Minä olen tällä hetkellä valmis heittämään rukkaset tiskiin.

Hei Sazi! Te olette kuitenkin tosi onnekkaita, kun olette yhden lapsen saaneet. Mutta ymmärrän kyllä, että tuska voi olla kova, kun toista lasta kovasti toivoo.



Meillä takana 1 ivf ja 2 passia ja pelkkää negaa, ei edes kiinnittymisen yritystä. Turhauttavaltahan tämä tuntuu, kun sitä onnistumista ei vaan tule. Mutta näin totaalilapsettomana on pakko jaksaa vaan yrittää tarpoa eteenpäin, jos se plussa joskus napsahtaisi.



Kerroit, että olette yksityisellä. Etkö voisi hakea julkiselle puolelle hoitoihin? Siellä on huomattavasti halvemmat hinnat. Jonottaa siellä kyllä joutuu, mutta kun hoidot alkavat niin sitten mennäänkin vauhdilla eteenpäin, ainakin omalla kohdallani.

kirjoitit: Meillä on yksi luomutytär, joka sai alkunsa ensimmäisestä yrityskierrosta.



tarkoitat mitä? tulit raskaaksi heti kun ehkäisyn lopetit?



meistä useimmilla ei ole yhtään lasta, ehkä se sitten antaa sitä tsemppimieltä :o)

Olen tänne aikaisemminkin kirjoitellut, että minusta on paljon pahempaa joutua kokemaan totaalista lapsettomuutta kuin sekundääristä lapsettomuutta. (Se on oma mielipiteeni - en syötä sitä muille.) Olen syvästi pahoilllani kaikkien niiden naisten puolesta, jotka taistelevat ensimmäisen raskauden puolesta. Kaikki sympatiani ovat heidän puolellaan. Senpä takia koen itseni niin naurettavan typeräksi, että otan tämän asian niin raskaasti, kun minulla jo yksi lapsi on. En ymmärrä, miksi jokaisen negatiivisen raskaustestin tai veritestin jälkeen tunnen itseni jollain lailla lyödyksi. Se on minulta itseltäni niin typerää käytöstä.



Pelkään, että tämä " hoitohuoli" saa minusta otteen. Ehkä meille ei ole tarkoitettu elämäämme lisää lapsia - ehkä tiedossa on jotakin muuta..? Pelkään, että ohitan elämässäni jotakin tärkeää ja kaunista, koska pohdin näitä asioita. Pyrin kääntämään ajatuksiani siitä pois, touhuamaan muuta...ja silti aina löydän itseni asiaa pohtimasta.



Olisin halunnut kuulla, kuinka te muut asian koette? Onko asia päivittäin mielessänne? Parantaako aika tässä asiassa haavat?



Toivottavasti en aiheuttanut mielipahaa kenellekään.

Ei kai täällä aina tartte olla niin positiivinen. Täälläkin on päätetty, että yks hoito vielä ja sit jätämme leikin sikseen.



Hoitojen lopettaminen on raskas päätös ja mielestäni osa prosessia, jolloin on valmis menemään elämässä eteenpäin.



Toivon sinulle sydämmeni pohjasta antoisaa elämää!

Tuntuu usein, että tunteitaan ei saa tuoda julki, koska meillä yksi ihana lapsi jo on. Se on vaikeaa. Ja koska meillä jo yksi lapsi on, kysymystulva seuraavasta (kenties pikkuveljestä:)) on valtava. Aivan täysin tuntemattomat ihmiset haluavat siitä kanssamme keskustella. " Kyllä nyt alkaa olla kiire tehdä esikoiselle kaveria" -lausahdukset ovat viikoittaisia.



Minä myös uskon, että tämä on jonkinlainen prosessi, joka käydään läpi ennen hyväksymistä. Siihen kuuluu kenties raivoamista, vihaa, katkeruutta, itkua.....ja sitten lopulta hiljaista hyväksyntää ja asian kanssa oppimaan elämistä.



Millainen teidän tilanteenne Maahinen76 on? Oletteko pitkän hoitotien läpikäyneitä?



Iloista torstaipäivää jokaiselle palstailijalle!



Sazi

enpäs ole pitkään aikaan mitään kirjoitellut, taustaillut kyllä joka päivä.. mutta nyt oli pakko taas omia ajatuksia päästää ilmoille.



Meillä kanssa kohta 4-v. luomutytär, joka sai alkunsa aika nopeasti.

Pikkukakkosen yritys aloitettiin vajaan vuoden päästä synnytyksestä.

Puolen vuoden jälkeen olinkin raskaana mutta se oli tuulimuna. Sitten tulikin vaihdevuosioireita, hikoilua ym. Ikää oli silloin melkein 39-v.

Mentiin väestöliittoon, tarkoituksena tehdä heti IVF. Ensimmäinen hoito keskeytettiin, kun tuli Juhannus väliin eikä munasolujakaan ollut oikein tulossa. Toinen IVF vaihtui inssiksi, kun ei ollut taas vastetta. Tuli vain yksi rakkula. Sen jälkeen lekuri sanoi, ettei hoitoja kannata jatkaa, kun ei tiedä missä kuukaudessa näissä mun hiipuvissa munasarjoissa tapahtuisi mahdollisesti vielä jotain :(



Hoidot siis lopetettiin jo viime syksynä ja todennäköisyys tulla raskaaksi on häviävän pieni, nyt kiertokin on pidentynyt jo niin, että melkein joka toiset menkat tulee enää. Ikää tulee 41-v.



Mutta silti vaikka kuinka yrittää suunnata ajatuksensa muihin asioihin, niin päivittäin on mielessä aina vaan pikkukakkonen. Nyt kun tyttökin rupeaa kyselemään aina jonkun vauvamahan nähdessään , että koska meille tulee vauva?



Tämä on ainakin antanut minulle paljon ymmärrystä niitä kohtaan jotka eivät ole sitä ensimmäistäkään lasta vielä saaneet. Jos toinen olisi tullut yhtä helposti kuin ensimmäinen niin en olisi joutunut koko lapsettomuutta ajattelemaan.

Ehkä tämä on tarkoitettu kasvattamaan minua ihmisenä.



Olen lähdössä kouluun ensi vuonna opiskelemaan uutta ammattia, ehkä se vie nämä ajatukset mennessään tai sitten ei..

Tunteesi kuulostivat niin tutuilta. Se on aivan kamalaa, kun esikoinen haaveilee siitä pikkusisaresta. Tuntuu, että pettää vieläpä lapsensakin. Mitä te olette vastanneet esikoisellenne? Me emme ole selitelleet mitään - vähän suurempana sitten.



Opiskelun aloittaminen kuulostaa hyvältä suunnitelmalta. Tulee varmasti muuta ajateltavaa. Itsensä kannattaa pitää kiireisenä:)



Kyselläänkö teiltä paljon ulkopuolisten taholta toisesta lapsesta? Minusta tuntuu jotenkin, että koska se ensimmäinen on olemassa, olemme täysin vapaata riistaa kyselijöille pikkukakkosen suhteen. Se kyseli repii aina haavat auki - juuri kun on päättänyt olla ajattelematta, niin joku muistuttaa asiasta taas.

onpa " mukavaa" kun huomaa muillakin olevan näitä tunteita, sekin jotenkin mukamas helpottaa..



Esikoinen on toistaiseksi tyytynyt siihen, kun sanon nätisti että meille ei tule vauvaa ja vaihdan puheenaihetta. Viimeksi tosin kyseli leikkipuistossa isoon ääneen; koska meille tulee se vauva? kaikkien mammojen läsnäollessa, yritä siinä sitten selitellä kun mammat hykertelevät, että lapsen suusta se totuus tulee:)



Kyselijöitä ei enää kovin paljon ole, kun aika monet tietävät siitä tuulimunasta ja siitä että toinen olisi tervetullut. Tietysti ne ihmiset joita ei ole pitkään aikaan nähnyt tai ne joiden kanssa ei olla koskaan oltu mitenkään läheisiä, toteavat kyllä, että ei kun toista tekemään vaan! Sitten kun yritän selittää, että ikääkin on, niin sieltä tulee sitten näitä selvityksiä kenen mummo on tehnyt siinä ja siinä iässä vielä lapsia..

Meillä tulee tai tulisi 4v. yritystä. Tehty 2xIUI, IVF,ICSI. Tuloksena vain yksi alkio, vaikka solujakin on mukavasti. Syyksi ei ole muuta löydetty kuin, että munasolut eivät jostain syystä hedelmöity.

Tämä 4v. on ollut tunteiden vuoristorataa, jossa olen omasta mielestäni pysynyt aika mukavasti kyydissä. Tyylini on ollut nostaa heti kissa pöydälle ja murehtia avoimesti lähipiirissä. Tietysti työ perheiden ja lasten parissa on auttanut " menemistä suoraan suden hampaisiin" .



Toivon sinulle voimia tuleviin haasteisiin!!!!

Tuntui hyvältä saada vähän rutista täällä pahaa oloaan pois ja huomata, että ei ole tunteineen yksin.



Kait tässäkin pätee se vanha sanonta, että " se mikä ei tapa, vahvistaa" . Kyllä meistä tuleekin vahvoja mummeleita:)

Kyllä on rankkaa tuo yrittäminen vaikka onkin jo lapsi olemassa. Mutta, jos teillä ei ole terveys muuttunut, niin kuka tietää milloin kakkonen ilmoittaa tulostaan. On nuo hoidot iso taloudellinen uhraus ja takeita vauvasta ei ole. Itselläni tulee kohta pari vuotta luovuttamisesta. Voimia sinulle,mitä teetkin!

monette

...ja varsinkin mitä enemmän miettii sitä.



Meillä on ensimmäisen yritystä takana 2 vuotta ja ensimmäinen iui kelkassa...pitää jaksaa odotella 2 viikkoa siis tuloksia. Mutta kyl oon miettinyt kauan, että kuinka kauan yritetään..



Laittaa sellaset jutut miettimään, että joku on yrittänyt 10 vuotta ilman syytä lapsettomuuteen...en usko että musta on siihen. Haluaisin edes se yhden oman, ja sitten voisin ajatella esim sijaisvanhemmuutta. Alalla olen, ja kokoajan paremmin ymmärrän kuinka paljon on pulaa perheistä.



Adoptio tuntuu jotenkin kaukaisemmalta, muttei mahdottomalta. uskon että lapsen jotain kautta saamme ennemmin tai myöhemin. En kuitenkaan ole valmis odottamaan edes 5 vuotta varmaan...sen näkee.



Voimille kyllä ottaa tää kaikki, joten koitetaan kaikki jaksaa omien päätöksiemme kanssa. ja omien niitä tulee ollakin eikä ympäristön painostuksesta!



Tsemppiä...



-Nea

Meillä on juuri kaksi vuotta täyttänyt tytär, joka säi alkunsa lähes luomusti 1,5 vuoden yrityksen ja yhden keskenmenon jälkeen. Lähes luomusti viittaa siihen, että söin metuja (minulla siis PCO). Toista lasta on yritetty nyt 16 kuukautta, ilman tuloksia.

Minulle tämä toisen lapsen yrittäminen on ollut toisaalta helpompaa, toisaalta vaikeampaa. En ole nyt aivan niin alamaissa aina kuukautisten alettua, kuin esikoista yrittäessä. Toisaalta silloin sai rauhassa olla murheellinen ja ihmiset ymmärsivät lapsettomuuden pelot ja tuskat. Nyt tuntuu, ettei uskalla edes sanoa, että on surullinen, kun toista ei tule. Kaikki vaan lohduttavat, että onhan teillä yksi ihana lapsi jo.... Niinpä, mutta minustakin tuntuu pahalta, että tyttärellämme ei ole sisaruksia jakamassa elämäänsä. Esim. meistä vanhemmista hänen pitää joskus huolehtia aivan yksin ja pelkään myös, että hänestä kasvaa itsekäs. Meillä on hyvä taloudellinen tilanne ja tyttäremme saa varmasti kaiken tarvitsemansa. Emme hemmottele tarpeettomasti, mutta olen jo nyt ajatellut esim. murrosikää. Kalliiden merkkivaatteiden ostaminen yhdelle lapselle ei ole meille ponnistus. Pitääkö vaatteet jättää periaatteesta ostamatta?

Tiedän ajattelevani liian pitkälle tulevaisuuteen ja maalailevani piruja seinille, mutta silti...

Tunnen myös pettymystä siitä, että todellakin meillä näköjään lapset pitää tehdä työllä ja tuskalla. Elättelin toiveita, että toinen lapsi tulisi helpommalla.

Lisäksi tuntuu, että lapsettomuus on minun SYY. Vika on minussa ja nyt olen antanut itseni lihoa ja lapsen saaminen on sitten taas vaikeampaa. Laihduttaminen ei onnistu, ei ole ilmeisesti itsekuria tarpeeksi. Ahdistavaa...

No välillä ajattelen taas, että on kiva käydä töissä ja yhden lapsen kanssa pääsee helpolla. Ja tokihan olemme tyttärestämme äärimmäsen kiitollisia. Miksi ei voi tyytyä siihen, mitä on?