Mikä on sopiva tapa osoittaa lapselle, että on tyytymätön hänen käytökseensä?

oman 3 v 3 kk kanssa olen huomannut " tehokkaimmaksi" tavaksi sen, ettei menetä malttiaan- ainakaan kovin pahasti. jos menen itse mukaan siihen tai suutun, niin poikani vaan lisää vettä myllyyn. niinä kertoina jolloin maltti on kestänyt selittää asia rauhallisella äänenpainolla (ja joskus vähän tiukemminkin), niin yleensä se on " tepsinyt" .



myös perinteinen uhkailu/lahjonta/kiristys-linja tepsii jossain määrin.



auttaisiko käynti jossain perheneuvolassa tms ? voisithan konsultoida suoraan ammattilaisia tässä asiassa ? meillä on se helpompi, ettei poikamme koko aikaa " huuda" tai vaadi. mutta kun väsyy niin silloin useammin kyllä. mielestäni on tärkeää, ettei lapselle tule sitä fiilistä ettei hänestä pidetä kun ja jos hänellä on huono hetki. se on tietenkin eri asia kuin se, että jatkuvasti jankkaa samaa asiaa eikä selitys mene ollenkaan perille.



tunnen yhden ystävcäperheen jonka toinen poika huutaa aina saadakseen kaikkea (2 v.). hänellä on kuulemma ollut aina se tyyli. siinä on kyllä perheen hermot koetuksella.



en nyt enempää osaa tukea/neuvoa, ehkä jos tilanne pysyy samanlaisena ja pinna alkaa kiristyä niin ottaisin yhteyttä suoraan ammattilaisiin, psykologiin tai psykiatriin. varmaan edelliseen ammattikuntaan.

Itsekin olen joskus harkinnut tuota psykologille menoa. En vaan valitettavasti oikein usko siihen. Olen lukenut lukuisia ammattilaisten kirjoittamia kasvatuskirjoja eikä niistä löydy tähän vastausta.



Esim. Tahkokallio kehottaa asettamaan lapselle rajat. Hänen olettamuksenaan on, että vanhempi ei uskalla kieltää lapselta mitään. Kun kieltäminen on onnistuneesti suoritettu, ongelma on hänen mielestään ratkaistu. Omasta mielestäni ongelma (=huuto) alkaa tässä kohdassa. Keltinkangas-Järvisen tempperamentti-kirjan olen myös lukenut. Siinä eriteltiin ansiokkaasti erilaisia tempperamenttipiirteitä ja tarjottiin amerikkalaiseen tyyliin niks-naks ratkaisuesimerkkejä ja korostettiin lapsen oikeutta yksilöllisyyteen. Hyviä juttuja, mutta eivät auta meidän käytännön ongelmiin.



Ammattiapuun turvautumisessa epäilen myös sitä, että kun lapsi aikanaan menee kouluun, kallonkutistajalla käynti tulee tavalla tai toisella opettajien tietoon. (Vaitiolovelvollisuus on lakipykälä, ei ihmisen ominaisuus.) Siinäpä sitten leimautan lapseni, itseni tai meidät molemmat hankaliksi tapauksiksi. Kannattaako? Keskutelutukea on ehkä kuitenkin parempi hakea vaikka täältä netistä.

...meidän huutaja on vasta 2v 4kk, mutta seuraavaa teen jos huutaa:



-jos huomion saa kiinnittymään johonkin mielenkiintoiseen, voi huuto loppua. Yleensäkin juttelu ja ihmettely (onpas nukella vähän vaatteita, laitetaanko lisää) joskus auttaa. Ei aina, huoh.

-jos olemme jossain tilassa (esim. ravintola, kauppa jne.), ja huuto alkaa, niin parin varoituksen jälkeen mennään ulos rauhoittumaan. Ja sitten kun ollaan hiljaa kerrataan se, että täällä ei saa huutaa, tai tullaan taas ulos.

-Kotona joskus kun huutaa, niin kannan omaan huoneeseen rauhoittumaan. Sieltä saa tulla ulos sitten kun ei enää huuda. Kerron, että äiti ei halua kuunnella huutoa, ja jos ei osaa puhua nätisti tai lopettaa huutoa, voi siellä omassa huoneessa rauhoittua.

-Joskus vähän tiukempi ote auttaa " Nyt lopetat tuon huudon" -tyylillä.

-Yleiseen vinkumiseen ja narinaan kommentoin, että äiti ei ymmärrä jos noin vingut/kitiset, puhu kauniilla äänellä. Ja korvani ovat kuurot, jos pyynnöt ei tule kauniimmin kuin kitisemällä.



Yritän kuitenkin olla kärsivällinen ja myönteinen, vaikka mieli tekisi väkisin saada toinen lopettamanaa se huuuuuuuto.

Eihän se ole kivaa...ja jatkuu varmasti vielä, kun teilläkin jatkuu.

Mä sanon usein lapselle ihan rauhallisesti, että äiti ymmärtää oikein hyvin, että haluat nyt karkkia (tai mitä nyt on haluamassa). Näin osoitan lapselle ymmärtäväni, että hän todella haluaa asiaa. Sitten sanon napakasti sen säännön tai asian, miksi hän ei voi saada. Lauantaina on vasta karkkipäivä, jolloin äiti ostaa sinulle karkkia. Voit silloin itse valita yms... Samalla esim. silittelen lapsen päätä. Samalla voi keksiä jotain muuta tekemistä. Itse ajattelen aina samalla, että parasta mitä lapselle voi antaa on oppia hänen käsittelemään pettymyksiään itse. Näin hän aikuisena kestää elämää paljon paremmin.



Samoin olen opettanut lapselle näin: huutamalla ei saa asioita. Jos hän ikävästi huutaa jotain asiaa, jonka ehkä hänelle annankin. Sanon, että pyydä nätisti, äiti ei halua antaa, jos huudat.

Eli huudetaan vain tietyissä paikoissa, sisällä omassa huoneessa ja ulkona jossain sivummalla. Näin lapsi oppii että myös tuosta huudosta on seurauksensa ja sen ettei missä vaan ja milloin vaan voi huutaa.



Huuto tuskin loppuu siihen, vaan pitäisi varmaan saada kanavoitua tuo kiukku jollain muulla lailla kuin huutamalla. Siinä kai tuo jo mainittu " tiedän että sinua kiukuttaa se ja se" lapsen kiukun sanoiksi pukeminen auttaa lasta tunnistamaan itse tunteensa- tai sitten vain pukemaan ne myös sanoiksi. Lapsesta riippuen voisi yrittää myös kiukun purkamista fyysisesti hyväksyttävällä tavalla, vaikka kiertämällä juosten ympäri taloa tai mitä tahansa vanhemmista hyväksyttävällä tavalla.



No meillä tuntuu että esikoinen vinkuu ja kiukkuaa nopeasti, mutta ei myöskään osaa hallita nopeita tunteenpurkauksiaan samoin kuin minä. Kyseinen kaveri reagoi muutenkin aika fyysisesti asioihin ja tunteet näkyvät kehon kautta, joten tuskin sanat riittävät tälle tyypille, vaikka käyttää niitäkin. Toinen lapsemme sitten ei näytä fyysisesti mitään ja on varsinainen viilipyttymäinen kivikasvo, mutta antaa tulla sanallisesti. Hänelle verbaalinen purkaminen sopii paremmin. Joka tapauksessa meilläkin olisi lapsilla opittavaa tässä asiassa ja minulla myös. Odotan siis mielenkiinnolla näitä vastauksia. Mihin tuon kiukun voisi koordinoida hyväksyttävästi vai pitäisikö se vain muka niellä tyynesti?

vaikkei meillä uhmaikä vielä varsinaisesti ole alkanut. Merkkejä kyllä on kovasta tempperamentista... iik.

Olen samaa mieltä siitä, että kiukku on hyvä pukea sanoiksi, koska lapsi ei sitä vielä itse kunnolla osaa. Ja jollain keinoin minusta lapselle pitäisi saada viestitettyä juuri se, että kiukku ja negatiiviset tunteet ovat sallittuja ja jokainen on joskus huonolla tuulella. Mutta silti ei ole ok huutaa noin. Haluaisin itsekin keksiä mikä olisi se hyvä keino opstaa lasta purkamaan se kiukku hyväksytyllä tavalla. En usko ollenkaan siihen, että kiukku kielletään ja tukahdutetaan kokonaan. Tiukka sylissäpito ja rauhoittelu voi olla hyvä jossain tilanteessa? " Kiukkutyynyn" antaminen lapselle jota saa heitellä omassa huoneessa kun harmittaa (jos se fyysinen purkaminen on lapslle sopiva tapa)? Tulipa tässä ajatus mieleeni; jos tyynyssä olisi toisella puolella hymynaama ja toisella surullinen naama, sen avulla voisi myös jutella lapsen kanssa tilanteen rauhoituttua. Uskon että tilanne pitää purkaa puhumalla jälkikäteen ja antaa taas sanat sille mitä juuri tapahtui, tyyliin " äitiäkin harmittaa joskus, mutta silloin ei saa huutaa ja potkia, vaan sanotaan nätisti että nyt harmittaa se ja se."

Saapa nähdä mitä vielä on edessä. Taitaa olla oppimisen paikka molemmilla, äidillä ja lapsella :-)

niinpä 3-vuotiaan pojan kiljuessa tai huutaessa (siis ihan turhista asioista), hän joutuu aina omaan huoneeseensa.

Sanon kerran tai pari syyn siihen, miksi huuto on ihan turhaa ja jos ei ala laantua, niin sanon, että äiti ei pidä huutamisesta/huuto sattuu äidin korviin, joten jos haluat huutaa, niin menet omaan huoneeseen huutamaan. Näin poika myös viedään omaan huoneeseen, jos ei itse mene.

Yleensä huuto loppuu tosi pian ja hän tulee itse pois pyytämään anteeksi tai sitten huutelee rauhallisemmin, että saako jo tulla ja ollaanko kavereita. Sitten halataan ja kaikki on yleensä hyvin. Joskus poika jää istua nököttämään omaan huoneeseen ja silloin käyn halaamassa ja juttelemassa asian selväksi hänen kanssaan.

Tämä episodi sitten tapahtuu joskus monta kertaa päivässä ja joskus kerran viikossa.



Meillä tämä on toiminut, koska huomasin itse olevani tosi herkkä huutamiselle ja pahin tilanne mielestäni on se, että menen itse mukaan huutoon ja suutun lapselle ihan turhaan. Nyt pystyn käskemään lapsen huoneeseensa ihan rauhallisesti ennen kuin itse ehdin hermostua.



Tsemppiä teille...