raskas.kipulääkettä sain tosi paljon,mut ei ne pahemmin auttanu.vika tunnin huusin suoraan huutoa.sain olla pojan kanssa pari tuntia kahdestaan,jolloin jätin hyvästit.mieheni oli kotona hoitamassa muita lapsiamme.en ikinä toivu menetyksistämme,enkä voi antaa itselleni anteeksi raskauden keskeytystä,mutta on vain elettävä elämää eteenpäin.kuukausi sitten elämä hymyili ja saimme terveen tyttären.voimia ja haleja sinulle
Surunne suuruutta en pysty kuvittelemaan. Olen aina ajatellut, että kuolisin, yksinkertaisesti kuihtuisin pois, jos menettäisin lapseni (minulla on kaksi). Etten varmasti enää koskaan hymyilisi.
En voi kuin toivoa, että aika, hidas, kuluttava ja armotonkin aika voitelee kipunne tylpemmäksi sitten joskus. Että elämä kantaisi, kun vain uskaltaa kulkea tuon kaiken kivun läpi mitä nyt koette.
Kuulin kerran, että pahin suru kestää neljä vuodenaikaa. Nyt ollaan talvessa. Kevät on jo korvilla, kesän aurinko pitäköön teitä hyvänä, syksyn tuulet sitten kietokoon syleilyynsä ja ehkä lohduttakoon.
Halauksin Tiiti
Hei, tässä ois linkkejä teille, jotka haluaisitte keskustella ja saada lisää tukea saman kokeneilta:
http://health.groups.yahoo.com/group/tuntematon-enkeli/
http://groups.yahoo.com/group/enkeli/
Näihin ryhmiin päästäkseen täytyy hommata Yahoo id ja esitellä itsensä (ohjeita on esim. tällä sivulla: http://www.enkelisivut.net/enkelilista.html), ei ole kauhean vaikeata, onneksi..
t. Meri05
En pysty edes kuvittelemaan miltä sinusta tuntuu.Eräs ystäväni kävi läpi samantapaisen keskeytyksen joten häneltä olen kuullut minkälaista se oli.Heille annettiin aikaa olla pienen poikansa kanssa,ja surra häntä siinä konkreettisesti.He myös halusivat haudata hänet,ja saivat tehdä sen.
Toivon sinulle ja perheellesi paljon voimia.Tuleva aika on raskas, pyytäkää keskusteluapua jos siltä tuntuu.
Sylintäydeltä halauksia täältä Espoosta.