Lue keskustelun säännöt.
Enkö koskaan unohda?
02.05.2006 |
Rakastuin vuonna 1998 pohjattomasti ja valitettavan yksipuolisesti mieheen, joka asui kaukana (500 km) ja suunnitteli muuttoa vielä kauemmas. Olimme seksisuhteessa satunnaisesti ja yritin kaikin tavoin saada häntä rakastumaan minuun. Turhaan: hän käytti minua vain ja ainoastaan tietyn tarpeen tyydyttämiseen, kun ei muualta saanut.
No, lopulta seksisuhdekin loppui miehen aloitteesta kestettyään noin vuoden. Itse en kyennyt lopettamaan vaikka olin aivan rikki. Lopettamisen jälkeenkin itkin, lähettelin humalatekstareita ja lähes kerjäsin häntä takaisin. Miten kukaan järkevä (?) ihminen voikin vajota niin alas? Aikaa myöten juttu kuitenkin unohtui, löysin uuden miehen, menin naimisiin ja nyt meillä on pari lastakin. Ja olen ollut onnellinen, todella.
Ja nyt, yllättäen, käy ilmi että asun samassa pienessä kunnassa, parin kilometrin päässä, kuin tämä entinen suuri rakkauteni (kumpikaan meistä ei asu enää samalla paikkakunnalla kuin vuonna 1998). En voinut vastustaa kiusausta, vaan kaivoin esille tietoja hänestä: vaimo ja kaksi lasta, toinen samanikäinen kuin omani. ¿Sattumalta¿ iltalenkki koirankin kanssa suuntautui hänen kotinsa edestä ja toisella kerralla näinkin hänet pihapuuhissa. Jossain vaiheessa mielessäni kävi, että tervehdin tai lähetän tekstarin, mutta en tee niin. Miksi tekisin? Ja silti pelkään, että mitä jos joskus kolmen promillen humalassa (joita en kyllä nykyisin juuri enää koe) alan näpytellä tekstaria...
Ja entä sitten kun lapsemme menevät kouluun? Sama koulu, yhteiset vanhempainillat... enkö koskaan pääse eroon hänestä? Haluan vain unohtaa ja keskittyä täysin omaan ihanaan mieheeni!
Kommentit (4)
Minäkin rakastuin -tosin se oli molemminpuolista- vuonna 2000. Sitä kesti neljä vuotta, välillä riideltiin, lopetettiin suhde, palattiin yhteen, podettiin omantunnon tuskia, erottiin taas, päätettiin unohtaa ja aina palattiin yhteen. Salasuhde siis.
2004 viimein sain revittyä itseni irti kun aloin uuden ihmissuhteen ja päätin että en ikuna tuhoa tätä suhdetta hänen kanssaan pelehtimällä. Mutta unohtaminen on tuskaisaa.
Asumme samassa kaupungissa ja pelkään, että kun näen hänet, repeän siihen paikkaan. Ison kaupungin etu on se, että emme ole tavanneet kahteen vuoteen edes sattumalta. Mutta asumme melko lähellä toisiamme, välimatkaa noin kaksi kilometriä. Tarkkaan en tiedä missä hän asuu mutta asuinalueen tiedän.
Voi luoja miten sydän sykkii kun ajattelenkin häntä. Mutta on pakko unohtaa. Pakko.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaisikohan kertoa asiasta nykyiselle miehellesi? Tai keskustella jonkun kaverin kanssa, pitkään ja hartaasti.
Tuskin se hyväksikäyttäjä niin kiva on että sen takia kannattaa nyt omaa perhettä tuhota.. vai?
Ompa kiva nähdä! Ja juttelette niinkuin vanhat kaverit. Olet ihan reippaana kaverina vaan sille miehelle, vanhana tuttuna, unohda että teillä oli seksisuhdem ajattele että olette vaan vanhoja tuttuja. Pienellä paikalla on tylsä vältellä jotain ihmistä tai kyräillä koska on jotain yhteistä epäselvää historiaa. Luulisi että mieskin olisi tyytyväinen tämmöiseen.
Haluaisin vain painaa unohduksiin koko tyypin ja elää omaa onnellista elämääni. Mutta kuten joku jo sanoikin, pienellä paikkakunnalla ei oikein voi olla välillä " törmäämättä" , varsinkin kun on samanikäinen lapsi.
Ehkä olisi tosiaan parasta mennä sanomaan moi, kysellä kohteliaasti kuulumiset ja olla kuin ei olisi ikinä mitään tapahtunut. Mutta pystynkö siihen? Ja entä ne humalaiset tekstiviestit, joita silloin muinoin lähettelin? Nolottaa...
Ap