Kertoisitteko kokemuksianne 2v. uhmasta.

Tavallisesti uhma kai tulee myöhemmin, mutta meidän lapsilla on alkanut tosi aikaisin. Keskimmäisen uhma nyt on parhaiten tässä mielessä, eli hänellä alkoi tulla noita " ilman syytä" -raivareita kun hän oli 1v7kk. Sitten oli hänellä syitäkin, kun jonotti autoja ja sitten jos yksi auto liikahti vahingossa 2mm väärään suuntaan niin tästä saattoi aiheutua puolen tunnin karmaiseva huutokohtaus, jolloin raivosi lattialla maaten, syliin en saanut, kun rimpuili ja potki ja muuttui hysteeriseksi. No, näitä kohtauksia tuli sitten aivan joka pikkuasiasta.



Pahin vaihe kesti silloisen kesän loppuun, eli siihen asti kun poika oli 2v1kk. Sitten hänellä alkoi seesteisempi kausi, eli raivostui kyllä edelleen millon mistäkin niin että erityisesti mieheni luuli, että pojassa on oikeasti jotain vikaa, mutta hänet sai joskus jopa lepyteltyä suht nopeasti. Sitten lähempänä 3 vuotta alkoi taas vähän uhman tapasta tulla, mutta huomattavasti helpompaa, eli vaikka monet asiat saivat aikaan tuon " maassa möyrien ja leijonan äänellä huutaen" -kohtauksen, niin hänet pystyi niistä puhumaan ulos. Nyt poika on 3v8kk ja aika ihana. Toki suuttuu vieläkin mutta tilanteista kun puhutaan etukäteen niin selvitään aika pitkälle ilman suuttumisia.



Pahin kausi hänen kanssaan oli siis kun hän oli välillä 1v7kk - 2v1kk, se oli ajoittain tosi tuskasta!



Esikoisella alkoi eka uhma puolitoistavuotiaana, eli just tollasta päätöntä raivoamista. Kesti kunnes tyttö oli vajaa 2 vuotta ja sitten hänen kanssaan oli aivan uskomattoman seesteistä melkeen 4-vuotiaaksi asti, jolloin tuli uhma, mutta ihan erilainen.



Kuopus lähentelee kahta ja hän on ollut aina niin, öh, temperamenttinen että vaikka uhmaa on ilmassa niin se menee tuossa sivussa. Varmaan tästä pahenee vielä... Mutta havaittavissa on myös noita puolen tunnin tunnin mittaisia raivonpurkauksia kun jokin asia ei mene tytön suunnittelemalla tavalla.



Oho, tulipas pitkä selitys...

Kent ja lapsoset 7v, 3v ja melkeen 2v

Tarpeeksi unta ja rakkautta. Varaa _paljon_ aikaa kaikkeen, esim lähtemisiin jne. Älä suunnittele etukäteen miten päivän " kuuluisi" mennä. Rutiinit kuitenkin lapsella on tärkeät. Uhmaikäsen kanssa mulla ei ole auttanut tilanteesta etukäteen puhuminen, ne puheet on unohtunut kun raivo on iskenyt. Voit kokeilla sitä että lapsi esim saa valita minkä värinen paita laitetaan päälle, meillä se ei tosin auttanut. Ei missään nimessä mitään suuria valintoja, se hämmentää uhmaikästä entistä enemmän.



Meillä ei myöskään tuo pakkosylitys ole toiminut. Annan lapsen raivota mutta en lähde pois enkä sulje häntä pois. En palkitse raivoamisesta, en myöskään rankaise. Teen omiani ja kysyn raivoavalta vähän väliä tuletko syliin. Jossain vaiheessa viha laantuu sen verran että lapsi sitten itse haluaa syliin. En tavallaan yritä " pakolla" lopettaa huutoa (vaikka toki tilanteesta riippuu, jos ollaan vaikka hautajaisissa niin huutajan kanssa lähdetään ilman muuta pois paikalta).

Meillä alkoi uhma 2v4kk. Samaan vaiheeseen meille ajoittui imetyksen lopetus(tai lapsi vieroittui itse kyllä, mutta saattoi vaikuttaa kuitenkin)ja pikkusiskon syntymä kaksi kuukautta myöhemmin. Sanoisin että uhma laimeni kyllä jo ennen siskon syntymää, mutta sitten oli taas tosi vaikeaa mustasukkaisuuden vuoksi. Itse en osaa sen suurempia vinkkejä antaa. Just tota tein, että kysyin kumman mukin, kumman paidan jne., mutta kun lapsi uhmaa niin kyllähän se kohtaus tulee sitten vaikka siitä että äiti avaa oven kun olisi itse halunnut avata. Itse olin siis myös raskaana ja en oikein osannut suhtautua kun itselläkin oli pinna kireällä.



Siis sehän on hyvä asia, että lapsi opettelee tahtomaan. Ei tee sitä äidin kiusaksi, vaikka siltä se kyllä tuntuu. Minä rupesin välinpitämättömäksi kohtauksille, eli annoin lapsen huutaa pahimman puhdin pois ja välillä aina tarjosin että tuletko syliin. Lopuksi halusi aina sitten syliin rauhoittumaan. Ikävintä musta oli kun alkoi suhtautua väkivaltaisesti kavereihin, töni ja huitoi. Silloin jouduttiin monta kertaa lähtemään pihalta kotiin kun ei uskonut. Otin aika tiukan linjan, eli ensin pysäytin toiminnan ja ilmoitin että jos ei lopu niin lähdetään sisälle. Sitten lähdettiin seuraavasta sisälle. Se auttoi kyllä kun huomasi etten turhia uhkaillut.



Monesti oli kyllä kysymys siitä, että lapsi alkoi olla turhan nälkäinen ja väsynyt leikkeihin, eli sisälle meno oli siinäkin mielessä paras ratkaisu. Aikansa kestää, myös se mustasukkaisuus(pari kuukautta oli tosi tiukkaa), mutta sitten taas helpottaa. Välillä oli kyllä kiva päästä vähän huokaisemaan vaikka kahville yksin. Äitiä, tai kuka nyt onkaan se pääasiallinen hoitaja, rassataan oikein kunnolla aamusta iltaan, isin kanssa meni silloinkin ihan kivasti ja vieraitten hoidossa oli oikea enkeli...

Meidän 2 -v uhma-ajat oli aivan järkyttäviä. Saatoin kyllä arvata, milloin ja mitkä asiat raivarin laukaisee, mutta kamalaa se oli. Lapsi huusi ja rimpuili aivan hikisenä ja purikin pari kertaa. Pahinta oli silloin, kun tutusta kaavasta poikettiin, kun ei mentykään ulos eilen aamupäivällä, niin miksi tänään sitten pitäisi mennä. Nukkumaanmeno oli pahinta. Joskus oli tosi vaikea nähdä lapsessa hyviä puolia, ei tehnyt mieli olla lapsen kanssa...



Meillä oli vuoden aikana joku kolme parin-kolmen viikon uhmajaksoa, jolloin kaikki oli aina väärin ja joka asiasta saatettiin raivota. Väliajat oli ihan ok. Nyt kolmevuotiaana on aivan toisenlaista. Lapselle voi selittää asioita, voi oikeasti jo keskustella, ja lapsi ymmärtää. Osaa kysyä kun ei ymmärrä. Meillä on kivaa yhdessä ja nautitaan taas toistemme seurasta,



En tiedä mikä auttaa. Selkeät rutiinit, syli, jämäkkyys. Riittävä uni. Että lapsi kokis olevansa turvassa vaikka kiukuttaa, että vanhempi olisi turvallinen. Minä en kyllä jaksanut olla, vaan kiukkusin itsekin. Ja nyt harmittaa oma käytös...