Taapero hylkii isäänsä... :(
Meillä on kurja tilanne: 2,5-v poika ei oikein välitä isästään. Isä oli pojan kanssa koti-isänä 1,5 vuotta ja nyt on ollut töissä puolisen vuotta. Poika on kyllä aina ollut äidin poika, mutta nyt on tilanne mennyt siihen, että juoksee äidin syliin turvaan, jos kuulee isän tulevan portaita alakertaan tai huutaa: " isi, älä tule tänne, mene pois!" . Isä ei saa antaa suukkoja tai paijata. Mies alkaa olla ihan rikki tästä hyljeksinnästä ja sanoi jo hylkäävänsä koko pojan, kun ei kerran isiään kaipaa. :o( Mies on aika kiivas luonteeltaan, mutta ei ole väkivaltainen, enkä usko pojan oikeasti pelkäävän isäänsä, kunhan pelaa jotain valtapeliä...? Onkohan tämä nyt jo jotain oidipaalivaihetta?! Poika ei kuitenkaan vaikuta mustasukkaiselta, vaikka halailemme ja suukottelemme mieheni kanssa. Haluaa kyllä tulla mukaan halimaan, mutta ei siinä tyrki isää pois, vaikka äidin sylissä haluaakin olla.
Kuulemma kaikki menee hienosti, kun en ole paikalla ja poika pyytää usein isän syliin jne. Olenkin miettinyt, täytyisikö minun ruveta kylmäksi poikaa kohtaan, että isäkin alkaisi kelvata. Yhdellä tuttavaperheellä se oli auttanut, mutta minusta tuntuisi kamalalta jättää poika huomiotta...
Onko kellään kokemuksia vastaavasta tilanteesta?
Kommentit (10)
Tuo isän poissaolo voi tosiaan vaikuttaa sillä mieheni on usein iltavuorossa, eivätkä silloin näe pojan kanssa kuin ehkä vilaukselta aamuisin ja/tai iltaisin. Tällöin isä tietenkin haluaisi halailla ja sylitellä pojan kanssa, mutta poika torjuu hänet tylysti. Ymmärrän kyllä hyvin, miksi mieheni on niin loukkaantunut!
Tosin viime aikoina ovat olleet enemmänkin yhdessä: tälläkin viikolla miehelläni oli pari arkivapaata ja poika vietti ne tiiviisti hänen kanssaan, kun itse olin parin päivän työreissulla. Ja siitä huolimatta tänään jo aamulla poika huuteli vihaisena " isi mene pois, älä tule tänne!" ... Tai ehkä se ei ole parista päivästä tai viikostakaan kiinni, vaan vaatisi pidempiaikaisia lisäyksiä yhdessä vietettyyn aikaan...?
Lisää kommentteja kaivataan! :)
Meillä myös 2-v ilmoittaa sanallisesti tai osoittelemalla, että isin läsnäolo ei ole useinkaan toivottavaa, kun haluaa olla ihanan äidin kanssa ja sylitellä etc. Tämä on siinä mielessä hämmentävää ettei ole aiemmin ole ollut mikään syliluuta todellakaan ja äiti ei ole koskaan ollut isää erityisesti suositumpi vaan pikemminkin päinvastoin. Myös meillä mies meni töihin (oltuaan lapsen kanssa kotona) syksyllä ja tällä on saattanut olla oma vaikutuksensa, mutta ennemminkin pitäisin tätä jonain 2-vuotiaan äitivaiheena, sillä kuulin vastaavasta tapauksesta juuri eilen ja heillä äiti ollut kotona jne.
Meillä koitetaan suhtautua huumorilla (esim. eilen isi aneli pääsyä pois sängyn alta kun äiti ja lapsi olivat vallanneet parivuoteen - lapsi vain naureskeli ja ilmoitti, että ei saa tulla pois!) Toisaalta isä taitaa välillä olla tyytyväinenkin kun puolen vuoden isä-kauden jälkeen on äiti-kausi. Niin ja kahdestaan tulevat hienosti toimeen - ongelmat ja kiukuttelu alkaa kun äiti astuu ovesta sisään...
krepu
Meidän 2v 5kk neidillä on aivan sama homma paitsi että iskä on yrittäjä eikä todellakaan ollut koti-isänä päivääkään. Itse olen hoitovapaalla.
Mä olen koittanut tietoisesti kovettaa itseäni vaikka koville se ottaa. En ole kuitenkaan koskaan mennyt häiritsemään, vaikka parku isän kanssa olisi ollut kuinka kova - se kuitenkin aina menee ohi pienen hetken kuluttua ja sitten juttelevat kuin parhaat kaverit (esim. jos isä nukuttaa). Usein myös illan kuvion selittäminen etukäteen helpottaa, että tänään äiti vaihtaa vaipan ja yöpaidan ja iskä lukee sadun ja peittelee.
Meillä tuohon kovettamiseen oli myös syynä pikku2sen lasketun ajan lähestyminen - sisäänajoimme isän syliä aktiivisemmin jotta ei sitten olisi montaa sokkia päällekkäin taaperolla ja saisi isästä enempi lohtua.
ja poika valilla juttelee etta /Isi ei saa tulla kotiin , tama on meidan koti/
ja on vienyt laukkua ovelle etta / isi lahtee nyt matkalle /
jne.
Tykkaa kovasti leikkia isin kanssa ja touhuta mutta lohduttajaksi kelpaa vain äiti.
Kai parivuotiailla on jonkinlainen vaihe menossa kun paljon muutosta ja oppii uutta ja sitten jos esim alkaa tarha tms mika voi vaikuttaa.
Eli taustaa sen verran että tyttö on nyt iältään 1v 8kk ja tarhassa. Olin itse hänen kanssaan kotona puolitoista vuotta. Tarhaan on sopeutunut oikein hyvin, vaikka kotona kiukkuaa joskus iltaisin melkoisestikin.
Isä on ollut kautta aikojen aina välillä parin kuukauden jaksoissa ei-toivottua seuraa. Pienempänä se oli sitä että itkuisena yöuniltaan herättyä väisteli kun isi yritti nostaa syliin ja lohduttaa. 10-kuisena oppi sanomaan äiti ja sitä on hoettu.. Nyt tilanne on kehittynyt välivaiheiden kautta siihen pisteeseen että voimat alkaa olla aivan loppu koko porukalta. Tyttö lyö ja karjuu jos isi tulee lähellekään puhumattakaan et vaihtais vaippaa tai pesis hampaita. Ainoastaan hauskuutus kelpaa ja sekin rajallisen ajan. Tyttö sanoo " Nonni" ja läimäyttää perään. On kokeiltu lukuisia keinoja asian ratkaisemiseksi. On sanottu nätisti ja jämerämmin. On puettu sanoiksi hänelle syytä ja seurausta ja hänen tunnetilaansa. Ei auta et järjestän heille kahdenkeskistä aikaa enemmän. Ei suju silloinkaan. Olen osallistunut puhutteluihin, koska minun sanomanani näyttäisi tehoavan paremmin. Usein vaan kääntyy niin että tyttö isiä lyötyään pyytää minulta anteeksi jos osallistun kieltämiseen.
Otin yhteyttä perheneuvolaan tästä tilanteesta. Tilanne on siinä mielessä jo sietämätön että minulle kuormittuu sekä töissä käynti että lapsen hoito käytännössä koko illan, koska tyttö ei suostu yhteistyöhön isin kanssa. Samoin vaikka isi on jaksanut yllättävänkin sinnikkäästi yrittää ja olla läsnä lapsen elämässä niin näyttäisi olevan voimat loppu erityisesti hänellä. Ja toki tämä turhauttaa meitä molempia mikä kiristää välejä. Joka paikassa lohdutellaan että kuuluu uhmaikään ja menee kyllä ohi MUTTA näitä kausia tulee lisää ja todennäköisesti pahempana ja voimakkaampana.. APUA. Tarhasta ollaan saatu aika vähän neuvoja. Eivät voi uskoa lapsen olevan sellainen kotioloissa kun on niin enkelimäinen ja tasapainoinen ja helppo hoidossa. Eivät ymmärrä miten paljon tämä ahdistaa. Joku esitti teorian, että tyttö olisi oikeasti minulle vihainen tarhan aloituksesta, mutta hänellä ei ole varaa osoittaa minulle kiukkua koska tarvitsee läheisyyttä äidiltä niin paljon.
Sekin on outoa miten hyvin heillä menee keskenään kaikkialla muualla kuin kotona. Jos vaikka ollaan mummolassa päivä, ei ole mitään ongelmia. Huuto ja kiukuttelu alkaa kun tullaan meidän rappuun. siitä lähtien kelpaa vain äiti. Minut valitsee myös mummolassa leikkimään ja muuta, mutta suostuttelemalla vähän tekee asioita myös muiden kanssa iloisella mielellä.
Jos jollakulla on meidän tilanteeseen tarjota tukea otetaan se riemulla vastaan!
...vaikka kurjaa, että teillä muillakin on sama ongelma. :o/
pikkupanda: Ymmärrän hyvin, kuinka teillä on hermo kireällä asian vuoksi! Miehelläsi taitaa olla aika teräksiset hermot, kun olette kestäneet noinkin pitkään! Mun mieheni pinna ei ole järin pitkä, eikä hän jaksa suhtautua asiaan enää aikuisesti, vaikka meillä ei tilanne ole vielä kehittynyt noin pitkälle. Nyt mulla sitten on kaksi kiukuttelevaa lasta, joita yritän kiristää, lahjoa ja uhkailla hyväksymään toisensa... aargh!
Jos tämä kerran kuuluu ikään, niin luulisi monilla olevan kokemusta asiasta ja joillakin ehkä tiedossaan myös tilannetta helpottavia vinkkejä?
Mutta tsemppiä kaikille saman ongelman kanssa painiville, ehkä se hyljintäkin tulee tasapuolisemmaksi rippikouluikään mennessä... ;o)
vieläkin tämän töihin paluuta. Tuon ikäiset lapset ajattelevat vielä hyvin itsekeskeisesti, eivätkä kunnolla sisäistä isän (tai äidin) töihinpaluun syytä. Heidän näkökulmastaan vanhempi vain " ei halua olla enää niin paljoa hänen kanssaan" eli ei välitä hänestä yhtä paljoa kuin ennen. Vaikka vanhemmat selittäisivät sata kertaa rakastavansa lastaan yhtä paljon kuin ennenkin ja lapsi tuntuu ainakin pinnallisesti hyväksyvänkin asian, niin jollain tasolla heidän on kuitenkin käytävä asia itse läpi. Sinun poikasi käyttäytyy siis " samalla tavalla" (ainakin omasta mielestään) sitä vanhempaa kohtaan, joka on hänet " hylännyt" , eli sulkemalla isän pois omalta alueeltaan. Todellisuudessa poika todennäköisesti tarvitsee ja kaipaa isäänsä kovastikin ja hakee tämän huomiota ja hyväksyntää vastusteluillaan.
Olet miettinyt jopa huomioimatta jättämistä...Minun mielestäni tärkeämpää voisi olla jopa huomion lisääminen. Ei siis lapsen käyttäytymistä kohtaan (!), vaan esim. häntä kiinnostavia asioita kohtaan. Jotkut lapset voivat tarvita jopa niin selkeää tapaa näyttää, että heistä välitetään, että vanhempi voi ottaa lapsen tiukasti syliinsä ja vain pitää pitkään sylissä. Joillekin lapsille haliminen ja suukottelu voi olla liikaa ja heille parempi tapa näyttää välittämistä on esim. leikkiä jotain " vanhaa kivaa yhteistä leikkiä" siltä ajalta kun isä oli vielä kotona tai käydä sellaisissa paikoissa yhdessä, joita silloinkin tehtiin, nauraa samoille vanhoille vitseille jne.
Kiinnostava aihe muuten...Kerro, jos joku asia jäi viestistäni epäselväksi (en puhu Suomea ensimmäisenä äidinkielenäni).
Meillä esikoinen oli myös isänsä kanssa päivät kotona vajaan vuoden kunnes jäin uudelleen äitiyslomalle. Tuntui aina että poika alle 2v:na " kiintyi" enemmän siihen vanhempaan joka hänen kanssaan oli päivät kotona, mutta hän ei voinut valita itse vanhempien välillä, koska emme miehen kanssa olleet yleensä samaan aikaan kotosalla (teimme työmme ristiin).
Pikkusiskon syntymän jälkeen pojan ollessa juuri himpun alle 2v pojalla oli kausi ettei isä kelvannut. Muistan kerrankin kun isä oli lähdössä pojan kanssa ulos kahdestaan (ja poika piti ulkoilusta hirveästi) että poika itki ja huusi että haluaa olla äidin kanssa. Meillä tuo pojan käytös oli ymmärrettävää ikäkauden käytöstä johon pikkusiskon syntymä osui juuri melkein pahimpaan aikaan. Otti kyllä varmaan kuitenkin aika paljon isän itsetunnolle, mutta mies onneksi kesti tuon. Meillä tuo tilanne ei kuitenkaan pahimmillaan kestänyt kuin pari viikkoa ja sitten tekemisen mielekkyys voitti, eli isän kanssa oli kiva puuhailla ja tehdä kaikkea. Tämän jälkeen yli 2v:na pojalla kyllä oli aikoja että halusi kokeilla omaa tahtoaan ja sen vaikutusta ja vaati johonkin toimeen aina ehdottomasti toisen vanhemman ja toinen ei kelvannut. Tämäkin oli hieman rasittavaa ja yleensä tietenkin halusi äidin, mutta onneksi välillä sentään isänkin. Tämä auttoi varmaan isää jaksamaan.
Nyt poika on jo eskarilainen ja selkeästi huomaa edelleen että viihtyy sellaisten aikuisten kanssa jotka jaksavat puuhailla hänen kanssaan (sama piirre hänessä näkyi jo pienempänäkin). Tuntuu että hän kokee välittämisen tekemisen kautta. Mitään selkeää jakoa äidin tai isän pojaksi hänellä ei ole, vaan kumpikin on aika yhtä lailla pojan suosiossa. Pojalla tuo vanhempien valikoiminen (välillä kelpasi vain isä välillä vain äiti ja enempi yleensä äiti) loppui 3v tietämiin.
Myös pojan pikkusiskolla oli varsinainen äitikausi alkaen alle 2v:na. Hänellä se oli tasaisempi: ei siis hirveästi purkanut kiukkua ja kieltämistä isään huutamalla ym., vaan vaati ja halusi vain äidin. Mutta pikkusiskolla tuo kausi jatkui pidempään. Tosin meillä menin myös takaisin töihin juuri tuolloin tytön ollessa 2v (eli huono aika) ja lapset olivat taas päivät isän kanssa. Isä pääsi tytön kanssa viettämästä ajastaan huolimatta yhdenvertaiseksi vanhemmaksi vasta 3v jälkeen. Eli jos olimme molemmat paikalla, niin silloin vihdoin kelpasi isäkin.
Täytyy myöntää että nuo lasten äiti-kaudet ovat varmasti vaikeita isälle. Vaatii todella paljon että jaksaa vaikka lapsi " hyljeksii" isäänsä. Olen joskus miettinyt miltä minusta tuntuisi jos lapsi käyttäysi niin minua kohtaan. Kyllä se vaikeata olisi jaksaa olla aikuinen ja olla loukkaantumatta, vaikka kyseessä on tietenkin pieni lapsi.
ei kelvannut mihinkään. Ajattelin että jouhtuu siitä että näimme vähemmän kuin ennen. Nyt sitten poika on reilu 2v. ja samalla lailla roikkuu minussa vaikka nyt olen lapisa kotona hoitamassa. Isi ei kelpaa mihinkään. Me on tehty niin että sanottu vaan pojalle että nyt ei auta äiti vaan isi ja isi aika usein laittaa lapset nukkumaan yms ja minä poistuin makkariin vauvan kanssa. Poika tappelee vastaan ja kiljuu että tahtoo äidin mutta isi hoitaa homman kuitenkin. nyt on tilanne hiukan parantunut kun mies on ruvennut leikimään pojan kanssa poikien leikkejä. Poika usein hakeekin miekat tms. ja pyytää isiä leikkimään. Uskon että menee ajan kanssa ohi ja isi taas kelpaa myös hoitamaan.
Meillä tosin taapero hyljeksii minua eli äitiään... Meillä on tilanne sikäli saman tyyppinen, että hoidin poikaa 2 vuotta kotona ja hyljeksiminen alkoi siinä vaiheessa, kun palasin takaisin töihin. Meillä minä olen selvästi kakkosvanhempi. Jos isä on kotona, en juurikaan kelpaa lohduttajaksi tms. Meillä tähän on auttanut se, että yritän viettää pojan kanssa enemmän aikaa ihan kahdestaan. Olen esim. ottanut kokonaan vastuulleni pojan iltanukuttamiset ja usein lähdemme kahdestaan iltaisin ulkoilemaan. Ja nyt kun pojan isä on työnsä puolesta joutunut paljon reissaamaan, olemme selvästi lähentyneet pojan kanssa.