Olen niin loppu

Olen niin loppu! Elämä on yhtä piikkilankaa ja tiilireen vetämistä. Töiden ja opiskelujen yhteensovittaminen tuntuu ylivoimaiselta. Koti on aivan pommin jäljiltä, ei ole aikaa siivota. Epäjärjestys stressaa. Jokainen ihminen ympärillä tuntuu vaativan jotain, enkä saa mistään energiaa. Tuntuu, että revitään ja vaaditaan, ystävät ja tuttavat tuntuvat pikkulapsilta jotka polkevat jalkaa ja jankkaavat ja suuttuvat, kun en jaksa lähteä seuraksi johonkin turhanpäiväiseen tapahtumaan.

Jatkuvasti on ongelmia milloin missäkin tietotekniikassa ynnä muussa ja niiden selvittäminen vie voimat.  Linjan päässä on useimmiten joku yhtä elämäänsä kyllästynyt taavo, joka syytää vain vastuun toisaalle tai takaisin minulle. Tuntuu, että ihmisille on tärkeintä olla oikeassa ja osoittaa, ettei virhe ole täällä päässä tai meidän järjestelmässämme. Asiat seisovat, kun ihmiset haluavat vain olla oikeassa. Helpompaa kaikkien kannalta olisi vain, että asiat etenisivät. Ei ole väliä, kenen syy mikäkin ongelma on. Olen niin kyllästynty kuitenkin ottaman aina syyt omille niskoille. On raskasta yrittää olla aina ystävällinen ja asiallinen. En jaksaisi enää.

En saa mistään energiaa tai hyvää oloa. Liikuntakin on vain puurtamista, jotta jaksaa istua taas koneella tehden töitä tai opintoja. Sosiaaliset suhteet imevät loputkin energiat. Ihmiset loukkaantuvat, kun en jaksa kahvitella. Olen kyynistynyt, poikki ja niin väsynyt että voisin nukkua koko loppuelämän.

Minulla ei ole edes perhettä, miten ihmeessä te perheelliset pystytte tähän oravanpyörään ja elämään. Elämäni on ilotonta, harmaata ja niin raskasta. Miten tässä näin kävi?