1v2kk kiukku - mikä normaalia ja miten suhtautua?

meillä on samanikäinen poika ja hänelle on alkanut tulla omaa tahtoa vasta noin kuukausi sitten. Ehkä se on yleistäkin, että omaa tahtoa tulee, meillä ei onneksi oma tahto ole noin voimakas, kuten sinä kuvailit. En halua syyllistää ketään, mutta oma esimerkkihän on lapselle se, miten lapsi asiat kokee. Vastaatko lapsen huutoon huudolla? Lapsen huutoon ja kiukkuunhan ei pitäisi aikuisen koskaan mennä mukaan vai aikuisen pitäisi olla aikuinen ja rauhoittaa tilanne rauhallisella puheella ja kielloilla ja selittää, miksi joku asia on kielletty. Nämä asiat sinä varmaan kyllä jo tiesitkin. Ja se on tärkeintä, että periksi ei saa antaa, jos alunperin on päättänyt, että jotain asiaa ei saa tehdä tai saada. Jos lapsi oppii, että kyllä äiti tai isä antaa periksi, kun kiukkuan tarpeeksi, niin kierre on valmis. eli aikuisen on pysyttävä päätöksessä, siksi on tarpeen miettiä jo heti alkuunsa, onko oma pyyntö tai kielto järkevä

Täällä meilläkin vaikuttaa sisupussi, ikää tuo 1v 2kk myös. Meillä kans on ollu alusta asti melko vaativa tapaus, ainakin äidin mielestä ja nyt on alkanu tuota omaa tahtoa ja uhmaa tulla myös kuvioon. Ei ehkä ihan niin pienestä kuin ap kuvaili, mutta kunnon raivari kun tulee niin se tyynnyttely ei tosiaan ole mikään pikku juttu ja huutoa kestää sen tunnin helpostikin.

Silloin tuntuu et vaikka kaikkensa antais ja selitttelis, ei tään ikänen sitä ymmärrä vaan kunhan huutaa. Oon pitäny sylissä, antanu raivota lattialla, antanu maitoa yms. mutta ne ei vaan oo auttanu vaan ajastaan sitte pikkuhiljaa on rauhoittunu. Meil nää raivarit ajoittuu lähinnä iltaan eli kun alkaa olla jo vähän väsy, muttei oo ihan vielä aika yöunille..

Joten jaksamisia vaan ap:lle sinne, onneks nää uhmakaudet kulkee sykäyksissä, et välissä ainaki pitäis olla rauhallisempaa aikaa.. Näin muistelisin esikoiseni uhmien menneen... ;))

Meillä saman ikäiset kaksoset. Pojalla tulee kiukkukohtauksia päivittäin, mutta ei ihan noin pahoja. Luin jostain, että lapsen tunteet kannattaa pukea sanoiksi. Otan pojan tiukasti syliin ja sanon vaikka " sua harmittaa kun äiti otti kielletyn tavaran pois" tai " sua harmittaa, ei haittaa mitään, se menee ohi" . Lapsi kokeilee rajojaan ja silloin ei saisi jättää yksin. Poika kyllä rimpuilee sylissä aikansa, mutta joskus isä kantaa pojan pois ja keksii muuta tekemistä. Jos joudun ottamaan jonkun tavaran pois kädestä, annan aina jotain tilalle. Se ei ehkä ole yhtä mieluisa ja saattaa lentää nurkkaan, mutta kuitenkin tarjoan vaihtokauppaa. J selitän, että äiti otti pois koska on äidin tavara tai on vaarallinen.



Pampersin sivuilla oli just tähän ikään liittyvistä kiukkukohtauksista juttua. Käypä siellä lukaisemassa. Ja älä välitä hoitotädin katseista, voi olla että itse on herkkä ja tulkitsee asian voimakkaammin. Voit vaikka kysyä ensi kerralla neuvoa miten hän toimisi temperamenttisen lapsen kanssa. Ja yleensä lapsi kiukuttelee äidilleen, ei välttämättä hoitajalleen.

Jos lapsi ei syö ja nukkumaanmeno on kiukuttelua, voi syynä olla myös korvatulehdus. Joskus ei ole muita oireita, joten kannattaa ehkä käväistä lääkärissä. Voi olla hankalaa selvittää mikä johtuu mistäkin. Ja ei kannata väkisin syöttää ruokaa ellei ole nälkä. Antaa sitten vasta seuraavalla aterialla. Moni 1 vuotias ei kasva enää niin vauhdilla ja energian / ruuan tarve vähenee. Nukkumaanmenoakin voi koittaa aikaistaa, jos kiukku onkin yliväsymystä. Meidän poika vaatii silittelyä ja tassutusta, kun tyttö nukahtaa päiväunille itsellään. Ja illalla on päin vastoin, tyttöä pitää silittää kun poika simahtaa...



Toivottavasti oli jotain apua näistä vinkeistä. Älä lannistu, lapsesi on varmaan vaan temperamentiltaan vilkas ja toisaalta vaikka on vaikeaa niin on paljon myös iloa!

oli hyvä avaus, kun olen täällä pohdiskellut kanssa samanlaisia ajatuksia. Meidän poika on ollut aina oikea päivänsäde, mutta nyt tosiaan on myös tuo oma tahto noussut pintaan. Ensin olin ihan pihalla, että mitäs tää nyt on, mutta nyt alkaa jo taas löytää keinoja miten kiukun kanssa pärjäilee. Mä olen lohduttautunut sillä, että on kuulemma ihan hyvä kun juuri äitiä vastaan tulee sitä kapinaa, että näin tietää että hyvä side on syntynyt lapsen kanssa ;) (jotain mantraa pitää aina itselleen hokea). Sitten olen myös ajatellut hiljaa mielessäni, että nyt harjoitellaan sitä tulevaa uhmakautta varten tärkeitä kärsivällisyystaitoja (kymppiin laskeminen aina riitä alkuukaan).



Meillä muuten hampaat lisäävät selvästi kiukkukohtauksia ja jos joku muu asia kiukuttaa tuntuu, että just sillon hampaatkin alkaa enemmän vihoitella.



Täälläkin onneksi palkaksi saapi haleja ja märkiä suukkoja, joten ei kai sitä ihan vinksahtanut toi kasvatuskaan voi olla...;)



deux ja poika

meillä on poika nyt 1v4kk.samanlailla tmperamenttinen tapaus.raivostuu ja kiukustuu jos ei saa tahtoa läpi tai epäonnistuu jossain..saattaa maata lattialla ja karjua ..muuten on ihana poika.isoveljiään välillä rääkkää hiuksista repimällä...Että minusta tuo on normaalia tässä iässä,tosin isoveikat ei ollut yhtä kiukkusta porukkaa..mutta luonteita on erilaisia =)

Tässä vielä muutama:

- Huumori. Kiukku saattaa lopahtaa kuin seinään, kun jaksat hassutella itse tai vaikka hihkua, että katso, tuolla lentää lintu.

- Älä lohduta ruualla. Ei siis käteen karkkia, jotta mieli muuttuisi taas hyväksi.

- Pitkää pinnaa :)

- Älä anna periksi, mutta huudon loppumiseen voi tosiaan keksiä keinoja.

- Älä selitä liikaa. Ei 1-vuotias oikeasti ymmärrä monimutkaisia selityksiä siitä, miksei saa esim. koskea. Selitä, mutta helposti.



1-vuotiaalla on jo oma tahto. Nyt määritellään sitten ne rajat, joiden puitteissa teidän perhe haluaa elää. Rajoja ja rakkautta, juu:)

Ennen on menty yö- ja kriisitutilla, nyt karjutaan kotona ollessa tuttia suuhun koko valveillaoloaika. Minunkaan hermo ei kestä kuunnella karjumista tuntitolkulla, pitänee antaa tytölle imukkeensa ja toivoa, että se helpompi vierotusikä vielä joskus tulee (tai että äiti saa jostain lisää luonteenlujutta)... Hampaita pukkaa täälläkin, ja niissä on hankalaa, kun itse ei välttämättä vielä näe toisen suusta, että nyt voi olla kivuliasta, vaikka pienen olo saattaa jo olla tukala.

Moi,

meillä poika alkoi raivota 1v 3kk. Ensin luulin, että on kipeä, mutta kun juttu vain jatkui ja jatkui.. Asia alkoi helpottaa muutaman kuukauden kuluttua, kun sai reilusti lisää sanoja. Hatutti siis, kun ei saa ilmaistua itseään. Sitten poikaa on hatuttanut pahasti, kun haluaisi tehdä jonkin homman, mutta ei onnistu siinä ( vrt. siirtää teidän autoa), kun legopalikat ei pysyneet paikoillaan, kun juna tippui kiskoilta.. Silloin meillä lensi aina tavarat. Nyt on helpottanut tämä heittely, kun taitoa alkaa olla, että pysyvät ne junat kiskoilla yms. Emme ole huutaneet toisillemme, ei olla annettu huudolla ja mesomisella asioita periksi, että siitä ei voi johtua. Meillä on kuri, perusasioista pidetään kiinni, mutta yritän nyt jo kuunnella poikaa ( on siis yli 3 v) ja tämä häntä monasti helpottaakin. Että tietää, että kuunnellaan ja yritetään asioihin vaikuttaa. Kaikissa asioissa ei tietenkään, mutta niissä missä oikeasti voi. Joku vinkkasi tuossa huumorin. Se auttaa varmasti monille lapsille, mutta meillä se oli kaiken pahan alku. Poika jo ihan pienestä ikään kuin suuttui tai sillä meni pasmat sekaisin, että häntä ei oteta vakavasti tai jotain, jos yritti huumorilla suhtautua tai kiinnittää huomioita johonkin toiseen asiaan. Parasta oli vain antaa huutaa aikansa ja sitten kun huomasi, että se ' oikea huuto' alkaa loppumaan, niin sitten yrittää lähteä keksimään jotain muuta puuhaa tai jatkaa sitä syömistä, mistä se tilanne nyt sitten alkoikin. Tästä sain monasti kummastelevia katseita, kun en mitenkään yrittänyt lapsen huutoa lopettaa, annoin vain sylissä huutaa ja huutaa ja silittelin jos se sattui pojalle passaamaan. Meillä terkka sanoi neuvolassa, kun poika oli ihan pieni, että tämä on sitten herkkä lapsi. Minä ajattelin silloin, että jaha. Minusta kun oli ihan tavallinen lapsi. Mutta kyllä se terkka oli oikeassa. Jotkut lapset (ja aikuiset) vain reagoivat asioihin herkemmin ja kovemmin. Lue Keltikangas-Järvisen Temperamentti-kirja ja älä nyt ainakaan heti itseäsi syyllistä. Siinä voi olla teille tietoa ja lohtua jos lapsenne on pitempäänkin herkästi reagoiva, että esim. ed. mainittu korvatulehdus ei asiaa selitä. Minulle terkka sanoi aikanaan, että herkät huomaavat asioita paremmin, niiden elämä ei vain ajaudu ohi. Ja ohjeeksi antoi, että surun/raivon tullen pitää lohduttaa, mutta suruun ei saa mennä itse mukaan. Tällöin lapsi toteaisi, että paniikkiin on siis aihetta. Pinnaa tämä kaikki kysyy, joskus tosi pitkää. Mutta jos lastasi tavattomasti ärsyttää, kun jokin ei suju, hän ei todennäköisesti isonakaan tyydy helpoimpaan ja pääsee näin ehkä pidemmälle. Ja on oikeasti elänyt elämänsä eikä vain katsellut ohi ajavaa junaa. Pitäisi vain jotenkin osata kanavoida se lapsen raivo tuhoamisesta ja raivoamisesta johonkin rakentavampaan. Vuoden ikäisellä tämä ei tietenkää onnistu, lapsi vain raivoaa.

Tulipahan pitkä löpinä, mutta tarkoitus oli sanoa, että ehkä lapsesi ei ole hiljainen sopeutuja vain jotain muuta, että itse syytös ei ehkä ole paikallaan. Tietysti kai meillä kaikilla on jotain siellä syytösrintamalla ja tapojaan voi aina koittaa parantaa jos tuntee, että tarvetta on. Mutta sen kirjan lukisin. Minä sain siitä jonkin verran tietoa ja paljon uskon vahvistusta.

No johan nyt on tämän käden kanssa..

Pitkä löpinä, mutta silti pitää jatkaa. Meillä noihin hermostumisiin auttaa ja auttoi myös ennakointi. Vähän ennen kylvyn loppua sanot, että kohta on aika lopettaa ja otat vaikka pyyhkeen jo esille, että lopettaminen konkretisoituu. Annat leikkiä leikin loppuun ja otat sitten pois. Joskus tietenkin täytyy se leikki pakolla lopettaa, kun se ei aina ota oikein loppuakseen. Jos huutaa, niin annat huutaa. Mutta ei ole epäselvyyttä, kuka asiasta päättää. Ja leluissa ja miussakin asioissa yhteiset pelisäännöt, että asiat sujuvat aina saman kaavan mukaan. Meillä kukaan ei saa ottaa lelua toisen kädestä (tai äiti saa tarpeen tullen) ja omia leluja lainataan kaverille. Näin aina ja kaikkien lasten kanssa. Onneksi pihalla olevat äidit ajattelevat samoin. Kauhean tuskan tullen pyritään lelu palauttamaan piakkoin oikealle omistajalle, mutta sillä saa toisetkin siis leikkiä. Meillä tuo ennakointi on kyllä ollut hyvä juttu, jo ihan vauvasta. Tuskin poika aina ymmärsi, mitä minä pupatin, mutta äänensävyn ehkä. Pyllynpesuista loppui itku, kun aloin aina kertomaan, että nyt otetaan vaatteet pois ja nyt pestään pylly ja.. Aina kerroin mitä tehdään, minne mennään. Ei vain otettu lasta lattialta ja lähdetty johonkin.

Isompana huomattiin, että valinnaiset asiat ovat pahasta erityisesti väsyneenä. 1.5v poika oppi sanomaan vastaan. En ota, en halua, jotain muuta syön. Jos tähän leikkiin lähti, niin silloin oli poika ihan lukossa. Se vain huuti ja temusi. Päättämistä harjoitellaan kahdella asialla ja monasti (väsyneenä) vaihtoehtoja on vain yksi. Poika ei yksinkertaisesti kestä enempää. Nykyisin saa tietysti vaikuttaa joihinkin asioihin, silloin kun se on mahdollista. Mutta edelleen jos housut tuntuvat aamulla pahoilta, usein tuntuvat, on parempi antaa kaapista toiset housut, että sopivatko nämä kuin käskeä itse ottamaan kaapista toiset housut. Sieltä löytyy silloin vain epäsopivia.

En tiedä, onko näistä löpinöistä mitään apua, mutta meillä ainakin arki sujuu tällaisilla metodeilla

Tsemppiä lapsenhoitoon