Lue keskustelun säännöt.
Yksinäinen ja ulkopuolinen olo
15.06.2015 |
Ei ole koskaan ollut kavereita eikä ilmeisesti läheisiäkään. Olen aina ollut lapsuudenperheeni outolintu ja nykyään tajuan entistä selvemmin että mulla ei ole mitään yhteistä perheeni kanssa. Niillä on niiden omat jutut ja niiden mielestä olen vaan outo ja ärsyttävä. Olen ihan yksin ja tajusin juuri että mulle tulee erittäin yksinäinen vanhuus. Se siitä sitten. Toivon että kukaan ei tule ehdottamaan harrastuksen hankkimista tai mielenterveyspalveluja. Molemmat on kokeiltu jo. Nyt menen laittamaan aamupalaa ja yritän keksiä kauheasti tekemistä tälle päivälle ettei tarvitse ajatella mitään.
Kommentit (9)
2 jatkaa. En siis ole keksinyt mitään"keinoa". Mutta jossain asukasyhdistyksissä tmv. On varmasti paljon ihmisiä,jotka ovat yhdessä yksin. Eli sentään näkee muita ihmisiä jne. Ehkä vaihtaa muutaman sanankin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se perustavanlaatuinen ulkopuolisuuden tunne ei varmaan koskaan häviä. Mitä mielenterveyspalvelut tähän neuvoi ap?
2
[quote author="Vierailija" time="15.06.2015 klo 12:02"]
Se perustavanlaatuinen ulkopuolisuuden tunne ei varmaan koskaan häviä. Mitä mielenterveyspalvelut tähän neuvoi ap? 2
[/quote]
Että pitää käydä lenkillä ja tehdä asioita, niin kuin teenkin. Masennuslääkkeitä syön ja onhan niistä jotain apua, pitävät liikkeessä ja estävät täydellisen lamaantumisen, mut sitten siinä on se kierre että ne hoitavat vaan oiretta ei syytä. Syön niitä varmaan loppuelämäni. AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen aina ollut samanlainen. Huomasin jotain 4-vuotiaana, että olen tosi erilainen kuin vanhempani. Paljon myöhemmin kuulin, että minut oli adoptoitu ulkomailta, joten se selitti asian. Mutta sama tunne on ollut läsnä kaikissa ihmisjoukoissa. Vain nousuhumalassa tunnun olevan samalla aaltopituudella muiden kanssa, ja siksi tuli nuorempana juotua ihan liikaa. Selvä minä olen ihmisten mielestä outo ja tylsä, känninen minä taas hyvä kaveri.
Nyt olen jo nelikymppinen ja onni on että en enää kaipaakaan ihmisten seuraa lainkaan. Olen onnellinen varsin erakkomaisessa elämässäni. Mutta kyllä se pitkällinen kipuilu oli irti ihmisten tarpeesta. Kolmikymppisenä luulin jo päässeeni siitä kun en niin kaivannut enää kavereita tai ystäviä, mutta sitten iski biologinen kello ja alkoi huutaa että mies ja lapsi pitäisi saada. En koskaan niitä saanut, mikä suretti aikansa, mutta nyt sekin suru on ohi ja olen tyytyväinen täysin vapaana yksinäisenä naisena.
Minua kyllä aina ihmetyttää tuo miksi sitä yksinäistä vanhuutta niin pelätään. Jos on ollut yksin siihenkin asti, niin ei se sen kummempaa ole vanhanakaan. Itselläni ainoa pelko on, että jos JOUDUN johonkin laitokseen missä joutuu asumaan muiden ihmisten kanssa, se olisi erakkoluonteelleni kauhistus. Toivottavasti pää toimii sen verran ennen sitä tilaa että tajuan lopettaa oman elämäni ennen laitoskuntoa.
Minäkin olin yksinäinen lapsi (ainut) ja koulussa kiusattiin. Äiti aina sanoi että "voisitko sä hankkia nyt niitä kavereita niin ei tarvis sisällä kököttää koko päivää"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ootteko matkustelleet? Matkoilta voi saada kavereitakin, ja pääsee näkemään, mihin kulttuuri-ilmastoon sopeutuisi parhaiten. Vaihtaakohan jotkut työpaikkojakin päikseen esim. vuoden ajaksi, vai mistä tuo on jäänyt mieleen (tosi-tv-ohjelma?)? Vois tehdä hyvää masennuksellekin.
Täällä toinen samanlainen. Olin lapsena yksin,nyt aikuisena yksin ja vanhuus tulee menemään yksin. Tai siis on minulla perhe,mutta ei ystäviä. En vaan osaa ystävystyä tai ainakaan pitää ystäviä.