Olen surkea äiti adhd-lapselleni.

Olen ihan lopussa tämän asian kanssa, eikä oma lapseni edes ole aggressiivinen tai muuten niin vaikea kuin mikä tilanne monella muulla ilmeisesti on. Epäonnistuin tänäänkin tosi monta kertaa hänen kanssaan - monta kertaa käskin lopettamaan vispaamisen kun puhun hänelle (vaikka se ilmeisesti auttaa häntä keskittymään, se on niin hirveän häiritsevää että mun on itseni vaikea keskittyä puhumaan kun hän sätkii), huusin hänelle useamman kerran, syyllistin siitä miten hän ei vieläkään pysty kaikenlaisiin normaaleihin asioihin vaan pikkusisarukset menevät ohi oikealta ja vasemmalta siitä huolimatta että hän on itse tosi älykäs ja kaiken järjen mukaan kykenevä selviytymään...

Tämä on niin paradoksaalista, minulla ei ole yhtään kärsivällisyyttä sen suhteen että hänellä ei ole keskittymiskykyä. Tulen hulluksi. En jaksa, en kestä. Olen yrittänyt googlailla vertaistukea, mutta kaikki mitä olen löytänyt on sitä miten rakentavia muut vanhemmat osaavatkin olla omien, minun lastani paljon vaikeampienkin adhd-lastensa kanssa.

En tiedä miten tästä selviän. Rakastan lastani mutta pilaan hänen lapsuutensa kun en vain kestä sitä ettei hän pysty keskittymään mihinkään muutamaa minuuttia pitempään... Lisäksi ei-adhd-lapseni eivät ota ollenkaan hyvin sitä kun tätä yhtä yritän kannustaa pienissä jokapäiväisissä tekemisissä. Ihmettelevät, miksi yhtä ylistetään valtavasti siitä että laittoi lasin tiskikoneeseen, vaikka eivät saa itse koskaan sellaista huomiota jostain noin pienestä. Yritän selittää että se on esikoiselle vaikeaa ja siksi häntä siitä kehutaan, kun taas heille se on helppoa ja heitä ehkä sitten kehutaan jostain ihan toisenlaisesta jutusta, mutta ovat selvästikin vähän katkeria silti.

En osaa. Olen aina väärin päin. Joko en patista alkuunkaan riittävästi, ei sinne päinkään, tai patistan aivan liikaa, aivan hirveällä tavalla liikaa.