Pakokauhun tunne hädän hetkellä
Minulle kävi parikymppisenä niin, että olin viettänyt pitkän illan ystävieni kanssa kesällä ulkona ja pyöräilin kotiin vasta noin 04:30 aamulla. Alkoi jo olla valoisaa, mutta kadut olivat täysin autiot ja kotiin matkaa noin 3 kilometria.
Autotiellä vain pari yksinäistä taksia ajoi ohi sillointällöin.
Vastaani tuli pyörällä mies. Vähän tukeva, hieman laitapuolen kulkijan näköinen, homssuinen olemus.
Näin kuinka hän katsoi sääriäni reisistä nilkkoihin, ehdin nähdä sen oksettavan ilmeen ennenkun pyöräni ohitti hänet.
Tästä syystä käännyin katsomaan olkani taakse, ja huomasin että hän käänsi pyöränsä ja läksi perääni.
Silloin se iski. Kauhein tunne mitä olen koskaan kokenut, todellinen hätä. En enää kuullut mitään, korvat humisivat, en enää tuntenut ajankulua, en mitään muuta kun silmitöntä kauhua.
Ohjasin pyöräni keskelle autotietä ja poljin niin lujaa että tuntui että kehkoni repeävät. Poljin huolimatta kivusta, joka todella repi keuhkojani kappaleiksi.
Vieressä pyörätiellä ajoi yhä minua tuijottava mies. Yritin vauhdissa kaivaa laukustani kännykkääni siinä onnistumatta.
Sitten vaan poljin, poljin ja poljin. Tärisin ja tuntui että kuulen vain vereni kohinan.
Yhtäaikaa aika tuntui pysähtyvän ja tuntuvat mahdottoman pitkältä. Lopulta olin autiolla kotitiellä, jossa rivissä omakotitaloja. Tuolloin katsoessani taakse näin kymmenien metrien päähän jääneen miehen kääntyvän pois.
Kotipihassa heitin pyörän pihalle ja itkin ja tärisin hakiessani avaimiani laukusta. Jalat pettivät kotioven takana ja pelkäsin vielä koko seuraavan päivän, sekä kauan sen jälkeen. Tuon tapauksen jälkeen aloin kantaa aina kännykkää kädessäni pyöräillessäni, sekä hankin laukkuuni "varashälyttimen" joka oli kiinni kädessäni jatkuvasti.
En vieläkään uskalla kävellä iltaisin yksin, ja otan aina taksin mieluummin kun menen yhtään autiommille teille myöhäiseen kellonaikaan.
Tämä tuli mieleen Lisan tapauksesta, sekä monien muiden teinityttöjen joiden elämät ovat päättyneet karmealla tavalla. Nytkin mietin onko Lisa ehtinyt tuntea sen saman paniikin kun korvissa humisee ja koko keho menettää tuntoaistinsa ollen täysin turta, ja toisaalta taas jokaisen hermosolun tuntien siinä verenkohinassa.
Ahistaa.
Kommentit (4)
Tunnistan tuon korvien huminan, toinen on jalkojen toimimattomuus ja vetelä olo.
Lisaa ei saa takaisin vaikka kuinka kuvittelisi tilannetta ja hänen tuntemuksiaan.
Suojelkaa itseänne, älkää menkö kuvitelmissanne liian pitkälle.
Muilla kokemuksia pelottavista tai läheltä piti-tilanteista? Kolareista, tulipaloista, elvytyksestä tai jostain joka saa aikaan tuon ryöpyn kehossa.
Millaisia tuntemuksia pelko ja kauhu saa kehossa aikaan? Millaiset muistikuvat jälkeenpäin?
Mulla kokemus suonenvedosta syvässä lammessa. Sain kiinni läheisestä tukista, joka kellui. Jalkaa väänsi niin että naama irvessä vaan tarrautui kiinni, ja varma hukkuminen jos ei olisi ollut mitään lähettyvillä.
Jos joku kivuliaista suonenvedoista tietää, niin sillä jalalla ei enää uida.
Säikähdin todella, enkä koskaan enää mene uimaan niin ettei jalat yllä pohjaan. En edes uimahallissa.
Monesti miettinyt miltä tuntuu ihmisestä viimeisinä hetkinään.. :(