olitteko osanneet varautua

Tuttuja ajatuksia sinulla. Vastaus otsikkosi kysymykseen? EN TODELLAKAAN :(

Kyllähän sitä jo ennen yrityksen aloitusta luki jostain lehdistä lapsettomuudesta ja mietti miten kamalaa ja surullista se varmasti on, mutta " eihän se minua tule koskemaan" ....jaa-a, kuinkas sitten kävi :(

Jätin pillerit pois 3.3.2000, kun vihdoin tunsimme, että olisi vauvan aika. Kun ne kuukautiset sitten alkoivat ensimmäisen yrityskierroksen jälkeen niin se OLI SHOKKI !!!!! Olin ihan paniikissa, että " onko mussa vikaa, kun ei onnistunutkaan??!!" No, ajattelin että viimeistään sitten seuraavalla...ja näin mentiin sitten 6 kiertoa...Siinä välissä häät kesällä ja " viimeistään hääyönä varmasti onnistuu" ....hah, katinkontit!!! 6 kk meni ja sitten jo varasin (liekö alitajunta sanonut, että NYT)ajan gynelle.Multa katottiin yleiset hormonit ja sanottiin, että ellei puolen vuoden (siis yhteensä vuoden) kuluttua ole mitään tapahtunut niin sitten takaisin ja siellähän minä olin vuoden päästä samalla tuolilla istumassa :( Sitten tutkittiin miehen simpat ja sain lähetteen laparoskopiaan, joka oli kesällä 2001. Alkoi asia valjeta eli vikaa oli ensisijaisesti miehen siittiöiden määrässä...Siitä lähti lähete julkiselle ja alkoi hermoja raastava hoitorumba, joka kyllä pisti ihmisen täysin ymmälleen niiden suurten toiveiden ja ainaisten pettymysten vuoksi;( Olin kyllä todella katkera ja rikki oleva ihminen, vaikka esitinkin vahvaa toisille. Tyyliin " Me nyt mitään lapsia ehdittäis tässä vaiheesa hankkimaan!!" , kun joku typerä ihminen tuli kyselemään lastenhankinnasta....Nuo hoidot alkoivat silloin 2001 ja päättyivät tuloksettomina 2004 luovutetuilla munasoluilla tehtyyn icsi-hoitoon!! Se oli sitten siinä.....Tunsin miten kaikki maailman muut naiset tulivat sormia napsauttamalla raskaiksi (siis siltä se silmissäni näytti) ja itse tunsin todellakin huonommutta siinä, ettei minusta ollut EDES äidiksi:/ Tunneskaala kävi kyllä laidasta laitaan tuhatmiljoona kertaa ja se söi kyllä sisältä..Se teki minusta todella katkeran ja onnettoman ihmisen joksikin aikaa.

Pikku hiljaa päivä päivältä aloin ymmärtää, että elämässä on kuitenkin kaikesta huolimatta paljon asioita, joista voi nauttia ja joista PITÄÄ osata nauttia :) Aika kului ja sain itselleni tehtyä selväksi, ettei meille ehken koskaan lapsia tule ja meidät on tarkoitettu elämään kaksin mieheni kanssa. Onhan meillä nuo koirat, joille voi sitä hellyyttä sitten antaa:) Hankimme uusia harrastuksia ja elämä hymyili pitkästä aikaa.

Minua ihan näin jälkikäteen hirvittää ne kaikki hormonit mitä itseeni olen pumpannut eikä asiaa lievennä yhtään se, että äitini sairastui keväällä rintasyöpään. Hän onneksi parantui täysin ja voi loistavasti :)



No....kun vihdoin annoin itselleni luvan elää niin kuinkas kävikään...Tulin raskaaksi ja täysin luomukeinolla ja ilman mitään ovulaation kartoittamista taikka yhdyntöjen ajoittamista kierron puoliväliin tai muuta :) Tämä oli ilmeisesti tarkoitettu näin tapahtuvaksi ja olen siitä todella onnellinen !!!! Tämä kaikki odottaminen ja tuska ja suru mitä olen näinä vuosina kokenut, on jäänyt taakse enkä muistele niitä pahalla. Se aika kasvatti varmasti minua ihmisenä myös positiivisella tavalla, vaikka tunsin itseni välillä todella inhottavaksi ihmiseksi, kun en pystynyt iloitsemaan toisten raskauksista.



Että näin täällä....tuli aika pitkä sepustus, mutta lyhykäisyydessään olen TODELLA tyytyväinen siihen, että lähdin ajoissa hakemaan apua enkä jäänyt odottelemaan pidempään :)



Toivon kovasti onnistumista kaikille, on tämä niin ihanaa !!!





Terkuin: Je_Ni rv 10+3

Että myös minä olen aina viettänyt terveellistä elämää; en ole käyttänyt alkoholia juurikaan, en koskaan polttanut tupakkaa, harrastanut liikuntaa säännöllisesti, syönyt terveellisesti jne.....Tuli välillä sellainenkin olo, että tarvisi varmaan alkaa ryyppäämään ja polttamaan tupakkaa ja elämään mahdollisimman epäterveellistä elämää :(( Ehken se ei kuitenkaan olisi auttanut asiaa!!!!

ja joskus olen jopa miettinyt, voiko sillä aiheuttaa lapsettomuuden, että alkaa pelätä sitä jo ennen kuin yrittääkään lasta... no, tuskinpa, mutta me siis aloitimme lapsen yrittämisen sellaisessa elämänvaiheessa, jossa en ehkä järkisyillä olisi pystynyt perustelemaan, mutta miehelle itkin, kuinka olen varma, etten koskaan tule raskaaksi ja mitä aiemmin aloitamme, sitä suuremmat mahdollisuudet meillä edes on. Miehelle tämä oli ok, ja oltiinhan me tosiaan jo 24- ja 25-vuotiaita, mutta opiskelijoita.



Syynä " varmaan" tunteeseen oli mun todella epäsäännölliset kuukautiset, joita oli jo ennen yritystä koetettu tavalla jos toisella saada tasaantumaan. Ja niinhän tässä on ajan kuluessa nähty, että mulle edes yhden munasolun aikaansaaminen on kovan työn takana, mutta niin vain nyt olen kuudennella viikolla raskaana ekasta ivf:stä. Toivo elää, että noita viikkoja tulee vielä rutkasti lisää ja vihdoin saisimme oman pikkukaverin tänne kotiin.



Pelko siis hiipi takaraivoon jo ennen yrityksen aloittamista 11/02 ja vahvistui etenkin hoitojen ajan (hoidot aloitettiin 9/04). Viime kevään kohdunulkoisen jälkeen ahdistus oli suurimmillaan, kesän jälkeen on ollut jostain syystä helpompaa, vaikka asia on toki mielessä päivittäin. Se vain on osa minua.

Eilen todettiin paha PCO. Huokaus... Jätin pillerit pois 8/05 ja ehkäisy pois 11/05. Vipat kuukautiset oli 12/05, minkä jälkeen vain pieniä aavisteluja ja tuhruja. Menin sitten gynelle että mikä on -tullakseen raskaaksi pitäsi olla kuitenkin suht säännölliset kuukautiset. Olin lukenut aiemmin PCOsta, mut eihän mulla... TAitaa olla aika alkaa miettiä sitäkin vaihtoehtoa, etten koskaan saa niitä kolmea lasta, joita olen aina halunnut. Siis ensimmäistämme ollaan yrittämässä.. No, eilen siis todettiin PCO. Sain lähetteen samantien lapsettomuuspolille, (ilmeisesti niin paha vika ettei luomusti suuriakaan mahdollisuuksia) ja miehelle lähetteen analyyseihin. Nyt olen iloinen enää siitä, että tajusin näinkin aikaisessa vaiheessa lähteä hakemaan apua. Eihän meillä ole kuin 4kk yritystä takana. Onhan tässä maailmassa kuitenkin muitakin ilon ja huolen aiheita! Nyt pitäisi osata nauttia uudesta autosta ja juuri ostetun asunnon sisustamispuuhista.. Nut vähän tää asia vetää alakuloiseksi kuitenkin... VAikka kyllähän se tästä jotenkin suttaantuu, ei auta luovuttaa ennen ku on edes päästy aloittamaan. Luotan aika vahvasti lääketieteen kaikivoipaisuuteen. Toivottavasti ei tule pettymystä tuon suhteen. Että sellasta... Kyl tää kai tästä, saadaan vaan hommat käyntiin ja tietoa asiasta. Tsemppiä sulle, mulle ja kaikille muille!!! Kiva kun on paikka, jossa voi purkaa itseään ja saada tukea! (Ja nyt tuohon graduun taas..)

Ja olen ajatellut, että lapset on lahja, eikä ikinä itsestäänselvyys. Olen myös lueskellut ja katsonut tv:stä lapsettomuusjuttujakin, vaikkei ole ollut edes vielä yritystä. Onko se sitten ehkä niin, että torjuntamekanistmi toimii omassa kehossa vai mikä. Meille tosin on yksi lahja suotu, lähes vuoden yrityksen jälkeen alkoi luomuraskaus. Teroja napsin muutaman kuukauden kyllä.

Nyt toista on yritetty yli kaksi vuotta ja mitään ei tapahdu. Nyt itselle on tullut jo endometrioosi epäilykset mieleen, kun kaikki muut asiat tutkitusti kunnossa, paitsi endo.

Luultavasti kuitenkaan kukaan ei pysty varautumaan siihen, mitä tämä asia oikeasti on, kun sen joutuu itse kokemaan. Meilläkin kaikki ympärillä olevat raskautuvat yhdestä kierrosta, joten vertaistukea ei saa muualta kuin täältä.

Jospa kevät toisi plussauutisia entistä enemmän tännekin puolelle!!

Plussasäteitä sinullekin!

Minäkin haluan tarinani kertoa, se on hieman erillainen, mutta saman kohtalon minäkin olen saanut. (jos näin rohkenen sanoa, älkää pahastuko)

Jo nuorena minulla oli ongelmia kuukautiskierron kanssa, kuukautiset alkoivat aivan normaalisti 12 vuotiaana ja olivat lähes heti erittäin säännölliset kunnes n.16 vuotiaana minulla alkoi häiriöitä kuukautiskierrossa. Kuukautiset tulivat ja menivät omaan tahtiin, söin Teroluteja ja eri ehkäsypillereitä, ilman suurempia testejä. Tietenkin normaalit papa ja sukupuolitauti testit otettiin varmuuden vuoksi, mutta siinä se sitten olikin. Samoihin aikoihin aloin käsimään munasarja kystistä. Juoksin lääkärissä jatkuvasti, ja lopulta gynekologini sanoi että minulla on " mahdollisesti" hieman alentunut (huomaa hieman sana) kyky saada lapsia, ja tulen mahdollisesti myöhemmin tarvitsemaan hormonihoitoa lapsen saamiseen. Koskaan ei puhuttu, että munasoluja olisi huomattavasti vähemmän.



19 vuotiaana aloin huomaamaan että minulla oli kuumia-aaltoja, joista puhuin lääkärilleni, joka ei kuitenkaan ottanut asiaa vakavasti. Eihän 20 vuotiaalla muuten terveellä nuorella naisella voi olla kuumia-aaltoja. Lopulta monen vuoden jälkeen luovutin ja ajattelin että no olkoot kuukautiset. En halunnut hormonihoitoja, ja ehkäsypillereitä. Nautin elosta.



Kunnes muutamia vuosia sitten tapasin entisen kihlattuni, aloimme puhua perheen perustamisesta, ja lähdin uudestaan tutkimuksiin. Tällä kertaa uusi lääkärini huomasi ongelmani välittömästi. TSH, FSH testien jälkeen, epäilykseni osuivat oikeaan. Minulla oli kuin olikin ennenaikainen vaihdevuosi. Siinä vaiheessa minulla oli vielä 1-3 munasolua, mutta munasolut havaittiin liian myöhään joten en voinut punktoida niitä pakastettavaksi.



Sain diagnoosini: ennenaikainen vaihdevuosi, vaikea-asteinen munasarjojen toimintahäiriö heinäkuussa 2004. Minulla ei ollut enään omia munasoluja. Diagnoosi oli shokki. Ensimmäiset päivät meni itkiessä lapsettomuutta.Vaikka olin jo reilun 10 vuotta itse miettinyt tätä mahdollisuutta, tuli tieto kuitenkin kuin nyrkin isku suoraan kasvoihin, lamauttaen täysin. Mieheni jaksoi ensimmäisen diagnoosin jälkeisen illan tukea, mutta 3 päivää diagnoosin saamisen jälkeen hän ilmoitti minulle töistä tullessaan ettei halua enään elää kanssani. Syytä hän ei koskaan minulle sanonut. Siitä shokista en ole vieläkään toipunut.



reilu kuukausi täydellisestä diagnoosista sain toisen uutiset lääkäriltäni, olin ollut raskaana, mutta sikiö oli kuollut ennenkuin olin tietoinen asiasta. Uusi shokki, enhän minä voi saada lasta. Olin ollut raskaana rakastamalleni kihlatulleni. Lapsi olisi muuttanut kaiken. Jouduin siunaamaan pienen enkelini sisälläni, ja tulin vakiovieraaksi Hietakehtoon. Kynttilä paloi pöydälläni iltaisin kun elin suruani. Mutta vähän tiesin...



muutaman viikkoa tämän uutisen jäleen uusi uutinen tuli elämääni, minulla oli kohtukasvain. En uskonut että elämä voisi ketään niin paljoin kohdella kuin minua..olin aivan yksin, maailman hylkäämänä. Te rakkaat ihmiset täällä saitte minut pystyyn ja olen teille ikuisesti kiitollinen. Olen saanut hyvää hoitoa, ja kasvain on lähes voitettu.



Nyt olen aloittanut uuden elämän kirjaimellisesti, olen löytänyt uuden rakkauden elämääni, olen onnellinen. Menneisyys on ollut rankka mutta ilman sitä en osaisi arvostaa niitä pieniä hetkiä joita koen nyt elämässäni. Nykyinen mieheni hyväksyy minut kokonaan, ja olemme puhuneet oman perheen perustamisesta. Miehelläni on kaksi tytärtä, joten ajatelkaa, sain sittenkin omat lapset, aivan ihanan tytöt.



Elämään kuuluu kyyneleitä, nekin jotka ovat surun tuomia. Mutta pyyhitään ne pois ja katsotaan aurinkoon, sillä sateen jälkeen paistaa aina aurinko. Ja muistathan rakas lukija, että ihminen saa kantaakseen juuri niin paljon surua ja murhetta kun jaksaa kantaa. Olkaamme siis vahvoja. Unelmat ovat toteutettavaksi.



Halauksin ja lämpimin ajatuksin, Wintteri