Ulkopuolisuuden tunne

Olen koko ikäni kokenut olevani enemmän tai vähemmän ulkopuolinen eri tilanteissa ja porukoissa. Erityisesti tämä korostuu työelämässä ja miehen suvun keskuudessa. Olen yrittänyt olla sosiaalinen, mukava ja olen aika puheliaskin, mutta aina vain ulkopuolinen. Töissä muut menevät keskenään lounaalle, ja minua ei juurikaan pyydetä mukaan. En tykkää tuppautua seuraan vaan olen odottanut, että pyydettäisiin, mutta vielä mitä. Jossain vaiheessa aloin itse aktivoitua ja kysellä suoraan oletteko menossa lounaalle, mutta ei sekään johtanut mihinkään. Seuraavan kerran taas porukka lähti yhdessä, eikä minua pyydetty. Facessa katselen kateellisena, kun muut menevät yhdessä kaikkialle ja elävät aktiivista elämää, minä vaan kökötän oman perheeni kanssa, eikä kukaan pyydä mihinkään. Surullisinta on se, että vaikka olisin seurassa, koen usein olevani ulkopuolinen. En vain kuulu joukkoon, en ole hyvä kertomaan hauskoja juttuja, enkä ilmeisesti ole suosittua seuraa. Hirveän usein huomaan, että kun alan puhumaan, kukaan ei kuuntele tai puhuu päälle. Minulta ei kysytä mitään ja kukaan ei tunne minua. Kyselen usein muilta kuulumisia, mutta minulta ei kysytä takaisin. Olen alkanut jo luovuttaa ja olen mieluummin suosiolla yksin tai oman perheen kesken kuin yritän enää, kun se ei kuitenkaan johda mihinkään. Ne ystävyyssuhteet joita minulla on, ovat melkein poikkeuksetta aika yksipuolisia eli minä ehdotan ja joku lähtee mukaan tai sitten ei. Hirveän harvoin kukaan ehdottaa minulle mitään vaikka mielelläni menisin. Pelkään, että masennun kohta lopullisesti enkä jaksa enää.