Viimeinen Suomessa teloitettu nainen sai tuomionsa hatarin perustein

Viimeinen Suomessa teloitettu nainen oli ompelijatar Martta Koskinen. Odottaessaan teloitustaan syksyllä 1943 hän kirjoitti jäähyväiskirjeet läheisilleen. Heistä yksi oli tosin pettänyt hänet.

Syyskuun 17. päivä vuonna 1943. Katajanokka, Helsingin lääninvankila.

Pitkä, laiha nainen, lähemmäs viidenkymmenen, posket kuopalla ja varjot silmien alla. Yllä karkea kaksiosainen vanginpuku, jalassa puupohjaiset kengät.

Naisen sellissä on huovan peittämä lavitsa. Hän ehkä istuu sillä.

Artikkeliin liittyvät
Miksi Martta Koskinen teloitettiin? 6.6.2015
Suomessa ei ole rauhanaikana teloitettu ketään lähes 200 vuoteen 6.6.2015

Vankilan sellien seiniin on raaputettu ja kirjoitettu hiilellä tai kosmoskynällä lauseita, kuten "Eläköön vallankumous!" tai "Toveri, älä lannistu!".

Nainen viedään vankilanjohtajan huoneeseen. Korkeimman oikeuden tuomareista vain yksi on esittänyt naisen armonanomuksen hyväksymistä. Vankilanjohtaja Konttinen lukee päätöksen paperista: "Korkein oikeus pyydettynä lausuntona esittää, ettei ole aihetta anomukseen myöntyä."

Sen jälkeen päätöksensä on tehnyt myös tuomion allekirjoittaja R. R., tasavallan presidentti Risto Ryti: "Tämän anomuksen minä olen itselleni esittelyttänyt, mutta en ole katsonut olevan syytä siihen suostua."

Vankilanjohtaja puhuu kovalla äänellä, sillä pöydän toisella puolella seisova vanki on toisesta korvastaan kuuro.

Martta Johanna Koskinen syntyi 18. marraskuuta 1896 Hollolassa, pitäjäntuvassa kirkkoa vastapäätä. Hän kuoli Malmin ampumaradalla, teloituskomppanian edessä 28. syyskuuta 1943.

Martta Koskisesta tuli viimeinen Suomen valtion teloittama nainen, mutta miksi juuri hänestä?

Martta Koskinen tuli maailmaan köyhän perheen toisena lapsena. Hän oli kolmen, kun hänen isänsä Viktor Koskinen sairastui keuhkokuumeeseen ja kuoli. Hieman myöhemmin tyttö sairasti tulirokon, joka aiheutti hänelle elinikäisen kuulovaurion.

Martta Koskinen sai käydä koulua vain vuoden verran, sillä oppivelvollisuutta ei vielä ollut. Kouluvuoden jälkeen hän joutui hoitamaan uudelleen avioituneen äitinsä synnyttämiä pikkusisaria ja työskentelemään Iso-Hannulan suurtilalla navettapiikana.

Koskinen oppi kuitenkin lukemaan, vähän laskemaan sekä kirjoittamaan. Töiden ohessa hän opetti siskonsakin lukemaan ja kynäili Maisu Koskion nimellä rakkauskertomuksia sekä pieniä sepitelmiä Juttu-Tupa-lehteen.

Martta oli kuudentoista, kun perhe lähetti hänet vuonna 1912 palvelijattareksi rouva Martta Engbergille, joka asui Helsingissä Vladimirinkadulla eli nykyisellä Kalevankadulla.

Hänen palattuaan Hollolaan kaksi vuotta myöhemmin Euroopassa puhkesi suursota. Lokakuussa 1917 Venäjällä alkoi bolševikkien vallankumous. Joulukuussa eduskunta julisti Suomen itsenäiseksi, mutta maa oli jakautunut: punakaartit ja suojeluskunnat kokoilivat jo joukkojaan.

Hollolaan perustettiin punakaarti vuoden 1917 lopulla. Martta Koskinen liittyi siihen, kuten monet muutkin lapsesta saakka töitä tehneet nuoret naiset. Kaartin kokouksissa hän kävi setänsä Kalle Koskisen kanssa.

Tammikuussa syttyi kansalaissota.

Vapunaattona 1918 voittoisat suojeluskuntalaiset marssivat saksalaisten kanssa Hollolan kirkonkylään kiväärit olallaan. He ampuivat kuoliaaksi ainakin 200 ihmistä, joidenkin tietojen mukaan enemmänkin. Useimmat uhreista olivat punakaartiin kuuluvia miehiä ja poikia, joista monet heittivät henkensä kirkonmäellä.

Ruumisröykkiöt jätettiin muutamiksi päiviksi paikoilleen, kunnes ne kärrättiin läheiseen metsään ja vieritettiin kuoppaan neljä kalmoa päällekkäin.

Ne punaiset, joita ei ammuttu, joko pakenivat tai antautuivat. Kiinni otetut vietiin vankileirille Hennalaan, jossa monet menehtyivät nälkään ja tauteihin. Kalle Koskinen selvisi hengissä syömällä ruohoa ja juuria.

Hollolan väkiluku pieneni miltei puoleen.

Naiset olivat Suomessa saaneet yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden jo 12 vuotta aiemmin 1906, ensimmäisinä Euroopassa. Tästä huolimatta viha punakaartin naisia kohtaan oli väkevää. Heitä haukuttiin "punahuoriksi ", "hameryssiksi", "susinartuiksi, jotka pitäisi ampua" ja "mahoiksi lehmiksi, jotka pitäisi panna syömään omaa sontaansa". Jotkut pantiinkin.

Kun valkoisten voitto varmistui, levisi huhu, että Helsingissä ammuttiin ensimmäisenä ne vangeiksi otetut naiset, joilla oli otsatukka. Hennalassa väitettiin teloitettavan kaikki naiset, jotka olivat pukeutuneet hameen sijasta housuihin.

Sota oli päättynyt toukokuussa, mutta Suomessa vallitsi monin paikoin sekasorto. Poliittisen kahtiajakautumisen vuoksi perheitä hajosi, suvut riitaantuivat, naapurit ilmiantoivat toisiaan.

Martta Koskinen pakeni Hollolaan kerääntyneiden kaartilaisten mukana itään loikatakseen rajan yli Neuvostoliittoon. Matkan varrella mukaan liittyi melkein kokonaisia kyliä, sairaat, vanhukset ja lapset mukaan lukien.

Koskinen oli pukeutunut kaartia varten tehtyihin housuihin ja punaiseen villatakkiin. Kun hollolalaiset jäivät Kotkassa kiinni, naiset ompelivat hänen housujensa peitoksi nopeasti pitkän hameen.

Koskisen henki säilyi, mutta tuomio tuli: maanpetos, neljä vuotta kuritushuonetta, kymmenen vuotta vailla kansalaisluottamusta.

Syyskuusta 1918 alkaen Martta Koskinen kärsi tuomiotaan ensin Santahaminassa, sitten Suomenlinnassa ja lopulta Tammisaaressa.

Päivät kiven sisällä olivat toistensa kaltaisia. Herätys oli kuudelta, sunnuntaisin puoli kahdeksalta. Siivoamisen, hartauden ja aamuvellin jälkeen tehtiin neljä ja puoli tuntia työtä. Koskinen enimmäkseen ompeli.

Ruokailun ja ulkoilun jälkeen tehtiin taas viisi ja puoli tuntia työtä, jonka jälkeen vuorossa oli hartaus, tarkastus ja iltaruokailu. Yhdeksältä sammuivat valot.

Ruuaksi Tammisaaren vankileirillä tarjottiin useimmiten kaalikeittoa, jossa silloin tällöin oli joukossa laihaa hevosenlihaa. Sadat menehtyivät nälkään sekä tauteihin jo vankeuden ensimmäisinä viikkoina.

Tuula Uotilan kokoelmat

Tehdastyöläinen Emmi Lehtonen kertoi, että 174-senttinen Martta Koskinen (oik.) oli heidän naiskaartinsa pisin, Lehtonen itsekin vain ”runsaan sentin lyhyempi”. Kesällä 1921 toverukset poseerasivat valokuvaa- jalle Kivinokassa.

Tammisaaren noin 9 000 punavangista joka kolmas kuoli ennen kuin vuosi päättyi.

Koskinen armahdettiin joulukuussa yhdessä tuhansien muiden kanssa. Jouluaattona 1918 kotiin Hollolaan palasi laiha, mutta päättäväinen nuori nainen: hän muuttaisi Helsinkiin.

Helsingissä Koskinen liittyi sosialidemokraattiseen Nuorisoseuraan, Koiton raittiusyhdistykseen ja Nuorten Työläisten Kaartiin. Näiden kanssa hän teki kesäretkiä, järjesti illanviettoja, veti nuorten opintopiirejä, monisti laittomia lentolehtisiä ja hoiti niiden jakelua.

Nuorisoseuralaiset toivat hänen asuntoonsa aika ajoin myös laatikkomonistuskoneen, jolla kopioitiin lentolehtisiä niin, että kädet olivat kyynärpäitä myöten musteessa. Joskus Koskisen oli mustetahrojen vuoksi käytettävä käsineitä ommellessaan ja sovittaessaan leninkejä asiakkailleen. Jos joku kysyi, hän väitti värjänneensä vuorikankaita.

Piirikomiteassa nuorisoseuralaisia neuvottiin pitämään turpansa kiinni, mikäli joutuisivat ohranan eli Etsivän keskuspoliisin kuulusteluihin.

Tuula Uotilan kokoelmat

Kärsittyään ensimmäisen vankeustuomionsa Martta Koskinen muutti vuoden 1920 alussa Hollolasta Helsinkiin ja liittyi sosialistiseen Helsingin Nuorisoseuraan. Seuran lippukomitean kokouksessa 1921 olivat läsnä Tyyne Muttilainen (vas.), Lenni Berghäll, Eva Halme, Elli Kaarttinen, Anni Viitanen, Martta Koskinen (istuu oikealla), Riku Komppa sekä Toini Tuominen.

Elokuun 1. päivänä 1933 rikosetsivä Konsta Virtanen Lahden poliisilaitokselta otti vastaan kirjeen, jossa kanneltiin Martta Koskisen lainvastaisesta toiminnasta. Sen oli laatinut Martan veljentytär Mirjami.

Tämä oli vieraillut tätinsä luona Helsingissä ja kertoi kirjeessä nähneensä ja kuulleensa, miten Martta Koskinen ja hänen naispuolinen toverinsa kirjoittivat koneella ja monistivat jotakin, mikä liittyi kommunismiin.

Martta Koskisen isoveli, Lahden tyttölyseon vahtimestarina toiminut Yrjö Koskinen, ei missään vaiheessa hyväksynyt sisarensa poliittista vakaumusta. Yrjö Koskinen liittyi äärioikeistolaiseen Isänmaalliseen Kansanliikkeeseen heti kun se perustettiin ja hän oli yllyttänyt tyttärensäkin ilmiantajaksi.

Muutamaa viikkoa myöhemmin osoitteessa Bulevardi 19 koputettiin huoneiston numero 11 oveen. Etsivän Keskuspoliisin miehet tekivät Martta Koskisen asunnossa kotitarkastuksen, jonka jälkeen Koskinen pidätettiin.

Asunnosta takavarikoitiin "suuri määrä valtiopetokseen kiihottavaa kirjallisuutta" kuten Marxia ja Leniniä. Kirjat oli kätketty kirjahyllyyn toisten kirjojen taakse. Singer-ompelukoneen tarvikelaatikosta sekä komeroiden hyllypapereiden ja korkkimaton alta löytyi julistuksia, joissa poliisin mukaan tähdättiin köyhälistödiktatuuriin.

Lisäksi kapiokirstusta löytyi osamaksulla ostettu Underwood-merkkinen matkakirjoituskone. Se oli yleensä piilotettu päivien ajaksi ja kaivettu esiin pimeän tultua. Kirjoittamista varten kone sijoitettiin pehmustetulle alustalle, jotta naputus ei kuuluisi naapuriin eikä rappukäytävään. Pelkkä kirjoituskoneen ääni saattoi johtaa ilmiantoon.

Turun hovioikeus tuomitsi Koskisen kahdeksi vuodeksi kuritushuoneeseen ja menettämään kansalaisluottamuksensa viideksi vuodeksi. Sinä aikana hän ei saisi äänestää, ja vapauduttuaan hänen olisi ilmoittauduttava kahdesti viikossa Etsivälle keskuspoliisille.

Martta Koskinen oli mallivanki. "Käytös hyvää, luonne eloisa" raportoivat niin vartijat kuin Turun lääninvankilan opettajatkin.

Tiettyjä vankiloita kutsuttiin kommunistien keskuudessa yliopistoiksi. Jos poliittisista syistä vangittu oli tullessaan tietämätön kommunistisen aatteen perusteista, hän sai vankilassa ainakin lyhyen oppimäärän luokkatietoisuutta. Opettajina toimivat enemmän koulutusta saaneet poliittiset vangit.

Kansallisarkisto

Etsivän keskuspoliisin kuvat Martta Koskisesta vuodelta 1933.

Vuoden 1934 lopussa Martta Koskinen tutustui Turun lääninvankilassa Hertta Kuusiseen, Skp:n perustajan Otto Wille Kuusisen tyttäreen. Tämä oli palannut vastikään Neuvostoliitosta ja vangittu valtiolle vaarallisena henkilönä heti, kun hänet saatiin kiinni.

Hertta Kuusisesta tuli Martalle paitsi opettaja myös esikuva ja ystävä. Kun Koskinen toukokuussa 1935 vapautui, Kuusinen oli järjestänyt hänelle pienen asunnon Sallinkadulta Töölöstä äitinsä Saima Kuusisen kotitalosta.

Hertta Kuusisen suosituksesta Martta Koskinen tutustui myös kirjailija ja kosmopoliitti Hella Wuolijokeen. Kesällä 1939 Wuolijoki kutsui Koskisen kartanoonsa Iitissä ja pyysi tätä ompelemaan itselleen pukuja.

Itsekin vankilaan joutunut Wuolijoki muisteli myöhemmin, etteivät naiset sinä kesänä puhuneet muuta kuin politiikkaa. Samaan aikaan poliisin päivystäjät istuivat passissa vakoilusta epäillyn Wuolijoen kartanon ulkopuolella.

Martta Koskinen oli nyt hyvin lähellä kielletyn kommunistisen puolueen ydinryhmää, jonka toiminta kiinnosti niin poliisia kuin valtiojohtoakin.

Tuula Uotilan kokoelmat

Valpon varjostajien mukaan Martta oli ”puettu ulkosalla liikkuessaan mustaan, pitkään takkiin ja tummanruskeaan lierillä varustettuun huopahattuun”. Kuva on otettu Etelä-Esplanadilla 1930-luvulla.

Etsivän keskuspoliisin nimi oli 1939 muutettu Valtiolliseksi poliisiksi eli Valpoksi, ja jatkosodan aikaan se etsi herkeämättä muun muassa kommunistijohtaja Yrjö Leinoa.

Leino oli jo ennen sotaa tuomittu valtiopetoksen valmistelusta Tammisaaren pakkotyölaitokseen, jossa hän vietti kolme ja puoli vuotta.

Välirauhan aikana Leino vangittiin uudelleen. Kun häntä oltiin jatkosodan puhjettua kuljettamassa junassa turvasäilöstä rintamalle rangaistusvangeista koottuun Pataljoona 21:een, Leino onnistui karkaamaan.

Metsiä pitkin paennut Leino otti yhteyttä puolueeseen, ja Martta Koskinen järjesti hänelle piilopaikkoja töölöläisistä asunnoista. Sieltä käsin Leino onnistui jatkamaan maanalaista toimintaansa sodan loppuun saakka. Mikäli hänet olisi saatu kiinni, seurauksena olisi ollut varma kuolemantuomio.

Yrjö Leino pyysi Martta Koskista hoitamaan kommunistien varapostipaikkaa, kun edelliset kuriirit olivat jääneet kiinni.

Maanalaisena postinhoitajana Koskinen välitti viestejä ja vakoiluraportteja muun muassa peitenimillä Ursula ja Vappunen. Hän auttoi myös järjestämään työpaikkoja vankilasta vapautuville puoluetovereille. Poliisia piileskeleville metsäkaartilaisille, sodasta kieltäytyneille ja joukko-osastoistaan karanneille hän toimitti ruokaa, vaatteita, matkalippuja ja rahaa.

Viestejä vaihdettiin kädestä käteen ennalta sovituissa paikoissa, kuten Velodromilla, Kulosaaressa raitiovaunun päätepysäkillä, Kivinokassa, Mustikkamaan rantalaiturilla tai Eläintarhantien ja Siltasaarenkadun kulmassa.

Toiminta oli vakavuudeltaan jo kokonaan eri luokkaa kuin lentolehtisten monistaminen. Mutta Martta Koskinen tiesi mitä teki.

'Epäilyttäviin henkilöihin kiinnitettävä huomiota."

Tällaisia ilmoituksia julkaistiin sanomalehdissä kesäkuusta 1941 eteenpäin. Valpolla oli kortistossaan tiedot jo lähes puolesta miljoonasta vasemmistolaiseksi tiedetystä tai epäillystä suomalaisesta.

Martta Koskistakin varjostettiin, hänen puhelintaan kuunneltiin ja hänen kanssaan tekemisissä olleita ihmisiä kuulusteltiin.

Marraskuussa 1942 päivätyssä Valpon raportissa "talonmiehen rouvan käsityksen mukaan vaikuttaa Koskinen todelliselta vanhaltapiialta, eikä hänen luonaan ole havaittu tiettävästi miesvieraita käyvän".

Toisaalta samana vuonna ylietsivä Aarne Korteaho raportoi , että "Koskisen luona käy aamuisin klo 5 joku tärkeä sotilaskarkuri syömässä".

Päivystävät poliisit valittivat, että Koskisen asuntoa Pihlajatie 21:ssä oli vaikea valvoa. Se sijaitsi Meilahdessa kaukana kantakaupungista, ja talosta pääsi ulos kahdelta puolelta.

Koskinen asui monessa osoitteessa eri puolilla Helsinkiä: Pengerkadulla, Sallinkadulla, Bulevardilla, Vironkadulla, Mechelininkadulla, Ilmarinkadulla, Pihlajatiellä. Useisiin näistä asunnoista tehtiin kotietsintöjä.

Laitonta aineistoa haettiin – ja löydettiin.

Koskisen asunnosta takavarikoitiin käsin kirjoitettuja kirjeitä. "On ensiarvoisen tärkeätä, että saamme tietoja, jotka auttavat Puna-armeijaa", luki yhdessä kirjeessä. "Jokainen päivä, jonka menetämme tietojen saamisessa, on vahingoksi asiallemme."

Kaivattuja tietoja olivat muun muassa suomalaisten divisioonien, ammusvarastojen ja esikuntien sijainnit.

Poliisin haltuunsa ottaman aineiston joukossa oli voipaperille käsin kopioituja sotatilannekarttoja ja merikortteja, Skp:n tilannekatsauksia, suomalais-venäläinen kieliopas sekä venäjänkielisiä selostuksia Stalinin puheista.

Lisäksi löydettiin Koskisen välitettäväksi annettuja viestejä, joita hän ei ollut ehtinyt hävittää eikä toimittaa eteenpäin.

"Ruskealle toverille. Käteen" luki eräässä käyntikortin kokoisessa kuoressa. Toisen viestin loppuun oli kirjoitettu: "Jos tämä tulee perille, tulee lisää."

Kirjeissä viljeltiin iskulauseita, kuten "Tuho fasismille!", "Kansojen kansallisen ja yhteiskunnallisen vapauden puolesta!", "Eläköön Churchillin ja Rooseveltin Atlannin-sopimus!", "Alas Hitlerin kätyrit!" ja "Eläköön Stalinin vappusanoma!". Allekirjoituksena oli usein "Taisteluterveisin SKP".

Kenelle kirjeet kulloinkin oli tarkoitettu, oli yleensä ainoastaan kuriirin tiedossa. Kuulusteluissa Martta Koskinen toistuvasti kielsi tietävänsä lähettäjää, vastaanottajaa tai edes sitä, miten nämä viestit olivat ilmaantuneet hänen asuntoonsa.

Itsenäisyyspäivän aattona 1942 Martta Koskinen oli palaamassa sisarpuolensa luota Pertunmaalta kassissaan voita, leipää ja läskiä, kun häntä odotettiin Pihlajatie 21:ssä.

Valpon siviiliasuiset poliisit kuljettivat Koskisen auton takapenkillä Ratakadulle, missä häntä kuulusteltiin useaan otteeseen yhteensä kuukauden ajan. Kuulustelupöytäkirjojen mukaan Koskinen puhui varsin vähän.

http://www.hs.fi/kuukausiliite/a1433471153136?ref=hs-art-suositellut

"Ei halua selittää poliittista kantaansa", todettiin Valpon tilaamassa, lyijykynällä käsin kirjoitetussa rikosrekisteriotteessa. "Kommunisti on kunnianimi, katsoo ettei voi sitä passiivisuuden takia saavuttaa."

"Tekee salaisesta toiminnastaan selkoa vain puolueelle, jos se sitä tulee kysymään", todettiin Etsivän keskuspoliisin pöytäkirjassa jo yhdeksän vuotta aiemmin. "Myöskään ei halua tehdä mitään paljastuksia, eikä kertoa toimintatovereistaan, jotka kuulusteltavaan ovat luottaneet."

Kuulusteluraporteissa toistuivat ilmaukset, kuten "kieltäytyi selittämästä", "väitti ettei tiedä", "ei vastannut", "ei halua kertoa". "Ei pidä tarpeellisena ruveta kertomaan poliisiviranomaisille omia mielipiteitään ja ajatuksiaan."

Kansan arkisto

Martta Koskinen käytti usein raitiovaunua ja bussia välittäessään salaisia viestejä. Tämä nuoruudenkuva liitettiin myös moniin poliisin kuulustelupöytäkirjoihin.

Pidätyksen jälkeen Martta Koskisen ullakkokomerosta oli löydetty kenkälaatikko, jossa oli monisteita otsikoilla "Uutta Eurooppaa kohti", "Talonpojan ajatuksia kansanhuollosta", "Minkä puolesta nuorisomme aiotaan tuhota" ja "Kuolemanrangaistusta vastaan" sekä kirjoitus nimeltä "Tanner, Ryti ja Mannerheim koplakunta aikoo murhata Mauri Ryömän".

Mauri Ryömä oli Suomen näkyvimpiä vasemmistopoliitikkoja ja vietti koko jatkosodan turvasäilössä, vangittuna ilman oikeudenkäyntiä.

Kenkälaatikon kanteen oli käsin kirjoitettu "Tulen heti takaisin. Martta".

Martta Koskinen ei kuitenkaan palannut enää kotiinsa.

Koskisesta tuli vanki numero 449. Valpon kuulusteluissa hän tunnusti hoitaneensa laitonta postia ja myönsi olevansa Suomen–Neuvostoliiton Rauhan ja Ystävyyden Seuran jäsen, mutta kielsi vakoilun ja maanpetoksen.

Koskisen kohtaloksi koitui aatetoveri Olavi Heiman.

27-vuotias Heiman oli sotilaskarkuri, joka piileskeli Helsingissä ja lähiympäristössä. Liityttyään metsäkaartilaisryhmään Heiman hankki sille Koskisen avustuksella ampuma-aseita, panoksia, räjähdysaineita ja ruokaa.

Heiman myös välitti SKP:n kautta Neuvostoliitolle tietoja sotatarvikekuljetuksista, joukko-osastojen sijoituksista sekä ilmatorjunta-aseistuksesta, kunnes jäi kiinni lokakuussa 1942.

Olavi Heimanin pidätystä seuranneissa kuulusteluissa Martta Koskinen kielsi tuntevansa tätä. Heiman sitä vastoin tunnusti vakoilleensa vihollisen hyväksi ja kertoi Koskisen toimineen esimiehenään. Heiman kavalsi myös kaikki muut yhteishenkilönsä lievemmän tuomion toivossa.

Vuotta myöhemmin Koskinen ja Heiman teloitettiin rinnatusten.

Maaliskuussa 1943 Martta Koskinen vietiin ensimmäisen kerran Etelä-Uudenmaan suojeluskuntapiirin kenttäoikeuden eteen. Hän oli istunut Katajanokan lääninvankilassa kaksi kuukautta.

Koskista puolusti oikeudessa Eino Pekkala. Hän oli asianajaja, joka oli aiemmin toiminut oikeudessa Yrjö Leinon ja Hertta Kuusisen asianajajana. Pekkala yritti vaikuttaa kenttäoikeuteen vetoamalla Koskisen hyväuskoisuuteen, tietämättömyyteen ja väärinkäsityksiin, jopa hänen huonoon kuuloonsa.

Se ei tuottanut tulosta. Kenttätuomioistuimen käsinkirjoitetussa pöytäkirjassa lukee Koskisen kohdalla "syyte = maanpetos RL12:2 = kuolema".

Sotaylioikeus vahvisti tuomion. Sen jälkeen ainoa mahdollisuus oli anoa presidentin armahdusta.

Pekkalan kanssa laatimassaan armonanomuksessa Martta Koskinen kirjoitti olevansa tavallinen työläisnainen, ahkera ja rehellinen, luonteeltaan miellyttävä ja kotipaikkakunnallaan pidetty.

Minullakin on aatteeni, mutta ne eivät ole eivätkä ole olleet ristiriidassa maani ja kansani etujen kanssa, armonanomuksessa sanottiin. Sota-aika on ankara, mutta kerran on tuleva rauha, jolloin sota-ajan tapahtumia katsotaan toisin kuin nyt.
Uudistaen kaiken aikaisemmin lausumani anon kunnioittaen, että syyte maanpetoksesta minua vastaan hyljätään.

Valtioneuvostolle ja presidentille armonanomuksesta antoi lausunnon viisi Korkeimman oikeuden tuomaria. Neljä heistä esitti anomuksen hylkäämistä ja kuolemantuomion vahvistamista. Eriävän mielipiteen jätti oikeusneuvos Onni Petäys.

Kaksi vuotta myöhemmin Petäys johti tutkijalautakuntaa, joka valmisteli sotasyyllisyysoikeudenkäynnin syytteet. Vajaa kuukausi tuomioiden julistamisen jälkeen, maaliskuussa 1946, hän ampui itsensä.

Viimeisen iltansa ja yönsä kuolemaantuomittu Martta Koskinen viettää eristettynä muista vangeista. Käsityöt on kielletty, kirjoittaa saa.

Koskisen pyynnöstä hänelle toimitetaan kuolemanselliin kynänterä, varsi ja mustetta sekä neljä arkkia valtion leimaamaa paperia.

Hän kirjoittaa jäähyväiskirjeet sisarpuolilleen Toini Forsmanille ja Kerttu Lampiselle, Hertta Kuusiselle ja tämän äidille Saimalle sekä asuintoverilleen, ompelija Saimi Turuselle. Koskinen ei kaiketi tiennyt, että Saimi Turunen oli kertonut hänen tekemisistään talonmiehen vaimolle, Selma Ekströmille, ja yhdessä nämä kaksi välittivät tietonsa Valpolle.

Kirjeissään Martta Koskinen tekee tyynesti tiliä ihmisten ja aatteiden kanssa, on vuoroin arkinen ja vuoroin kaunopuheinen, lähettää terveisiä, toivottaa hyvää vointia sekä vakuuttaa, ettei pelkää kuolemaa.

Samalla hän järjestelee raha-asioitaan ja antaa ohjeita vähän omaisuutensa jakamiseksi.

Voi nyt sitten hyvin ja kestä reippaasti. Aika lääkitsee kaikki haavat, Koskinen kirjoittaa Kertulle.

Myös Toinia hän lohduttaa: Älkää ottako kohtaloani masentavana, sillä sitä se ei ole. Elämänihän kaikesta huolimatta jatkuu, minä vaan menen pois.

Toisaalta: Huomenna tähän aikaan saan sitten tietää, onko olemassa iankaikkista elämää, sillä en usko siihen vieläkään. Tosi suomalainen ei usko ennen kuin kokee!
Mutta: Niin kuin maisemakin on erinäköinen riippuen siitä miltä puolelta sitä katselee, niin on totuuskin, sillä sehän on vain muuttuvaista tietoa.

Allekirjoituksena Viime terveisin, Martta.

Vaatteisiinsa kätketyssä, vanginvartijoiden myöhemmin löytämässä kirjeessä Koskinen oli vielä, kaikesta huolimatta, varovaisen toiveikas:

Vartiat kyllä kohtelevat oikein ja kaikki ovat sitä mieltä, että tuomioni on raaka. Kukaan ei usko, että sitä pannaan täytäntöön: "Ei sellaista häpeäpilkkua saa tulla Suomen historiaan", ovat erään vartijan sanat, "että nainen ammutaan."
Niin kuitenkin tapahtuu.

Kaksi vuotta myöhemmin samassa Katajanokan lääninvankilassa istui Martta Koskisen teloituksesta päättänyt Risto Ryti odottamassa sotasyyllisyysoikeudenkäynnin tuloksia.

Syyskuun 28. päivän aamu on kylmä. Kello 5.45 on vielä hämärää, aurinko nousee puoli tuntia myöhemmin.

Katajanokalta lähteneitä autoja vastassa Malmilla ovat Helsingin kihlakunnan kruununvouti Väinö Antero Vienola sekä yhdeksänmiehinen teloituskomppania, komentajanaan luutnantti Gösta Klåvus.

Yhdestä autosta nousevat lääninvankilan johtaja Johan Daniel Konttinen, vankilan pastori Ensio Kuula (josta myöhemmin tuli Helsingin tuomiorovasti) sekä vankilan lääkäri Einar Anttinen.

Toisessa autossa saapuvat Martta Koskinen, hänen ilmiantajansa Olavi Heiman sekä kaksi vartijaa.

Varmoja tietoja Martta Koskisen viimeisistä elinhetkistä ei ole, mutta huhuja liikkui paljon.

Onko Martta Koskisella yllään pelkkä paita, niin kuin joku nimettömäksi jättäytynyt silminnäkijä myöhemmin kertoi?

Teloitettavien kädet on tiettävästi sidottu selän taakse, mutta kieltääkö Koskinen komentajaa peittämästä liinalla silmiään?

Huutaako hän todella viime sanoikseen "Alas sota!" tai "Alas Ryti, Mannerheim ja Tanner!", kuten muutamissa muistokirjoituksissa väitettiin?

Se tiedetään, että tuona aamuna Martta Koskinen kuolee useisiin rintaan ja päähän osuneisiin laukauksiin.

Malmin hautausmaan korttelissa numero 23, piilossa korkeiksi kasvaneiden kuusten ja mäntyjen keskellä, kyyhöttää Vehmaan punagraniitista veistetty hautamuistomerkki. Paaden yläosassa lukevat sanat Kansan vapaus on yksilön elämää kalliimpi.

Kiveen on kaiverrettu 17 ihmisen nimet sekä teksti Taistelussa tuhottujen kansanvallan puolustajain muistoksi patsaan pystyttivät taistelutoverit. Nimistä ensimmäinen on joukon ainoa nainen, Martta Koskinen. Haudassa lepää myös Olavi Heiman.

Koskisen ruumis siirrettiin tähän valtion kustantamaan yhteishautaan sodan jälkeen vuonna 1946. Siirron yhteydessä järjestettiin muistotilaisuus, jossa puhui sisäministerinä tuolloin toiminut Yrjö Leino.

Sodan jälkeen poliittiset vangit oli vapautettu ja kommunistien toiminta sallittu.

Hertta Kuusisesta tuli yksi maan suosituimmista vasemmistopoliitikoista, kansanedustaja ja ministeri. Hän meni naimisiin Yrjö Leinon kanssa, joka toimi ministerinä kolmessa eri hallituksessa. Hella Wuolijoesta tuli niinikään kansanedustaja ja Yleisradion pääjohtaja.

Yhdessä he yrittivät tehdä Martta Koskisesta työväenliikkeen marttyyrin, joka ei pahimmankaan edessä pettänyt tovereitaan.

"Hänen hyvä, ystävällinen varjonsa kulki edelläni suoraselkäisenä, sanattomana viittoen minulle kovalla työläiskädellään: 'Älä pelkää. . . ei ole kuolemaa. . . niille, jotka kuolevat elämän puolesta. . .", muisteli Wuolijoki 1944 ilmestyneessä kirjassaan Enkä ollut vanki.

Kuusinen käytti muistokirjoituksessaan vielä ylevämpää retoriikkaa: "Toveri Martta Koskinen oli suuri kuolemassaan. - - peloton nainen, ihmisten parhaita, luokkansa uskollinen tytär, todellinen kommunisti paikallaan."

Hautausmaalla on vaikea väistää kysymystä: miksi juuri Martta Koskinen piti tappaa? Eikö hän ollut melko vaatimaton tekijä omia rikoksiaan paljon raaemmassa pelissä? Haluttiinko ompelijatar teloittaa varoittavana esimerkkinä? Tekikö joku virhearvion?

Tai oliko tapaus Koskinen valtion näkökulmasta vain hoidettava asia muiden joukossa?

Martta Koskisen armonanomus käsiteltiin valtioneuvoston istunnossa 17. syyskuuta 1943.Samassa istunnossa käsiteltävinä olivat muun muassa seuraavat asiat:

8 kappaletta eronneiden uudelleen avioitumislupapyyntöjä ennen laissa määrätyn odotusajan päättymistä.
2 kappaletta alaikäisten naimalupia.
1 anomus helsinkiläisen jalkinetyöntekijän alaikäisen pojan vapauttamiseksi kasvatuslaitoksesta.
1 anomus vankeusrangaistuksen muuttamiseksi ehdolliseksi tapauksessa, jossa tuomio oli annettu puolustuslaitokselle kuuluvan omaisuuden jatketusta kavaltamisesta ja ravintorasvojen säännöstelystä annettujen määräysten rikkomisesta.