Miesnäkökulma

En ymmärtänyt haluatko miesten kommenteja vai naisten, mutta vastaanpa kuitenkin ;)

Meillä lapsettomuuden syy miehessä, omilla siittiöillä ei pystytä tekemään lasta. Mieheni potee kanssa syyllisyyttä, ja on vähän mustasukkaisempikin kuin ennen. Ihan turhaan sanon minä! =) Ymmärrän että näitä tunteita saatta olla, mutta yritän kertoa aina miehelleni, että rakastan sitä yhtä paljon kuin ennen, enemmänkin. Hoidot eivät ole niin pahoja, kun ajattelee mitä niillä yritetään saada aikaan! Ja olen valmis käymään hoidot läpi niin kauan kuin mieheni haluaa.

Itse en siis ajattele yhtään, että " jouduttiin tähän hoitorumpaan miehen takia" tai mitään vastaavaa. Rakastan miestäni, ja hänen " viat" ovat minunkin " vikoja, en siis pysty syyttämään miestäni mistään.

Luulen että sinunkin vaimo ajattelee samalla tavalla!

En usein kirjoittele tänne palstalle vaan käyn täällä lueskelemassa mutta nyt oli pakko kirjoittaa oma mielipiteeni :) Meillä nimittäin on sama tilanne kuin teillä; syy lapsettomuuteemme on miehessä. Hänellä siittiöitä ei ollenkaan spermassa mutta punktoimalla saatu kiveksestä ja lisäkiveksestä. Historiastamme sen verran että 5 vuotta on nyt lasta toivottu, takana 5 ICSI:ä, 2 PAS:a (josta toisen piinis juuri menossa) ja saldona kaksi keskenmenoa tähän mennessä.



Edes niinä pahimpina pettymyksen synkkinä hetkinä kun maailma on tuntunut kaatuvan päälle ja miehestä ei ole saanut tukea koska hän itse on vähintään yhtä rikki, ei mieleeni ole tullut syyttää häntä. Rakastan häntä valtavasti ja suren yhtä paljon sitä että hän ei ole saanut lasta kuin etten itse ole saanut. Eli yhteinen asia tämä on.



Vaikkei hoidot kivoja olekaan ja kaikki mahdolliset sivuvaikutukset tekevät elämästä hetkellistä helvettiä, en koe hoitoja kärsimyksenä tms. Koska ne ovat ainoa keino saada yhteinen lapsi rakastamani miehen kanssa, ne ovat osa elämäämme eikä suinkaan " turhia" .



Tottakai välillä olo on hyvin turhautunut ja sitä miettii miksi tämä maailman luonnollisin asia on meille niin vaikeaa. Silti en koskaan ole kokenut että se olisi mieheni syytä tai vika vaan yhteinen asia. Ja suorastaan suutun miehelleni jos hän joskus vihjailee " tuhkamunasta" tai " sinä varmaan haluaisit miehen joka voisi antaa sinulle lapsen" jne. Koskaan ei mikään sellainen ole tullut mieleeni.



Ymmärrän mietteesi, koska miehelläni on ihan vastaavia. Ja on edelleen vaikka olemme monta kertaa tästä puhuneet. Ainakin meillä mies ei ole kovin hyvä puhumaan mutta on kehittynyt siinä kovasti tämän viiden vuoden aikana :) Ja sitä neuvon teillekin; puhuminen ei ole yliarvostettua, kertokaa toisillenne mitä ajattelette ja kysykää jos jokin painaa. Näissä jutuissa on niin paljon kestettävää muutenkin ettei kannata kuormittaa itseään pohtimalla asioita jotka voi selvittää muuten. Ja erityisesti, yritä olla syyllistämättä itseäsi vaikka voin kyllä ymmärtää senkin ettei se aina onnistu.



Toivon teille onnea hoitoon, jääköön helmikuinen ainoaksi ja tuokoon toivotun tuloksen :)

Vastaanpa minäkin tähän viestiisi, vaikkakin toivoit lähinnä kommentteja miehestä johtuvasta lapsettomuudesta. Haluan vain kommentoida yleensä näitä syyllisyydentunteita. Eli meidän tilanne on sellainen että lapsettomuus johtuu minusta ja mieheni simpat on täysin ok. Saadut alkiot ovat myös olleet tosi hyviä, mutta tulosta ei silti ole saatu:-(. kaikesta huolimatta mieheni kokee voimakasta syyllisyyttä että joudun kestämään näitä hoitoja myös hänen vuoksensa. Hoitojen jatkamisesta neuvotellessa hän aina sanookin, että minä päätän kuinka kauan aion tätä sietää. Itse en koe varsinaista syyllisyyttä tilanteesta, mä ajattelen että tämä on asia missä meillä ei ole päätäntävaltaa ja sille asialle tehdään jotain jos voidaan. Ja jos ei voida, sillä sipuli.



Älä Janttura mieti liian paljon sitä oma " syytäsi" tilanteeseen; on silti hyvä että vaimosi kanssa siitä puhutte, mutta älä lähde sille linjalle että " myrkytät" suhteenne ja vauvayrityksenne sillä. Mitään sinä et sille asialle voi ja on turhaa itsensä ja toisen kiduttamista ottaa sitä asiaa toistuvasti esille. Luulisin näin naisen logiikalla, että nainen ei pidä sitä päällimmäisenä asiana, vaan onnistumista raskautumisessa. Oli se sitten vaikka lahjasiittiöillä aikaiseksi saatu raskaus. Lapsi on silti yhtä lailla oma.



Loppuyhteenvetona voisin todeta, että oli tilanne miten päin vaan, aina näissä joutuu sen syyllisyydentunteen kanssa tekemisiin. Ja se tunne on kaikista vaikeimpia tunteita, vai mitä?



Minä toivon teille oikein paljon onnea hoitoihin, positiivista mieltä ja kevätauringon paistetta!!

Meillä kans syy miehessä, mutta en ole koskaan ajatellut asiaa niin! Mielestäni asia on täysin yhteinen. Jos suren tai itken asiaa en ajattele samalla että " miksi mieheni ei voi antaa lasta" vaan " miksi meille ei tuu lasta" ... Haluan siis sanoa, ettei sillä ole väliä mistä se johtuu vaan sitä suree tavallaan vaan sitä asiaa vastaan ja ehkä kapinoi itse elämää vastaan. Mies ehkä voi ajatella asian niin, että vika on hänen ja ottaa naisen surun itseensä. Me naiset ei kuitenkaan nähdä asiaa niin suppeana. Elä huoli. Asia on yhteinen ja siitä selviää yhdessä! Mies tuntuu itselleni yhtä rakkaalta kuin ennenkin, ellei rakkaammalta. Ja jos ikinä ei saada biologista lasta, en voisi kuvitellakkaan etsiväni uutta miestä. Seison hänen rinnallaan ikuisesti, joko lasten kerta tai ilman! Voisi ehkä ajatella, että jos en saa lapsia, onneksi minulla on kuitenkin tuo mies! Joillakin kun ei ole sitäkään.

Jaksamista, eläkä syyllistä itseäs yhtään!

Syyllisyyttä poden minäkin naisena, koska niin hirveästi ja välttämättä haluan lapsen. Mieheni on vain osoittanut olevansa Mies, kun on valmis käymään kanssani läpi tämän vaikean tien. Hän joutuu myös kestämään minun eli hoidoissa olevan mielialamuutokset ja on tukenut minua koko ajan. Vaikka minusta ei varsinaista vikaa ole löytynytkään, saattaa näiden hoitojen tuloksettomuus kuitenkin olla minustakin kiinni. Tuntuu mahdottomalta, että kukaan nainen syyllistäisi miestä siitä, että hänen (heidän) kohdalleen on sattunut tällainen epäonni. Olemme kolmen icsin jälkeen menossa hoitoon lahjoitetuilla siittiöillä. Minusta tuntuu, että vasta nyt tilanne on todella mutkistunut, ja asiaan liittyy molemmilla ristiriitaisia tunteita. Vasta nyt minua joskus pelottaa, miten mieheni tämän tilanteen kestää, kun näin ennakkoon ei voi tietää, miltä se sitten tuntuu, jos hoito onnistuu. Tunnen itse syyllisyyttä siitä, että haluan lapsen jopa lahjoitetuilla siittiöillä, ikään kuin hän ei minulle riittäisi. Mieheni tukee minua kyllä tässä, koska näkee lapsettomuuden aiheuttaman kärsimyksen, mutta joskus pelkään että olen painostanut hänet tähän. Olen asiasta kyllä paljon puhunut hänellekin mutta aina hän sanoo että tämä on kuitenkin jäljellä olevista vaihtoehdoista paras. Olisiko sinulla miehen näkökulmaa tähän?

Olen ymmärtänyt, että äitiys on naisen elämän suurin tapahtuma. Niin SUURI ettei minulla riitä sanat sitä kuvailemaan. Raskaus, Odotus, Synnytys, Äitiys nämä ovat sanoja joita jokainen nainen jossain elämänsä vaiheessa haluavat. Niin myös vaimoni, ja haluaa kovasti. Ja minä, minäkin haluan tulla isäksi, vaikka sitten ulkopuolinen auttava taho hieman auttaisi ¿teknisesti¿ siinä.

Niin kauan kun on mahdollista saada ¿omaa lihaa ja verta¿ kasvamaan, olen siihen valmis. Kuitenkin Raja siinäkin tulee vastaan joskus. Jos tämä raja täytyy kohdata, sen jälkeen en ole varma haluanko ulkopuolisen simppoja vaimoni sisään , koska nehän voivat olla minkä lie ¿sarjamurhaajapsykopaattinuorisokriminaalin¿ ja kukapa sellaisia haluais? Olisinko silloin hyväksynyt " syrjähypyn" ?

Mutta herää kysymys jos vaimollani olisi lapsi(a) ed. suhteesta? Eikö se olisi vähän sama asia?

Kuitenkin rakas vaimoni haluaa raskautta, joka naisen oikeutta, joten enköhän suostuisi myös ulkopuolisiin simppoihin.



Kuten huomaatte olen tässä asiassa vasta lähestymässä lähtöaluetta, mutta toivotaan plussaa eikö?

Meille annettiin alunperin ymmrtää, että vika on miehen siittiöissä, jonka vuoksi ainoaksi keinoksi sanottiin ICSI. Kun sitten ensimmäiseen hoitoon mentiin, saatiin kuulla hieman toisenlaista kertomaa suoraan labran henkilökunnalta: ei siittiöissä ollutkaan mitään vikaa!



Huomasin alkuvaiheessa, että miehelleni ajatus siitä että hänessä olisi vikaa, ei meinannut mahtua ajatuksiin ollenkaan. Hän halusi kovasti hakea syytä/vikaa minusta... menneisyydestäni ja suojaamattomista seksikokemuksista. Se tuntui pahalta. Ei se, että vika olisi minussa vaan että hän nosti tähän päivään sellaisia asioita, jotka olivat todellakin menneisyyttä eikä minusta mitään tauteja koskaan oltu löydetty.

No, nyt on läpikäyty 2 hoitoa, molemmista nega, viimeisin testi juuri nyt viikonloppuna. Menetykset ovat tuntuneet tosi pahalta...



Nyt ilokseni mieheni kysyi heti negatestin jälkeen, haluaisinko vielä yrittää. Se oli selvä merkki minulle, että hän ainakin on valmis ja halukas. Niin sitten päätettiin, että ainakin pari kertaa vielä koitetaan. Vika siis onkin minussa, mutta solutasolla... solut ovat monitumaisia ja aivan suurella säkällä hoidossa saadaan 1 tai 2 tervettä munasolua aikaan!



Sen suhteen on ajatuksissa käynyt vaihtoehto, että josko lahjoitetuilla munasoluilla yritettäisiin vielä sitten se vihoviimeinen hoito, kun sen aika koittaa. Kovasti on mietityttänyt myös se ajatuksena... pettääkö mieheni minua jonkun toisen kanssa ja minä " joudun" kantamaan sen hedelmää 9 kk sisälläni... Aika kovia juttuja selvitettäväksi itelle! En yhtään ihmettele, jos miestenkin on vaikeaa ajatella hoitojen tekemistä luovutetuilla siittiöillä, mutta ite oon ajatellu kuitenki lopulta asian niin, että äiti ja isä ovat ne ihmiset, jotka kasvattaa lapsen!

pakko lisätä korteni kekoon; ikinä ei tulisi mieleenikään että ketään voisi " syyttää" lapsettomuudesta tai että tarvitsisi kokea siitä syyllisyyttä. Eihän siihen voi kukaan itse vaikuttaa tai itselleen sitä aiheuttaa. Okei, tupakointi on ehkä yksi asia mihin voi varmasti jokainen itse vaikuttaa, mutta sen vaikutuksen määrä taitaa olla yksilöllistä. Kuitenkin tulee mieleen, että ehkä kuitenkin itse lähtisin mieluummin adoptiolinjalle kuin lahjoittuja sukusoluja käyttämään; onpahan sitten asia kummallekin tasapuolinen. toisaalta kasvatuksella taitaa olla meihin paljon suurempi vaikutus kuin perimällä, ja luulen että siinä vaiheessa kun on vauva sylissä niin katoaa kaikki ajatukset vieraista geeneistä.

tokkopa

Meillä vika miehessä. Aluksi tuin 100 %. Puuhailin kaikki mahdolliset spesialistit ja mielestäni tuin. Kun oli " tekemisen" meininki, niin ei siinä sen syvällisempiä keskusteltu. Mutta kun useampi hoito punnerrettu läpi (ICSI ja IVM) ja negaa paukkui, niin kyllä kypsyin minäkin. Eli yhtään " turhaan" epätoivoista punnerrusta en olisi enää jaksanut ja katkeralta tuntui, kun miehelle aivan vieras ja täysin tyrmättävä ajatus lahjasimpoista. Ja se keinosiemennys olisi ollut todella kevyttä punktioiden rinnalla.

Minun oli vain pakko hyväksyä ja kunnioittaa sitä mielipidettä, mutta kyllä todella matalalla käytiin ja keskustelut melko ala-arvoisia, mutta voit vain arvata, en viitsi niitä tarkemmin kirjoitella.

Ja itse olen valintani tehnyt, en pakosta, eli samassa liitossa ollaan, hoitoja ei enää tehdä ja lahjasimppoja ei käytetty.

Joskus kyllä käy mielessä, että kun menee 10 v lisää ja rupsahdan, niin vaihtaako mies nuorempaan. Ja kuinka katkera silloin mahdan olla. Mutta " rakkaus on arvo, sitä ei voi pyytää, sen vain saa" . Uskon, kuitenkin suhteeseemmee, en kai muuten olisi jatkanut. Ja toisessa on toki paljon, paljon hyvää.

Kyllä on aluasta lähtien hyvä puhua, että mitä jos ei omilla onnistukaan, niin mitä sitten. Jos on ihan eri näkemykset, niin silloin on kyllä turha " rääkätä" toisen kroppaa. Mietin, että kuinka kypsä sitä on vanhemmaksi, jos ei oma ego kestä ajatusta lahjasoluista.

Pohdi itse asia kohdallasi ja keskustele avoimesti, jo hoitojen tässä vaiheessa, alkumetreillä. Lisäksi kannattaa uskoa hoitavaa lääkäriä ja hänen näkemystään siitä, mitä kanattaa tehdä. Nämä palsta pitä ymmärtää " suodattaa" , kuten minun tekstinikin. Joku voi suuttua, mutta näin minä tunsin.

Moi Janttura,



Ajattelin kirjoittaa siksi että pohdintasi oli suoraan kuin mieheni suusta. Meillä oli samantyyppinen tilanne ja vielä siittiövasta-aineet päälle, tosin mullakin oli vähän häikkää mutta sen takia ei ensisijaisesti ICSIä tarvittu. Mun miestä ahdisti alusta saakka se että mun kroppa joutuu rääkätyksi: hormonipistokset, muut lääkkeet, punktiot, siirrot, henkinen rasittavuus jne. Toki oli mulle järkytys alussa, että vasta-aineitakin oli niin paljon, mutta en mielestäni kuitenkaan syyttänyt miestäni eikä hänkään itseään, koska eihän hän itse asialle mitään voinut.



Tahdon siis sanoa, että minusta on hienoa, että mies ajattelee vaimonsa hyvinvointia ja tavallaan kokee syyllisyyttä ehkä siitä, että toimenpiteet ja fyysinen rääkki kohdistuvat vaimoon. (Tämähän on myös yksi feministien argumentti koko lapsettomuushoitokäytäntöä kohtaan, jota pidetään rankkana naisen ruumiin hyväksikäyttönä, erityisesti siinä tilanteessa että ' vika' on miehessä.) Ns. syyllisyys voi kuitenkin olla huomioimista! Minua ainakin lämmitti se, että oma mies ei ollut suinpäin tunkemassa minua kaikkiin mahdollisiin hoitoihin vaan ennemminkin jarrutti niitä. Tuntui hyvältä, että hän ajatteli minun terveyttäni ennemmin kuin sitä, että saataisiin tehtyä lapsi millä hinnalla hyvänsä. Kuitenkin sitten kävimme 2 ICSIä pas-siirtoineen läpi noin vuodessa, ja kun tuloksena oli vain yksi kemiallinen raskaus, niin totesimme että emme halua enää jatkaa hoitoja. Luopumista minun osaltani ainakin helpotti se, että mieheni oli myös ahdistunut hoidoista. Ehkä myös vaikutti se, että molempien ajatukset adoption suuntaan olivat jo alunperinkin myönteiset ja luontevat - kun nyt lasta kuitenkin toivomme. Lähdimme saman tien edistämään adoptioasiaa ja olemme nyt neuvonnassa, eikä kaduta hoitojen lopettaminen yhtään!



Anteeksi jos tuli nyt tällainen hoitoja vieroksuva sävy tähän viestiin, mutta halusin kertoa mitä minulle tuli viestistäsi mieleen. Aivan hoitojen alussa olin kyllä itse ihan sataprosenttisesti mukana niissä, vaikka niiden aloittamistakin kyllä tarkoin pohdittiin ja lykättiinkin. Ehkä kaikki pohdinta pitkin matkaa on hyvästä ja valmistaa käsittelemään asioita, tulipa jatkossa eteen mitä hyvänsä.



Onnea jatkoon teille ja kirjoita vastedeskin, on mukava lukea myös miesnäkökulmia asioihin!



terveisin



-d