Lue keskustelun säännöt.
epävarmuus toisen "hankinnasta"
05.03.2010 |
Hei!
Meillä on 5-vuotias lapsi ja toista yritetty vuosia. Nyt on edetty tutkimusten suhteen siihen pisteeseen, että olisi aika mennä inseminaatioon tai vastaavaan. Nyt huomaan sitten siirtäväni asiaa kuukaudesta toiseen enkä olekaan enää ollenkaan varma, että haluanko toista lasta ylipäätään! En tiedä onko todella näin vai suojelenko tässä vain itseäni mahdolliselta pettymykseltä. Yhtäkkiä näenkin kauheasti hyviä puolia siinä, että on vain yksi lapsi... Onko kenelläkään toisella vastaavanlaista epävarmuutta? Silloin kun luonto hoitaa tuon lapsiasian, niin asiaa ei tule ehkä niin perin pohjin mietittyä.
Kommentit (7)
Tekstin lopusta pääsette linkistä blogiini, joka löytyy myös kun menee vauva.fi- sivuille omien blogien kirjoittajien- blogeihin. Olen juuri aloittanut sen kirjoittamisen ja siellä pyrin kertomaan vaikeimpia ajatuksiani hormonihoitoihin liittyen. Koitan saada näin tukea omaan jaksamiseeni sekä samalla se toimisi apuna ehkä myös muille. Blogissani en aio ottaa kantaa enkä vastaa kysymyksiin koskien muiden hoitoja.
Tulen jatkossa käyttämään tätä samaa priiffausta kun "mainostan" blogiani eli ettehän loukkaannu !!
Ainoa asia minkä haluan sanoa punaiseksi langaksi kaikille hoitoja miettiville tai ne jo aloittaneille hoidoista, poiketen blogini tyylistä, on se että hoitoja ei voi vertailla keskenään koska perimmäinen kysymys on lapsen saaminen, joka on äärettömän suuri tunnepuolen asia. Jokainen kokee hoidot omalla tavallaan niiden luonteesta riippumatta eikä kukaan toinen ole oikeutettu arvostelemaan näitä tunteita.
Blogi on kommentivapaa. Kaikki kommentit näkyvät sensuroimattomina ja toivon että kommentit koskevat ainoastaan kirjoittajan kirjoittamaa. Blogin kommentoivat eivät saa riidellä keskenään mielipideasioista.
Kaikille erittäin hyvää alkukesää ja tuhannesti onnea ja voimia hoidoissa oleville!!
Linkki blogiini:
>http://blogit.vauva.fi/aisla/>
-aisla-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moikka!
Meidän tyttö täyttää ensi viikolla neljä. Toinen saanut tulla jo kaksi vuotta. Meillä kohta myös edessä tuo "rankempiin" hoitoihin siirtyminen, mutta olemme päättäneet olla lähtemättä. Itse yritän myös kaiken aikaa löytää mahdollisimman paljon hyvää siitä, että on vain yksi lapsi. Alkaa olla jo pakkokin. Toista kun ei välttämättä koskaan tule. Ehkä se on itsensä suojelemista, mutta joskus tulee myös se hetki, että on annettava periksi ja kohdattava se mahdollisuus, että perheemme koko on nyt tässä. Olen jo niin väsynyt ja kyllästynyt pettymään kuukaudesta toiseen. Meissä on vain pikkuvikoja mieheni kanssa, joten suht luomuna raskautuminenkin on aina mahdollista.
Olemme äärimmäisen kiitollisia ja onnellisia tuosta yhdestäkin ihanasta tytöstä. Nautimme täysillä touhuilusta hänen kanssaan ja hyvistä yöunista ;)
"Kiva", että täältä löytyy muitakin samoissa ajatuksissa painiskelevia. Meilläkin ensimmäinen tuli luomuna eikä meiltäkään ole tutkimuksissa löytynyt mitään isompaa vikaa, miksi raskaus ei voisi normaalista alkaa. Vuosia on kuitenkin nyt mennyt ja itselläkin 35 mittarissa. On siis pakko jo tehdä jotain, jos meinaa. Kokeiltiin pariin kiertoon clomifeneja, mutta nekään ei auttanut. Nyt olisi sitten päätettävä, että kokeillaanko hoidoilla vai ei. Olisin jo kallistumassa siihen, että jos ei tule luomuna, niin ei sitten tule. Mutta silti mietin mielessäni, että kadunko myöhemmin, jos ei edes yritty hoitojen avulla. Ja tämän kaiken keskellä alkaa tosiaan olemaan jo sellainen olo, että elämä tuon ihanan ainoan lapsen kanssa on oikeastaan aika mukavaa.
Pidän teille peukkuja, että vielä luomusti tärppäisi!! Me ollaan sovittu, että hoitoihin mennään vielä ennen kesää, jos mennään. Muuten peli vihelletään sitten lopullisesti poikki.
Ap
ap, miksi sä et halua hoitoihin (siis ihan ystävällisesti kysyn)
Meidän lapsi 3,5 v ja toinen saanut tulla jo 1,5 v. Nyt hakeuduttiin tutkimuksiin ja mun ensimmäinen ajatus ekan käynnin jälkeen oli, että en missään nimessä halua (rankempiin) hoitoihin. Se koko homma tuntui niin karulta, mua ei jotenkin kiinnosta olla tekemisissä niiden lääkäreiden ja hoitajien kanssa. Eli suunnilleen niin, että vastakkain on gynekologi-inho ja vauvahaave. huoh.
Nyt ollaan suvantovaiheessa, tuomiota suuntaan tai toiseen ei ole vielä tullut, mutta henkisesti olen kai alkanut valmistautua eläkään yksilaisisena perheenä. Toisaalta, koska yksi lapsi tullut luomuna, niin en yhtään tajua, miten pystyn saamaan aivoni sellaiselle taajuudelle, että seksi lakkaa yhdistymästä lapsenhankintaan ja muuttuu taas huviksi :/
tsemppiä kaikille
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei taas!
Itselläni on melkoinen toimenpidekammo, mikä on yksi osasyy. Esimerkiksi sitä munatorvien aukiolotutkimukseen menoa siirsin yli vuoden ja kun sinne lopuksi menin, niin jalat tärräsivät ihan hulluna, kun pelkäsin niin paljon. Ei se sitten kyllä edes mikään kivulias toimenpide ollut. Jatkotoimenpiteissä hirvittää sitten ne piikitykset sun muut. Ja lääkärissä saa käydä sitten vähän väliä.
Toinen asia on sitten se, että en tiedä miten rankalta pettymys oikein tuntuu, jos hoidotkaan ei tuota tulosta. Tässä luomuyrittämisessä toivo on alkanut hiipua vähitellen ja ajatukseen on jo sopeutumassa. Hoitojen epäonnistuminen olisi varmasti ihan hirvittävä pettymys. Mutta... tässä nyt vielä mietitään, että kokeillaanko kuitenkin vai ei. Kesä on meillä deadline asian suhteen. Joko niihin hoitoihin mennään, tai sitten se juttu haudataan lopullisesti. Tsemppiä myös muille asian kanssa tuskaileville!!
Ap
mutta eihän inseminaatio kai vielä mitään piikkejä tms. rankempia lääkkeitä tai hillitöntä juoksemista edellytä? Meille tehtiin kolme inseminaatiota aikoinaan, ja vasta IVF oli meille se todellisen mietinnän paikka. Ja silloin ei ollut kyse edes sekundäärisestä lapsettomuudesta, vaan ekaa toivottiin.