masentaa....
On nyt ollu tässä jo kauemman aikaa mieli maassa, vaikka hyviäkin päiviä mahtuu joukkoon. Pääosin kuitenkin tuntuu, että en enää tunne itseäni tai en ainakaan pidä siitä ihmisestä, joksi olen muuttunut. Kiukuttelen pienemmistäkin asioista, olen omissa maailmoissa ja mikä pahinta, vauvan, 4kk, kanssa menee hermo tosi nopeaa, miehestä puhumattakaan. Ei missään nimessä mitään väkivaltaa tms. oo ollu, vaan ite vaan hermostuu tosi nopeasti eikä pysy rauhallisena. On niin paha mieli, etten voi olla parempi ja tasaisempi äiti lapselleni. Luulen, että en edes ole kovinkaan kummoinen äiti. Täytän toki lapseni tarpeet, mutta joskus epäilen olenko todella tunnetasolla yhteydessä lapseeni. Rakastanko häntä todella niin epäitsekkäästi ja pyyteettömästi, kuten esim. oma äitini rakastaa minua. Tottahan minä lastani rakastan, mutta jotenkin vaan pelkään etten olekaan tunnetasolla aivan täysin mukana. En tiedä saako kukaan selvää mitä yritän sanoa, en oikeen tiedä itsekkään mitä tunnen ja miten pukea sen sanoiksi. Ehkä parhaiten tämä tulee esille siitä, miten mielelläni annan lapseni miehelleni heti kun hän astuu ovesta sisään töittensä jälkeen ja suutun jos hän ei pysty/halua lastamme katsoa iltaisin. Itse haluan vaan saada kotiaskareet tehtyä ja ehkä saada itsellenikin aikaa. On niin hemmetin syyllinen olo.
En tiedä onko tämä masennusta vai mitä, mutta haluaisin kuulla miten muilla masennus on näkynyt ja kuinka sen kanssa on jaksanut. Aion itse ottaa tämän puheeksi neuvolassa seuraavalla kerralla, kun tuntuu että on pakko päästä purkamaan jollekkin.
Kommentit (10)
Hei sinulle
Kannattaa ilmanmuuta neuvolassa jutella,niin sieltä järjestävät apua sitten eteenpäin.Itselläni oli masennus tuossa vuosia sitten ja se alkoi vain totaalisella väsymyksellä.Aamuisin en jaksanut nousta ylös sängystä,en jaksanut pukea päälle,vaan olin koko päivän pyjama päällä.Pahimpana aikana kannoin patjan olkkarin lattialle ja vahdin siinä pojan leikkejä ja torkuin samalla.Itkin jatkuvasti väsymystä ja söin suruuni.Söin ihan mitä vaan kaapista löytyi.Silla hakee sitä hyvää oloa.Vihdoin tajusin mennä lääkäriin kun aloin miettimään elämäni päättämistä.....Nyt olen terve kahden lapsen äiti,mutta siihen tarvittiin kunnon lääkitys ja kaksi vuotta terapiaa että selvisin...Suosittelen että heat joo apua ennen kuin menee liian pitkälle paha olo.
Jaksamista sinulle ja mukavaa syksyä!Vaikka pimeä syksy masentaa monia,itse yritän ottaa voimaa sen raikkaudesta ja nauttia kauniista väreistä.Ja kohta tule joulu...
Kyllähän tuo masennukselta vähän kuulostaisi. Älä tosiaan missään tapauksessa jää sen kanssa yksin vaan hae apua!
Minusta sinun ei kannata syyllistää itseäsi siitä ettet halua olla lapsesi kanssa " yhteen liimattuna" 24/7. Kyllä minäkin aina annan lapsen isänsä hoidettavaksi kun tämä kävelee ovesta sisään. Etenkin ensimmäiset 4kk olivat meillä sen verran raskaita, että odotin suunnilleen kädet ojossa ovella että mies tulisi kotiin... Ei siinä ole mitään pahaa että haluat välillä tehdä muutakin kuin hoitaa lastasi. On suorastaan todella tärkeää että otat ja lähdet välillä tekemään ihan omia juttujasi ja jätät isän ja lapsen kotiin. Onhan isälläkin oikeus olla samalla tavalla itsenäinen vanhempi kuin sinullakin!
Äidiksi tuleminen ensi kertaa on niin iso juttu, että sitä täytyy työstää aika pitkään. Itse olen alkanut vasta nyt edes tajuamaan miten suuresta muutoksesta onkaan kysymys - ja lapseni on sentään jo 6kk! Kyllä tässä on hakemista ennen kuin kaikki palaset loksahtavat paikoilleen. Ei se mikään ihme ole jos välillä (tai lähes koko ajan ;) tuntee itsensä voimattomaksi tai masentuneeksi. Kun päälle laitetaan vielä yövalvomiset ym., tulee aika usein mieleen ettei juuri minua vaan ole tehty tähän hommaan... Mutta tottakai on, juuri minä olen paras äiti omalle lapselleni, ja tottakai minä häntä rakastan vaikka aina en jaksakaan hänelle hymyillä!
Salli itsellesi myös niitä negatiivisia tunteita, ne varmasti jonkinasteisena kuuluvat tähän aikaan. Toteat itsekin että on myös hyviä päiviä eli asiasi ei varmasti ainakaan vielä ole ihan nurinkurin. Kun itse on taistellut päivän kiukuttelevan lapsen kanssa voi varmastikin uskoa että mieli tekee vain törkätä lapsi isälle kun hän tulee töistä, meistä varmasti jokainen joskus tekee niin.
Helpotti varmasti jo vähän kun sait purkaa tänne pahaa oloasi, monellehan auttaa ihan vain paperille kirjoittelu (järjestää omat ajatukset) ja sitten sen voi hävittää jos ei halua sitä kenenkään näkevän. Tällöin saattaa huomata että eihän ne asiat nyt niin huonosti olekaan.
Itse olen huomannut että omat tunteeni syvenee sitä mukaa kun lapsi varttuu, oletko itse huomannut samaa ? Alussa lapsen hoito on pelkkää työtä ja vasta pikkuhiljaa alat saamaan lapselta vastakaikua joka syventää suhdettanne. Olisiko niin että se äidinrakkaus kasvaa siemenestä koko ajan isommaksi ja isommaksi ? Suhnin kirjoitus on viisasta tekstiä.
Väsyneenä nämä tuntemukset saavat vielä suuremman merkityksen joten toivottavasti saat nukuttua hyvin. Ja jos läydät jostain vertaistukea niin huomaat että samoja tuntemuksia on varmasti muillakin.
Koska tunnut olevan huolissasi tuntemuksistasi kannattaa niistä varmasti keskustella ajoissa neuvolassa ihan rehellisesti.
kun luin tuota sinun kirjoitustasi,ni tuli mieleen samat " fiilikset" mitä minulla on nyt viime aikoina ollut...
lapseni on nyt 8kk,eikä minulla aikaisemmin ole ollut tämmönen olo!
tiuskin joka asiasta ja tuntuu että pinna menee pienistäkin asioista...ja huono-omatunto tulee heti sen jälkeen kun olen jotain pahaa sanonut!
ja minulla on vielä se että stressaan kotitöistäkin mitä jää " tekemättä" ,eli minä vaadin itseltäni liikaa..pitäisi kaikki hommat tehdä saman päivän aikana tai sitten ne jää pian tekemättä kokonaan!
mieheni yrittää aina selitellä että ei niillä kaikilla töillä ole kiirettä,mutta selitäppä se tuonne aivokoppaan!
lastani rakastan tosi paljon ja " mielellään en" jättäisi sitä hoitoonkaan pitemmäksi aikaa mihinkään(esim.mummolaan)ikävä tulee heti!
mutta toisaalta olisi kiva saada " omaa" aikaakin enemmän...
toivottavasti tämä on ohimenevää eikä kestä kauan!:)
Mulla on synnytyksen jälkeinen masennus. nyt on mieli niin maassa, eikä mitää saa aikaiseksi. Joten kirjoitan vaan, että hae apua, et voi hävitä mitään. Mulla on kaksi pientä lasta 7kk ja 2v1kk. Apua saan kodinhoitajilta ja mieheltä, mutta nyt ollaan siinä pisteessä ettei se apukaan enää auta, eikä sitä saa kuitenkáan tarpeeks.
Voimia sullekkin, tiedän niitä on joskus mahdoton löytää..
... lapsen saaminen. Ja nimimerkistä päätellen et ole vielä ikäloppu.
Jossain vaiheessa kaikille meille tulee masennusoireita. Ja lapsen saamisen jälkeen masennusoireet saattavat tulla siksikin, että sitä elää ikäänkuin " elämänsä parasta aikaa" , mutta ei oikein tunnu siltä. Ja kun noilla muilla ei ole näitä kaiuheita ajatuksia..
Itse odotan JOKA PÄIVÄ kuin kuuta nousevaa, että mies tulee kotiin. Näin se vaan on. Ja onneksi mieheni ymmärtää asian. Mutta tiuskimista meilläkin, aina ei mikään suju, aikaa on vähän, niskat jumissa kantamisesta jne.
Masennuksesta vielä, varsin monelle tulee masennuksen tuntemuksia elämän varrella, joskus se kehittyy vakavaksikin. Ja silloin tällaiset vertaispuheet eivät lievitä kuin hetkeksi. Älä siis epäile hakea apua, vaikka hetikin, parempi olla ajoissa liikkeellä kuin vasta sitten kun on TOSI PAHA OLO. Kokemusta on.
6kk tyttäreni kanssa mulla oli alkuksi myös vaikea " tuntea" mitään suuria, mitä mun jörjen mielestä muka olisi pitänyt tuntea. Pikkuhiljaa, niinkuin joku jo edellä sanoi, tunteet syvenevät ja muutenkin homma vakiintuu. Rankinta musta oli 3-4kk kohdalla, kun ihmiset sanoo, et joo, 3kk kohdalla alkaa helpottaa... sitä sit odottelin, mut se helpotus tulikin sitten vasta n.4,5kk kohdalla (päiväunet pitenivät, nukahtamiset helpottuivat, syömisvälit pidentyivät ja vauva itkut vähenivät).
Nykyään, kun hermo meinaa mennä esim. iltayöllä, heti kun tunnen pinnan kiristyvän, funtsin, että miten vauva tämän tilanteen kokee. Ja miten oma hermostumiseni vaikuttaa häneen --> ei millään lailla positiivisesti. Kannattaa vetää pari kolme kertaa tosi syvään henkeä ja puhallella raivot ulos, ja sitten taas jatkaa tilanteessa. Oon miettinyt myös paljon omaa lapsuuttani, missä olen kokenut " vääryyttä" toisen vanhemman keskenkasvuisuuden / itsekeskeisyyden takia, mikä ilmeni juuri raivonpuuskina jotka, johtuivat ihan muista asioita kuin minusta, ja myös sitä kuinka lapsena jouduin omasta mielestäni " viihdyttämään" tätä vanhempaani, eli siis yhteiset harrastukset olivat hänen ehdoillaan toimimista. Tälläistä tilannetta en missään nimessä halua lapsilleni, ja siksi pyrinkin kaikin keinon kontroloimaan pintaan pyrkiviä agreja, ja ajattelemaan asiat lapsen kautta.
Kiitos kaikille, jotka jaksoitte komentoida. Teistä oli paljon apua ja tukea. Ajattelin nyt sitten tosiaan puhua asiasta neuvolassa, mutta vaikeampaa on puhua asiasta miehelleni. Tuntuu kuin pettäisin hänet ja hänen odotuksensa ihanasta perhe-elämästä. Kovasti hän on ihmetellyt itkuisuuttani ja omissa maailmoissa olemistani, mutta olen vain näytellyt urheaa tyyliin " äh, ei tässä mitään, vähä vain väsyttää" . On se kumma miten vaikea ihmisen on tunnustaa omaa heikkouttaan.
Tsemppiä muillekin asian kanssa painiville!
Kiitos kaikille, jotka jaksoitte komentoida. Teistä oli paljon apua ja tukea. Ajattelin nyt sitten tosiaan puhua asiasta neuvolassa, mutta vaikeampaa on puhua asiasta miehelleni. Tuntuu kuin pettäisin hänet ja hänen odotuksensa ihanasta perhe-elämästä. Kovasti hän on ihmetellyt itkuisuuttani ja omissa maailmoissa olemistani, mutta olen vain näytellyt urheaa tyyliin " äh, ei tässä mitään, vähä vain väsyttää" . On se kumma miten vaikea ihmisen on tunnustaa omaa heikkouttaan.
Tsemppiä muillekin asian kanssa painiville!
Itse olen ollut masentunut aiemmin. Nyt vauvan kanssa ei varsinaisesti ole vielä masennusta esiintynyt, mutta huomaan kyllä olevani välillä tosi väsynyt ja viime aikoina vähän apaattinenkin. Kyllähän nuo päivät vauvan kanssa kaksistaan voi olla väsyttäviä ja on täysin ymmärrettävää, että haluaa välillä lykätä vauvan miehelle ja ottaa vähän omaa aikaa. Itse teen samoin ja tunnen välillä syyllisyyttä, kun tiedän, että miehelläkin on pitkiä ja rasittavia työpäiviä takana. Väsymys voi aiheuttaa tuon tuntemasi tunneyhteyden puutteen. En minäkään väsyneenä aina edes jaksa hymyillä vauvalle. Silloin on aikakin isän tai muun tukihenkilön astua kuvaan. Hyvä että aiot puhua neuvolassa asiasta. Jos eivät siellä ota vakavasti, niin etsi ihmeessä apua ja tukea muualta.