Alle 1v:n hoitoon vienti...

Kuulostaa niin kamalalta sanoa, että " joutuu viemään alle vuotiaan hoitoon" -kyllä meillä se on ihan positiivinen ja selkeä päätös, että näin tehdään. En sitä ainakaan minään pakkona koe. Täällä siis pian 8kk poika ja äitiysloma lähenee loppuaan -mittarissa on päivälleen 9kk kun minä palaan töihin.



Musta on kiva mennä töihin. En ole oikein kotiäitityyppiä, joten varmasti omakin stressi ja ahistus helpottaa kun pääsen taas " ihmisten ilmoille" . Vuoden loppuun kitkuttelen kesälomien ja mummon hoitoavun (ottaa töistä vapaata ja tekee muutenkin vain 4 päiväistä viikkoa, joten hoitelee poikaa sitten välillä) varassa niin, etteä teen 1-3pv viikossa töitä ja pidän loput kesälomaa. Eli 1,5kk saa poika " lisäaikaa" ennen tarhaanmenoa. Vuoden alusta sitten päiväkotiin marssii 10-kuinen pikkumies. Menee yksityiseen, pieneen päiväkotiin (mieheni työnantajalla on oma päiväkoti henkilöstön lapsilel)... paitsi jos mies vaihtaa duunia, niin sitten varmaan siirtyy jonnekin muualle.



Minä olen aivan vakuuttunut, että pärjää hienosti hoidossa. Poikamme siis. On jo tottunut kyläilijä ja useasti ollut yökylässäkin mummolassa. Toki päiväkodissa on sitten melkoinen hulina ja huiske, mutta kovasti se tuntuu viihtyvän, mitä suurempi säpinä on ympärillä. Eikä ainakaan äidin helmoihin tule -päinvastoin, huitelee omissa puuhissaan kaikessa rauhassa vaikka äitiä ei näkyisikään.



Mulla on hyvä ystävä päiväkodissa töissä ja hänen kanssaan juteltuaan, olen jotenkin saanut mieleeni rauhan. Että kyllä siitä siellä päiväkodissa hyvää huolta pidetään. Pari kertaa on mieleen hiipinyt harmistus siitä, että juuri kun meillä alkaa olla kotona aika kivaa (ekat kuukaudet oli sellaista huutoa ja parkua) ja tästä naapukasta alkaa oikein nauttia, niin nyt se äippäloma sitten loppuu. Mutta meillä on Suomessa kuitenkin niin ruhtinaalliset lomat verrattuna muihin maihin (paitsi ehkä Ruotsiin), että täytyy olla tyytyväinen.

En osaa vastata sun kysymyksiin,ittekin painiskelen samojen asioiden kanssa, Ens viikolla alkaa työt ja ihan kauhistuttaa ajatella miten siellä meidän pikku neitillä(9,5kk) alkaa sujumaan. Eikä " tuskaani " helpottanut ollenkaan eilinen kun kävin tutustumassa hoitopaikkaan,(Yksityinen perhepäivähoitaja). Hänellä on myös kotona oma 2-vuotias ja toinen 2-vuotias " ulkopuolinen" lapsi. Nämähän lapset päättivät näyttää kaikki temput jotka osaavat siis,nyt tälläkertaa sitten kaikki ilkeilyt.Repivät toisia hiuksista,karkasivat ulos,seisoivat tuoleilla, toinen heitti mua legolla kasvoihin jne...tiijän kyllä et piti vähän leuhottaa kun tuli vieraita taloon ja piti saada huomiota mut jäi kylllä ittellä aika huono fiilis.

Mut varmasti tilanne tosta rauhottuu kun tottuvat tilanteeseen.

Ittellä sama homma et olen valmis töihin mut onkohan tytteli?

Hitto kun tuli lupauduttua töihin,ei viitti enään peruakkaan.

Kyllä meillä ja meidän lapsilla silti kaikesta huolimatta alkaa hyvin sujumaan,uskon näin.



Työniloa toivottaa lettis

Minulla on vasta 5,5kk vanha poika ja kärsin jo nyt ihan kamalasti ajatuksesta että joudun viemään hänen hoitoon vuoden kieppeillä. Minulla on pitämättömiä kesälomia vielä ja pääsen niillä jatkamaan äippälomaa, mutta silti ihan kamalalta tuntuu.

Luultavasti yritän olla kotona ensi syksyyn jolloin babymme on 1 v ja 3kk, mutta se aika on elettävä sitten lainarahalla =( eikä tuonkaan ikäisen hoitoon vieminen tunnu hyvältä. Jos valita saisi olisin vuoden 2008 alkuun kotona jolloin vauvamme olisi jo reilu puolitoistavuotias.

Lottovoittoa odotellaan.

En tiiä auttaako, mutta anoppini on perhepäivähoitaja. Hän on monesti sanonut, että kaikista vaikeinta on lasten, jotka ovat kolmivuotiaiksi olleet kotona, sopeutua hoitoon. He ikävöivät ja itkeskelevät pitkin päivää kun taas vuoden kieppeillä olevat itkevät jäädessään, mutta unohtavat pian ja ottavat turvan hoitotädistä. Tietysti aina on varmaan tapauskohtaista, mutta hänen mielestään ero on selvä. Ollut hoitajana yli kaksikymmentä vuotta.

Juu, meillä on taloudellinen tilanne sellainen, että sitä ei vois edes kuvitella, että jäisin äippäloman jälkeen kotiin. Kaikki tuntuu hienolta, lapsi menee tuohon aika lähelle yksityiselle pph:lle, jossa kaverina kolme alle 2-vuotiasta lasta. Mikään hoidon laadussa tai missään muussakaan sellaisessa ei mietitytä, vain ja ainoastaan tämä ikävä ja tunne siitä, että joutuu lapsen viemään hoitoon. Yksin ilman tuttuja kasvoja joutuu outojen ihmisten keskelle. Tiedän, että alku voi olla itkuista, mutta usein ajan myötä tasoittuu, mutta on vaan niin kurja olo jättää oma pikkuinen jonnekin toisen hoitoon... nyyh... Tässä sitä viimeistä äitiyslomailtaa vietellään, vauva sylissä kun ei irtikään voi päästää! Huoh, ehkä se kuitenkin menee ihan helposti, toivotaan niin!

ei niillä teidän pikku nuppusilla varmastikkaan ala sujumaan jos te suhtaudutte asiaan noin kauhulla. Mitenhän se sujuu? Eiköhän se suju ihan hienosti. Suurin-osa lapsista nauttii muiden samanikäisten seurasta ja vauhdikkaista leikeistä. Teidän tapauksissa todellinen jännittämisen aihe taitaa olla, että miten te äidit pärjäätte?

Lapsi vaistoaa sitten vienti tilanteessa äidin fiilikset, että yrittäkää olla mahdollisimman luonnollisia ja iloisia kun viette lapsen ekaa kertaa hoitoon. Jos siinä alkaa nyyhkyttelemään ja surkuttelemaan, niin lapsihan hätääntyy että mikä kauhea juttu tämä nyt on kun äitikin itkee? Tseppiä

...niin hirvittää.



Itse vein elokuun alussa 1v 2kk ikäisen hoitoon (olin jo ollut aiemmin 3 kk töissä alkuvuodesta kun mies hoiti kotona, niin ettei edes ollut täydellisen suuri muutos minulle). Ja vaikka kuinka lunkisti yritti ottaa, niin hirvitti, mm. edellisenä yönä minulla oli vatsa ruikulla.



No, hoitoon vietäessä pikkuinen otti todella rauhallisesti, alkoi vaan leikkiä kivoilla leluilla eikä juurikaan reagoinut kun sieltä lähti pois. Ja hyvin on mennyt nyt jo 2 kuukautta, tuntuu hoidossa viihtyvän.



Totesin että suurin vaikeus hoitoon viennissä oli oma hirvitys. Mutta kun ei sille mitään voi ja se pitää vaan elää lävitse, hengähtää ja pyyhkiä hikeä otsalta. On jotain näitä äitijuttuja..." mä suojelen mun pikkuista vaikka henki menisi" jne. jne.



Ja vaikka hoitoon vienti hirvitti ja pelotti, oli Aivan Ihanaa palata takaisin töihin. En kertakaikkiaan ollut aiemmin tajunnut, että työnteko on ihmiselle näin tärkeää. Suorastaan häkellyttävä havainto.

..näissä asioissa, kun olen sille ihan suoraan kertonut, että järjellä ajatellen (keskimäärin minulla ajattelu on oikeastaan vähän liikaakin järjelle perustuvaa) TIEDÄN ettei lapsella ole mitään hätää, niin tunteella kokien asia ei ole ollenkaan sama.



Mies osaa jotenkin tosi hyvin rauhoittaa minua ja vakuuttaa että kaikki menee hyvin niin että sillä on hirvistykseeni oikeasti tunnetasolla jotain vaikutusta.



Nyt kun on toinen lapsi tulossa, olen jo valmiiksi tentannut mieheltä monta, monta kertaa " että onhan ihan ok että viedään se jo vuoden ikäisenä hoitoon" . (Kun en kertakaikkiaan haluaisi olla yhtä pitkään kotona kuin viimeksi (kärsin) eikä mieskään ole tällä kertaakaan kuin 4 kk.)

Tyttö syntyi elokuun lopussa ja minulla on vielä harkinnassa, jatkanko koulua ensi syksynä. Ollaan miehen kanssa mietitty ihan yhteistuumin, että jos lapsi ei vielä osaa kävellä niin silloin häntä ei päiväkotiin viedä.. tulee sellanen olo, että siellä se rassu istuu yksin ja ihmettelee miksi äiti hänet sinne jätti :( Hoitajillakaan ei aina riitä kädet ja sylit jokaiselle, mulla on kauhukuva ensi syksystä kun veisin 11kk ikäisen lapseni hoitoon joka istuu lattialla ja itkee, miettii missä äiti ja isi on, eikä hoitaja kerkeä heti lohduttamaan ..en tuomitse ketään joka lapsen pienenä hoitoon vie, tuo oli vain oma ajatukseni. JA - onpa mulla teille lohdutuksen sanojakin! Olen ollut opintojeni parissa työharjoittelussa päiväkodeissa niin isojen kuin pientenkin ryhmässä. Niitten johdosta olen saanut itselleni suuren lohdun sitä päivää varten, kun jonain päivänä vien lapseni päiväkotiin. Päiväkodeissa on se tietty päivärytmi aina, jonka mukaan päivä etenee ja ne päivät vilahtavat silmissä tosi nopeasti. Syödään, leikitään, ulkoillaan, nukutaan, syödään, leikitään, ulkoillaan taas.. päivät tuntuivat tosi lyhyiltä ja lapset ovat viihtyneet hyvin.



Joku sanoi, että vuoden ikäinen sopeutuu paremmin kuin kolmen vuoden ikäinen.. juu, voi olla, mutta itse ajattelen siten, että mieluummin vien 2-vuotiaan lapseni päiväkotiin, että vaikka hän itkisikin enemmän niin ehkä hän kuitenkin tiedostaa paremmin sen tilanteen siitä itkusta huolimatta, kuin vuoden vanha.

Itse odotan töiden alkua tosi paljon, ja on huippua päästä taas ihmisten ilmoille. Mutta... minkäs sitä näille tunteilleen voi. Välillä itkettää, välillä yritän olla ajattelematta koko asiaa, ja yritän suunnata ajatukset töihin menoon. Vauva jäi itkemään hoitotädin syliin (vierastaa aika paljon vielä uusia ihmisiä) mutta itse lähdin kuitenkin aika nopeasti pois. En malta odottaa hetkeä, kun saan illalla soittaa töistä miehelle, että kuinka pojan päivä meni. Sehän tässä varmaan vaikeinta on, kun tämä on niin suuri muutos tässä elämässä, kun on saanut olla 24/7 vauvan kanssa, ja yhtäkkiä se ei olekaan tässä. Mutta eiköhän tässä pian käy niin, että alan jo nauttiakin näistä yksinäisistä hetkistä:)