Koen olevani niiin epäonnistunut!
Kärsimme mieheni kanssa sekundäärisestä lapsettomuudesta. Pitkän aikaa jo olen päättänyt olla ruikuttamatta ja surkuttelematta tilannettamme ja nauttia esikoisestamme. Mutta....aina välillä on näitä hiivatin päiviä, kun tunnen olevani niin epäonnistunut, että oikein ihan oikeasti fyysisesti ahdistaa. Se tuntuu oikein sellaisena klimppinä tuossa rinnuksessa se pettymys tilannetta kohtaan. Tilannetta ei yhtään helpota se, että tunnen tästä lapsettomuusahdistuksesta lisää ahdistusta sitä kohtaan, että kehtaan olla ahdistunut vaikka minulla on jo yksi lapsi. Tämä on mielestäni välillä yhtä itsensä naruttamista ja tsemppamista - teeskentelen, että kaikki on hyvin, vaikka ei olekaan. Onneksi tämä menee aalloissa ja kokemuksesta jo tiedän, että tämä kipeä ahdistus taas vaihtuu vähäksi aikaa muihin ajatuksiin ja tunnelmiin....kunnes se taas hetkeksi hiipii sydänalaan.
Halusin vain kirjoittaa ja purkaa jonnekin, koska en jaksa aina valittaa ääneen läheisille.
Kommentit (3)
Ei todellakaan kannata ahdistua siitä, että toivoo toista lasta. Tai kolmatta jne... Ei jo olemassaolevat lapset vähennä sitä lapsen- tai vauvankaipuuta, mitä voi tuntea. Joskus jopa saattaa toimia päinvastoin, kun konkreettisesti tietää, mistä jää paitsi. Ihan täysin oikeutettuja olemme toivomaan juuri niin monta lasta kuin toivomme, eikä siitä tarvitse potea syyllisýyttä. Eikä lasten toivominen vähennä sitä onnea ja iloa, mitä koemme meillä jo olevista lapsista.
Tsemppiä vaan!
T. Ensimmäisen jälkeen kahdeksan vuotta toivonut - nyt jo hoidoilla suurperheen saanut =o)
Toista lasta toivotaan niin paljon, mutta eipä tunnu onnistuvan. Käsittämätöntä, että tästäkin jollain tavalla syyttää itseään. Kokee itsensä niin huonokis ja vajaaksi. Toisaalta tuntuu juuri siltä, ettei saa valittaa ja surra, koska meillä on jo yksi lapsi. Toisaalta taas, miksei saisi surra, miksei saisi tuntea itseään vajaaksi. Ja miksi pitää tämän lapsen kaipuun ja sen saamisen mahdottomuuden lisäksi kestää vielä ihmisten kyselyt ja kommentit ja näiden lisäksi vielä toisten ei-toivotut ja vahinkoraskaudet.
Itse tunnen ahdistusta asiasta, toisaalta myös toivoa toisesta lapsesta. Meillä siis toivoa toisen lapsen saamiseen on, mutta kaukaiselta se tuntuu. Ja aina olen suurperheestä haaveillut...
[color=red]Pikkukakkonen [/color]haluatko kertoa lisää teidän lapsettomuudestanne? Olisi niin kiva kuulla, miten kaikesta huolimatta olette saaneet suurperheen, kuten kirjoitit.
Kovasti jaksuja meille kaikille!
Ihan tuttuja tunteita nuo. Toista lasta toivotaan, mutta kestää toivottoman pitkään, tässä tätä yritellessä on ainakin 10-15 tuttua " mennyt viivalla ohi" ja ovat saamassa lapsen lähiaikoina kun me junnataan vielä pisteessä 0. Eihän tässä mitään kilpailla, mutta tuntuu niin epäreilulta että me kun ollaan koko perhe NIIN kovasti toivottu sitä pikkusisarusta. Kaikilla tutuilla nyt tuntuu olevan " yllätysraskauksia" ja esikoisetkin vasta vuoden tai ei edes sitä. Olin aina toivonut ettei lapsille tulisi kovin isoa ikäeroa, mutta...
Katkeraa tilitystä..