Oon 21v, raskausarpia täynnä ja lihava, enkä kertaakaan synnyttänyt :(

Sama mulla oli, lisätään vielä kyljet ja olkapäät.. toisesta sairaudesta nopea lihominen murkkuiässä. Nyt 40.. Näillä mennään. Hyvin onnellinen elämä silti. Eivät ne mene pois, haalenevat kyllä. Ikävää, mutta pahempaakin on.

Voi miten ikävää että olet sairastunut ja voit huonosti! :/ Raskausarvista voin sen verran lohduttaa, että ne kyllä ihan oikeasti vaalenevat. Mulla on tullut sekä kasvuiässä painonnousun myötä että raskauksien aikana, ja ne aiemmin tulleet olivat käytännössä lähes näkymättömät ennen kuin uudet tulivat. Näkyivät vain sellaisina vaaleina, 'hopeaisina' viivoina, jotka hävisivät oikeastaan täysin jos rusketuin tai käytin itseruskettavaa. Esimerkiksi mun mies ei niiden olemassaoloa ollut koskaan huomannut, vaikka omaan silmään ne vielä (ainakin muka) näkyivät.

Voih, kuulostaa hurjalta tuo nopea lihominen ja kehonkuvan muutos.
Jos saat suht nopeasti laihdutettua, niin ehkäpä venynyttä ihoa ei jäisi? Arvet haalenevat kyllä.

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 22:44"]

Sama mulla oli, lisätään vielä kyljet ja olkapäät.. toisesta sairaudesta nopea lihominen murkkuiässä. Nyt 40.. Näillä mennään. Hyvin onnellinen elämä silti. Eivät ne mene pois, haalenevat kyllä. Ikävää, mutta pahempaakin on.

[/quote]

Miten voi olla onnellinen elämä jos ei voi kulkea t-paidassa, ei voi pukeutua miten haluaa tai olla edes oma itsensä? Ihmiset katsoo ja kauhistelee, luulee kaikenlaista. :( 

.ap

Mulle tuli tosi pahat arvet murrosiän aikana ja lisäksi oli rumat viiltelyarvet. Yks kesä olin sitten lastenhoitajana perheessä jonka takapiha oli todella suojaisa. Koska oltiin lasten kanssa päivät kolmestaan niin päätin uskaltautua ottaan aurinkoa. Syksyyn mennessä arvet oli oikeasti todella paljon haalistuneet! En voi vannoa että sun arvet katoaa, mutta ehdottomasti kannattaa kokeilla.

Tää on kauheeta kun en näe elämässä enää mitään toivoa tai tulevaisuutta, enkä voi edes käydä hoidossa koska ei kehtaa tämän näköisenä mennä mihinkään. :( Ihmiset kohtelee mua ihan eri tavalla, tutut ei meinaa tunnistaa enkä itsekään itseäni. :( Jotkut itkee parista liikakilosta, mutta mulla painoa on oikeasti PALJON, olen ruma jne. eikä mikään edes auta. :/ En minä halua elää lihavana ja sairaana, ei tämä ole mitään elämää. :( Kotona piilottelua ja peilien peittelyä, itseinhoa jne. 

Onhan tuo tosi kova paikka, sekä vakava sairaus ja leikkaus yllättäen ja nuorella iällä, että ulkonäön dramaattinen muuttuminen. Otan osaa. Toivottavasti leikkaus järjestyy nopeasti ja kasvain saadaan pois.

Ei sinulla kai silti ole muuta vaihtoehtoa, kuin yrittää ajatella että olet sentään elossa ja mahdollisuus paranemiseen on. Kun paranet, hoikistut ja raskausarvetkin vaalenee ajan kanssa. Luulen että olet itse itsesi pahin kritisoija, koska muutos on ollut niin suuri. Elämä ei mennyt niin kuin "piti", mutta eihän sitä kenellekään meistä ole luvattukaan. Ehkä vakavasta sairaudestasi seuraa vielä jotain positiivista, ehkä osaat arvostaa ja nauttiakin elämästäsi kaikesta huolimatta enemmän, kuin jos kymmenen vuoden päästä kuuluisit siihen ryhmään jolle muutama raskausmahan arpi on ihan järkky shokki.

Pääsisitkö lääkärisi kautta jonkinlaiseen terapiaan, jos tosissaan et pysty nyt liikkumaan juuri ulkona tai varsinkin jos vihan ja häpeän tunteet on todella voimakkaat?

Täytyyhän sinun käydä hoidossa! Et ole Suomen ainoa sairas tai lihava ihminen, oikeasti, ei sinua varmasti ihmisten ilmoilla niin pahasti katsota. Joku varmaan hämmästyy joka on sinut viimeksi nähnyt terveenä, mutta mitä sitten. Olet sairas, sairaudet joskus näkyy ja niitä voi tulla kenelle vain. Ja tarvitset sitä hoitoa, onneksesi sitä on saatavilla, menet ja hyödynnät sen!

Voi ap, muista kuitenkin että tilanne voi helpottaa radikaalisti, kunhan cushing saadaan kuriin. Yritä hengittää, rentoutua ja keskittyä ihan vaan omaan hyvinvointiisi. Yritä keksiä mieleistä tekemistä, kokeile meditaatiota, opettele syömään niin että kehosi voi paremmin ja saat energiaa. Yritä unohtaa ulkoiset seikat, niihin on vaikea, ellei mahdoton vaikuttaa niin kauan kun elimistösi on epätasapainossa. Kun hoito saadaan kunnolla käyntiin, tuntuu mielikin valoisammalta, ja paino alkaa tippua. Nyt tuntuu aivan varmasti tosi vaikealta, mutta lupaan että se helpottaa. Ihan varmasti.

Onneks oon kaunis

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 22:51"]

Onhan tuo tosi kova paikka, sekä vakava sairaus ja leikkaus yllättäen ja nuorella iällä, että ulkonäön dramaattinen muuttuminen. Otan osaa. Toivottavasti leikkaus järjestyy nopeasti ja kasvain saadaan pois.

Ei sinulla kai silti ole muuta vaihtoehtoa, kuin yrittää ajatella että olet sentään elossa ja mahdollisuus paranemiseen on. Kun paranet, hoikistut ja raskausarvetkin vaalenee ajan kanssa. Luulen että olet itse itsesi pahin kritisoija, koska muutos on ollut niin suuri. Elämä ei mennyt niin kuin "piti", mutta eihän sitä kenellekään meistä ole luvattukaan. Ehkä vakavasta sairaudestasi seuraa vielä jotain positiivista, ehkä osaat arvostaa ja nauttiakin elämästäsi kaikesta huolimatta enemmän, kuin jos kymmenen vuoden päästä kuuluisit siihen ryhmään jolle muutama raskausmahan arpi on ihan järkky shokki.

Pääsisitkö lääkärisi kautta jonkinlaiseen terapiaan, jos tosissaan et pysty nyt liikkumaan juuri ulkona tai varsinkin jos vihan ja häpeän tunteet on todella voimakkaat?

[/quote]

Käyn psykologilla ja tapaamassa hoitajia, mutta siitä ei ole apua koska heistä kukaan ei tunnu ymmärtävän minua. :( Olo vain pahenee kun joudun ääneen kertomaan muille miten huonosti asiani ovat ja oikeasti kohtaamaan sen rappioni eikä se tunnu auttavan, päinvastoin. Jokaisen terapiaistunnon jälkeen on olo että tekisi mieli hypätä lähimmältä sillalta. Pahinta on vielä nähdä suunilleen samanikäisiä ihmisiä hoitajina. Heillä on hieno elämä, työpaikka, ulkonäkö ja mahdollisuuksia avoinna. Osa heistä säälii minua ihan selvästi ja ymmärrän kyllä miksi, mutta ei se hyvältä tunnu. :/ 

Ap, mene käymään jossain toisessa kaupungissa. Teet siellä mitä haluat, käyt vaikka museoissa, kirppareilla, festareilla tai mistä nyt tykkäät. Itsetunto palautuu vähän kun voi olla varma, ettei kukaan tuttu tule vastaan. Ja uskallat ehkä ottaa kontaktia vieraisiin ihmisiin. Minulla tuo vähän auttaa, nimimerkillä paino nousi 25 kg alle kahdessa vuodessa.

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 22:59"]

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 22:51"]

Onhan tuo tosi kova paikka, sekä vakava sairaus ja leikkaus yllättäen ja nuorella iällä, että ulkonäön dramaattinen muuttuminen. Otan osaa. Toivottavasti leikkaus järjestyy nopeasti ja kasvain saadaan pois.

Ei sinulla kai silti ole muuta vaihtoehtoa, kuin yrittää ajatella että olet sentään elossa ja mahdollisuus paranemiseen on. Kun paranet, hoikistut ja raskausarvetkin vaalenee ajan kanssa. Luulen että olet itse itsesi pahin kritisoija, koska muutos on ollut niin suuri. Elämä ei mennyt niin kuin "piti", mutta eihän sitä kenellekään meistä ole luvattukaan. Ehkä vakavasta sairaudestasi seuraa vielä jotain positiivista, ehkä osaat arvostaa ja nauttiakin elämästäsi kaikesta huolimatta enemmän, kuin jos kymmenen vuoden päästä kuuluisit siihen ryhmään jolle muutama raskausmahan arpi on ihan järkky shokki.

Pääsisitkö lääkärisi kautta jonkinlaiseen terapiaan, jos tosissaan et pysty nyt liikkumaan juuri ulkona tai varsinkin jos vihan ja häpeän tunteet on todella voimakkaat?

[/quote]

Käyn psykologilla ja tapaamassa hoitajia, mutta siitä ei ole apua koska heistä kukaan ei tunnu ymmärtävän minua. :( Olo vain pahenee kun joudun ääneen kertomaan muille miten huonosti asiani ovat ja oikeasti kohtaamaan sen rappioni eikä se tunnu auttavan, päinvastoin. Jokaisen terapiaistunnon jälkeen on olo että tekisi mieli hypätä lähimmältä sillalta. Pahinta on vielä nähdä suunilleen samanikäisiä ihmisiä hoitajina. Heillä on hieno elämä, työpaikka, ulkonäkö ja mahdollisuuksia avoinna. Osa heistä säälii minua ihan selvästi ja ymmärrän kyllä miksi, mutta ei se hyvältä tunnu. :/ 

[/quote]

Voi ei :/. Entä jos sanot psykologille että et koe saavasi apua vaan olosi pahenee kun vertaat omaa tilannettasi häneen/hoitajiin, sanot että sinulla on käyntien jälkeen jopa itsetuhoisia ajatuksia ja haluat vaihtaa psykologia.

Vaikka nyt olet vakavasti sairas ja ulkonäkösi on yllättäen rapistunut, ei sinun mahdollisuudet elämässä ole menneet. Ei missään tapauksessa! Asiat voi olla nopeastikin jo ihan eri tolalla. Ja sekin, että et oikeasti tiedä niiden hoitajien sun muiden elämän hienoudesta, oletat vain pintapuolisen suhteen perusteella.

Ensinnäkin ihan hemmetin iso halaus. Sen jälkeen paljon empatiaa ja kolmanneksi hitosti voimaa. En tiedä, miltä tuntuu olla kehonsa vanki, mutta osaan kuvitella sen läheltä seuranneena. Tuo tuntuu taatusti ihan hirveän pahalta, mutta voin sanoa, että olet silti ihan varmasti kaunis. KAUNIS. Sairaudelle et mitään mahda, joten sen kanssa on vain elettävä ja odota kun paranet ja huomaat taas entisten vaatteitesi mahtuvan päällesi niin voi sitä onnea. Sairaus tuntuu oireineen aluksi pahalta, mutta hoida itsesi kuntoon ja anna itsellesi ja tunteillesi tilaa ja aikaa aivan rauhassa. Kun olet parantunut ja tilanteeseen tulee selkeyttä, niin käsittele vasta sitten kosmeettiset haitat - se kun on tilanteessasi vähäpätöinen asia mitä murehtia nyt. Asia kerrallaan. 

Jos sinua mietityttää, niin on olemassa hoitokeinoja joilla arpia voi parantaa. Luulen sitä paitsi, että arpesi ovat vähempiä tai paljon vähemmän kamalia kuin itse koet. Hoidot taas ovat hirveän kalliita, mutta niitä kehitellään kaiken aikaa ja luultavasti tämän myötä niiden saatavuus helpottuu ja hinnat laskevat. Juuri yksi mallituttu (kolmen lapsen äiti) hakeutui poistattamaan laserilla raskausarpia. On niitä muitakin keinoja, mutta luulenpa että perus maltillinen auringonottokin auttaa niiden haalistamiseen. 

Mun miehelläkin on kolme erottuvaa raskausarpea vatsassa kummallakin puolella. En ole koskaan huomannut niitä, joskin mies itse häpeää niiden olemassaoloa. Sanon niitä tiikerinnaarmuiksi. Sitä paitsi meidän kaveripiirin raskausarpisin ja suurikokoisin nainen on se, joka meistä on ONNELLISESTI naimisissa. Yritän siis sanoa, että ihmisarvon ja kauneuden mitta ei kulje raskausarpien määrässä.

Vihastuttaa joskus tämän maailman epäreiluus.:( 

Minulle tuo sairaus oli muuten tuntematon, haluatko kertoa siitä enemmän? 

Niin no, mulle tuli niitä raskausarpia rintoihin, perseeseen ja reisiin jo teininä, vaikken ole ikinä ollut ylipainoinen. Ei vaan kestänyt meikäläisen iho edes naisellisten muotojen tulemista repeilemättä. Eipä nuo arvet ole koskaan menoa haitanneet. Ei ole yksikään mieskään, ei edes yhden illan pano, kommentoinut niitä mitenkään. Itse kutsun niitä vaan "vauhtiraidoiksi" :D

Voi onpa tosi ikävä lukea ajatuksias... Mutta uskoisin että ne vaalenee aikanaan jne. Ja kun löydät sen kumppanin joskus niin ei hän tällaisista välitä. :) Koita pysyä pirteänä ja positiivisena, se on se mikä meihin miehiin vetoaa. Siis meihin hyviin miehiin.

http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00990

Leikkauksen jälkeen oireet väistyvät vähitellen, viikkojen ja kuukausien kuluessa. Jos kasvain on saatu pois, sairaudesta paranee kokonaan.

Cuhshingin oireyhtymän ehkäisy

Cushingin oireyhtymään ei tunneta ehkäisyä. Sen syntyyn ei voi vaikuttaa elintavoilla eikä muillakaan keinoilla. 

<-- Mun mielestä tää jos mikä lohduttaa paljon.