Pelotellaanko lasten saannin rankkuudella liikaa?

Vanhemmuudesta on tullut suorittamista. Ennen lapsia kuolikin aivan hirveä määrä nykyiseen verrattuna.

En minä ainakaan tiennyt mihin ryhdyin ennen vauvan syntymää. Pikemminkin kaikki maalasivat ruusuista kuvaa vauvan hoidosta. Siskolleni yritin hienotuntuisesti varoitella, kun hän odotti esikoistaan, että vauva-arki ei ole pelkkää vaaleanpunaista hattaraa. Hänkin oli jälkiinpäin yllättynyt sitä miten rankkaa vauvan kanssa on.

Mun mielestä kukaan ei osaa todella valmistautua siihen, mitä äidiksi/isäksi tuleminen todella on. Ihan sama kuuleeko pelottelutarinoita vai ruusunpunaisia maalailuita, mutta vastuu, huoli, rakkaus ja muuttuvat tilanteet ovat jotain, joita ei voi mitenkään ymmärtää. Ehkä onneksi.

Ap on taas näitä rasittavia ihmisiä jotka tietävät, miten muiden pitäisi elämänsä elää. 

Katsos, kun asia on niin että kaikki eivät pidä lapsista. Kaikki eivät ehkä voi saada lapsia vaikka haluaisivat. Ihmisillä voi olla hyviä syitä olla yrittämättä lasta, eivätkä kaikki ne syyt näy kilometrin päähän. Nenäkkäille ulkopuolisille intiimeistä asioistaan ei kuitenkaan aina halua eikä tarvitse avautua, joten on helpompi vedota ympäripyöreästi äitiyden rankkuuteen. Vaan eipä viesti sittenkään tunnu menevän perille.

Kyllä pelotellaan. Maassamme on aivan liikaa heikkopaskoja viinanjuojia ja "masentuneita luusereita".

Se niin riippuu ihmisestä. Joillekin tulee yllätyksenä vanhemmuuden rankkuus, toisille taas sen helppous. Pitäisi tehdä selväksi, mitä kaikkia vaikeuksia saattaa tulla, mutta myös se, että kaikki saattaa siltikin mennä hyvin tai paremminkin kuin osasit arvata. Etukäteen ei vain voi tietää, miten käy. Ja sitten pitää muistaa, että sekin on ohimenevä elämänvaihe, eikä suinkaan 20 vuotta pois elämästä, niinkuin jotkut maalailevat. Vauva-aika ja pikkulapsiaika (=ne ajat, kun lapsi on "kiinni" äidissä/isässä) kestävät yhteensä max. viisi vuotta, se jälkeen voi jo tehdä jokseenkin kaikkea samaa kuin aina ennenkin.

Ennen vain harvat uskalsivat vastustaa yhteiskunnan paineita ja menivät naimisiin ja hankkivat lapsia, koska niin vaan kuului tehdä. Nykyään voi valita itse ja jos tuntuu siltä, ettei halua lapsia, niin voi tehdä. Sinunkin aloituksesi kuitenkin kuvastaa näitä vanhoja arvoja. Että olisi peloteltu liikaa vaikka kyse on vapaasta valinnasta. Onhan lapsen saaminen iso elämänmuutos tuo suuren vastuun pitkäksi aikaa. Ei sitä tarvitse kaikkien haluta. Mulla on itsellä lapsia ja oon tyytyväinen siihen, että niitä tuli hankittua. Hyvä kaverini ei aio hankkia lapsia ja hän on myös ihan tyytyväinen omaan elämäänsä. 

Oman kokemuksen mukaan voin sanoa, että pelotellaan. Sain kuulla varsin paljon kauhutarinoita niin synnytyksestä kuin vauva-arjestakin ollessani raskaana. Yhtään kertaa en kuullut kenenkään sanovan, että synnytys meni hyvin tai että vauvan kanssa oli ihan mukavaakin.

Mä itse koin koko asian täysin päinvastaisesti. Synnytys meni oikein hyvin ja oli suht nopeasti ohi ja en ole kokenut lapsen kanssa elämistä mitenkään rankkana.

Toki on hyvä, että kerrotaan mitä voi tulla eteen, mutta se suoranainen "huh onneksi mun ei enää tarvitse synnyttää ja elää pikkulapsiaikaa, niin hirveää se oli"-höpötys ei varsinaisesti auta kun se pulla on jo uunissa.

Myös siitä lapsesta riippuu, miten sen kanssa pärjää. Lapsi voi olla terve ja iloinen, tai sitten koliikkinen yöhuutaja tai vakavasti sairas. Lisäksi ihmisellä on jo syntyessään omanlainen temperamentti. Joissakin perheissä on helppo ja joviaali esikoinen, ja toinen lapsi onkin oikea riiviö. Jos onnistaa, niin vanhempien ja lasten luonteet osuvat niin hyvin yhteen, että yhteisymmärrys tulee luonnostaan ja kaikki viihtyvät toistensa kanssa. Meitä onnisti tässä suhteessa: meillä on tasapainoinen, tyytyväinen ja yhteistyökykyinen poika. Yhtään uhmakiukkukohtausta tai konfliktia murrosikäisen kanssa ei ole meillä nähty. Tämäkin on siis mahdollista.

Raskaus, synnytys ja vauva-aika olivat kohdallani helppoja. Oikeastaan siihen asti, kun imetys loppui ja menin töihin. Sitten sen jälkeen; voi auta armias, ihan hirveää. Pienet lapset sijoitettiin eri päiväkoteihin, miehellä oli nivelleikkauksen jälkitila, sukulaisilla (jotka olisivat voineet auttaa) oli paria eri laatua syöpää, selkäleikkausta ja muuten vaan selkäkipuja. Eli koko paska jäi minulle. Eikä kukaan kysynyt jaksanko. No, en jaksanut. Siitäkin sitten selvittiin, mutta voi vittu näitä virkailijoita ja kaikenmaailman muita vittuilijoita. Ja miehellä oli vaan kiire saada vene seuraavaksi kesäksi ja huoltaa sitä venettä, minun jaksamiseni oli aivan toisarvoinen seikka.

Eli ei peloteltu tarpeeksi. Vaikka on varautunut kaikkeen, en ollut varautunut siihen, että vauva-ajan jälkeen menee koko infra alta ja joudun hoitamaan koko paskan ilman minkäänlaista tukea.

No, kuvio on kyllä kasassa ja nykyään nautin elämästä jo aika lailla. Viimeinen niitti oli se, ettei tarvitse enää juosta päiväkodissa, jesh!!!

Riippuu monesta.
Itse sain ekan 20 veenä (olin kyllä tuolloin vielä itsekin pentu), oli helppo raskaus ja synnytys pitkä, mutta muuten helppo. Olin lähtöpainossa 3 kk synnytyksestä.
Mutta ekalla oli heti 4 kk koliikki. Loppuvuosi oli helppoa.
5 vuoden päästä ei enää ollut helppoa. Vaikea raskaus henkisesti ja fyysisesti. Lihoin 41 kg ja oli työtä palautua.
Vauva nukkui ekat 6 kk hyvin ja sitten alkoi valvottamaan ja valvottaa edelleen yli 1 veen iässä.
Muistakaa, lapset on erilaisia, raskaudet ja oma jaksaminen tietyssä iässä.
Minä en olisi varmaan täysin selvinnyt yli 35 veenä tästä toisesta vauvavuodesta.

Ja haluan itse korostaa myös päiväkodin tuomaa stressiä!!! Ihme kuitteja tuli mulle aikanaan ja ihmettelivät mm. pojan hyvää ruokahalua ja multa kysyttiin enkö anna tarpeeksi ruokaa? Kivat stressit tulee esikoisen äideille tollasesta.
Munkin esikoinen menee onneksi koht esikouluun ja tää nykyinen päiväkoti on tosi mahtava ilman mitään epäilyjä yms.. Vuorohoitopäiväkodit ovat ahdistavia ja henkilökunta purkaa vanhempiin omaa liikaa työpainettaan.
Kyllä se elämä helpottaa jossain vaiheessa!!

Pelotellaan liikaa. Minulla on ollut helpot raskaudet, synnytykset ja vauvavuodet. Tuntuu, ettei sitä saisi oikein sanoa. Heti joku yrittää lytätä ja selitellä, miksi olen päässyt niin helpolla.

Pelotellaan. Raskausaika on ihan normaalia elämää. Synnytys menee siinä ohessa. Normaalielämää sekin. Pienen lapsen kansa on käsityötä ja vahtimista ja ei mitään omaa aikaa. Ja ei ole sitten kahteen kymmeneen vuoteen. Mutta tämä kaikki on ihan normaalia elämää ja ihan parasta! Elämän parhaat vuodet. Ja ne todella menevät nopeasti.

Ei peloteltu yhtään.
Nyt lapsi kolmevee uhmis ja välillä tuntuu siltä että en jaksa sekuntiakaan. Hirttää kiinni välillä kerran tunnissa. Välillä tuntuu siltä että pakkaan kamat ja häivyn kuukaudeksi etelään.

Ei pelotella. Yhä edelleen lapsia tekevät ihan liian usein sellaiset, joilla ei ole edellytyksiä hoitaa lasta ja nauttia vanhemmuudesta. Paljon enemmän voitaisiin vieläkin puhua siitä, millainen vastuu lapsesta tulee, kuinka kokonaisvaltaista se on, ja kuinka monilta vanhemmilta se vie väliaikaisesti jonkin oman tärkeän jutun elämässään.

Kyllä. Ihme naistenlehtien hypetystä sellainen että vanhemmuus on yhtä tuskaa eikä omaa elämää ole enää. Perusaskareet ja arjen pyörittäminen ovat suuria elämän haasteita. Minun mummoni kasvatti kolme lasta yksin, ruuanlaitto aloitettiin tekemällä tuli hellaan puilla, ja pyykit pestiin käsin. Töissä oltiin kumminkin 8-16. Toki arjessa on uusia haasteita nykyään, ehdottomasti, mutta jotain suhteellisuudentajua silti. Vanhemmuus on normaali asia. Liiat paineet pois vaan.

Ei pelotella, vaan asiasta puhutaan enemmän. Aikanaan oli normi, että mennään naimisiin ja hankitaan lapsia. Ja et näin tehnyt, olit jotenkin epäkelpo. Nykyään "saa" olla vela ja se on ihan ok.

Tottakai toisille raskaus ja synnytys ovat helppoja ja he ovat luonnostaan hyviä äitejä ja rakastavat sitä. Sitten on paljon niitä aivan toisia ääripäitä, kuten täältäkin saa usein lukea.

Mua ei oo kukaan pelotellut, mutta pelotteluilmiö on kyllä palstalta tuttu.

Minusta ei pelotella, mutta suurin osa jaksaa äitiyden aika hyvin. Mutta sitten on meitä, jotka emme jaksa ja meillehän sitä pelottelua oli sitten liian vähän. Riippuu siis hiukan ihmisestä.