Monta asiaa mielessä

En viitsi aloittaa jokaisesta uutta aihetta, joten menkööt kaikki saman aloituksen alle.



Esikoisella ja ainokaisella, nyt 3v pojalla sitten alkoi korvatulehduskierre, ja ensi viikolla on aika korvapolille. Noita tulehduksia on ollut jo viime syksynä, mutta ne on aina parantuneet.



Tänään oli töissä kehityskeskustelut työnjohtajan kanssa, ja olin laittanut kommenttejani siihen lappuun joka oli kaikille jaettuina. Olen nyt ollut 2v tuossa samassa firmassa töissä, ja väkisinkin poissaoloja on tullut kun on sairastanut itse ja poika vuorotellen. Meillä kun on vielä poissaolokatto joka on sidottu työsuhteen kestoon. Viime syksy oli todella kaaottinen, tuntui ettei tervettä päivää ole ja elämä oli yhtä sairastelua puolin ja toisin. Itsekin sairastin 3kk poskiontelotulehdusta joka todettiinkin vasta tuon 3kk sairastelun jälkeen ja yritin olla puolikuntoisenakin töissä. Uusi sairastelurumba alkoi nyt pojan korvakierteen vuoksi, ja vielä kun tuohon sarjaan liitetään 2 keskenmenoa niin avot.



Työ on todella yksitoikkoista ja olen monasti yrittänyt kysyä että eikö todellakaan voisi vähitellen alkaa opettelemaan jotain muuta kun kiinnostusta olisi, mutta ikinä ei ole saanut kunnon vastausta, jotain sinnepäin että ei ole tarvetta, täytyy selvittää jne.



No tänään sitten kehityskeskustelussa vihdoinkin tuli ilmi syy tähän haluttomuuteen. Sairaspoissaolot, joka hänen mielestään sitten oli syynä myös muihinkin käytännön asioihin joita työmaalla on. Ei olleet voineet näköjään suutaan avata aiemmin. Heidän mielestään näköjään äiti ei saa hoitaa lasta kotona, hoitoon vaan ja isäkin on ainoana työntekijänä työpaikassaan (ei yksityisyrittäjä) joten hänkään ei kovin helposti töistä voi pois olla. Ylitöitä en voi muutaman tunnin varoajalla tehdä kun on lapsen haku sovittu hoitopaikasta, mutta näköjään ei kelpaa, että tarvittaessa pääsisin iltaviikoilla tulemaan aiemmin kun vain pyytäisivät ja olisin sitten normaalin päivän töissä. Nykyisen vuorotyön ansiosta pystyn edes osan hommista hoitamaan iltaviikkojen aamuina.



Eli paras työntekijä nykypäivänä on näköjään

* mies

* lapseton tai sellainen jonka lapset ovat tarpeeksi vanhoja että selviävät ilman vanhempien apuja

* joka tulee töihin vaikka pää kainalossa



Miten tuo sairaan lapsen hoito sitten pitäisi järjestää? Isovanhemmat asuvat n. 20km päässä, mutta hekin ovat jo aika vanhoja ja mummu on vielä toipunut tänä syksynä kaihileikkauksesta eikä häntäkään ole voitu apuun pyytää. Hoitoonkaan ei sairasta lasta voi viedä.





Toinen asia, olemme lähdössä joulun ja uuden vuoden välissä käymään Belgiassa pikareissulla, ja kun nämä turvamääräykset ovat tiukentuneet terroristien pelossa, niin voiko lapselle ottaa koneeseen omia leluja mukaan? Lähinnä traktoreita ja niiden tarvikkeita? Mehuja ja muita juomia saanee lapselle varmaan tarvittaessa koneestakin ilman eri maksua? Mennessä ja tullessa on vielä koneen vaihdot. Kuinka hyvin tuollainen 3v on jaksanut matkustaa?





Kolmas asia on äidin terrorisoiminen puhelimessa. Aina kun olen puhelimessa ja poika lähettyvillä, niin meno menee aivan päättömäksi! Kyseessä ei ole todellakaan mistään ikäkaudesta, vaan tätä on jatkunut jo helpostikin toista vuotta, ainakin! Jos iskä on kotona, ei hän saa pojalle kuria enkä haluaisi antaa pojalle luovutusvoittoakaan lopettamalla riehumisensa takia. Tekisi mieli ihan oikeasti heittää ipana pihalle puhelun ajaksi! Kiusaa koiraa, ajaa lelujen yli, keikkuu sohvalla, riskaa ja kaikkea muuta! Iskä kyllä saa puhua ihan rauhassa puhelimessa ja poika puuhailee omiaan.





Ilmankin tuntuu että ystävät pitävät yhä vähemmän yhteyttä ja elämä muodostuu enää kolmiosta koti - työ - koti enkä haluaisi heille sanoa että sori en voi puhua tai jättää vastaamatta. Lenkille ei pääse, isännällä on aina jotain hommia ettei ehdi ja pojan kanssa lenkkeily on teholtaan sama kuin seisoisi saman ajan pihalla. Ennen pojan syntymää lenkkeilin paljon koirien kanssa joita oli silloin 3, nyt enää 1 - vanhuus vienyt 2 sateenkaarisillalle - ja muutenkin harrastanut aktiivisesti koirahommia.



Kun pojan saa vihdoin nukkumaan alkaa oma aika tai kun tulee iltavuorosta puoliltaöin kotiin, jolloin pääsee kirjottelemaan sähköposteja jne. tai tälläisiä erikoisia pieniä tilaisuuksia kun saa olla muutaman tunnin yksin.



Ja muutenkin pojasta on tullut tosi kovakalloinen välistä, ei usko vaikka kieltää kuinka. Lopulta kun itsellä sitten palaa pinna niin poika uskoo että äiti on tosissaan. Vaikka kuinka yrittää selittää että äiti on surullinen tuollaisesta käytöksestä tai en tykkää, niin ei mene jakeluun, vaikka muissa asioissa tuntuu olevan todella fiksu.



Että tämmöinen sepustus, anteeksi pitkä vuodatus, mutta oli ihan pakko päästä purkamaan päätä jonnekin.