Katson super-nannya: onko oikein sanoa lapselle

Päiväkotiryhmässä oma 5 vuotias poikani käyttäytyy todella esimerkillisesti. Ei huuda, ei kiukuttele, ei raivoa, ei kiusaa muita, ei uhmaa tätejä, noudattaa annettuja ohjeita jne. Yksi täti oli jo huolissaan että kotona lapsen elämä on rajattua niin, että lapsi on alistettu ja latistettu. Piti siinä tovi vakuutella, että kotona lapsi uhmaa aika vahvasti, karjuu ja kiukuttelee varsin kiitettävästi. Mutta en minä siedä huonoa käytöstä, puutun siihen. Oppi on siis mennyt perille siinä mielessä, ettei huonolla käytöksellä saavuteta mitään ja ettei se ole suotavaa joka paikassa. Tottakai kotona pitää saada näyttää kaikki tunteensa. Jos ei, lapsesta kasvaa aika latistettu olento. Mutta en minä silti hyväksy tai JAKSA niitä himpatin raivareita ja huonoa käytöstä !! PITää siihen kotonaKIN puuttua!! Ja muuten: olen varmaan tosi huono äiti, kun en oikein pidä luonnollisena tätä: "äiti rakastaa sinua mutta äiti ei pidä siitä että .... *se huono käytös nimettynä* " Minusta tuo on jotenkin teennäistä ja vähän omituista lässyn lässyä. Olen varmaan tosi kylmä ja kova äiti, kun saatan ottaa lapsen syliin, tai halata, tai pörröttää päätä ja sanoa lämpimällä äänellä että mitäs äidin oma mörökölli. (koska lapsi on sellainen mörökölli)

jotka eivät ole saaneet kotona näyttää tunteitaan? Missä lapsi sitten voi kiukuta, jos ei kotona? Sitä rajanvetoa itsekin mietin, että miten osoittaa lapselle, että häntä rakastetaan joka tapauksessa, mutta silti opettaa, miten voi käyttäytyä. Joka päivä meillä kokeillaan ja keskustellaan siitä, miten aikuiselle puhutaan. Voiko komentaa "MAITOO!" vai miten se nyt olikaan. "Voisinko saada..." tulee heti kun aikuinen muistuttaa "Miten pyydetään?" Välillä lapsi taas oikein kerjää sitä, että hänen kiukutteluunsa puututaan ja otetaan tiukasti syliin. Raivarin jälkeen jutellaan, kuinka isä ja äiti rakastavat häntä, mutta silti ei voi heitellä tavaroita tms. Lopuksi lapsi kerää heittelemänsä tavarat ja pyytää oikeasti anteeksi.

Meillä on todella vahvatahtoinen ja helposti kiihtyvä lapsi. Toisaalta hän on myös aina ollut hyvin varautunut vieraita ihmisiä kohtaan ja vaatii sekä itseltään että toisilta lähes täydellisyyttä. Vieraat ihmiset pitävät lasta todella hyväkäytöksisenä, joskin eloisana. Vieraiden on kovin vaikeaa uskoa, että samainen ipana on pienempänä karjunut tunnin raivareita oksennukseen, nenäverenvuotoon tai tajuttomuuteen asti. Monikaan ei usko, että meidän päiväkotiryhmässä herttainen ja kaikki mukaan porukkaan haaliva kullanmuru riipii vieläkin joskus pienemmältä sisarukselta lelut käsistä, pieksee pienempäänsä kuin vierasta sikaa, ei ota leikkeihin, karjuu ja komentaa. Lapsi skarppaa todella kodin ulkopuolella, väsymys, turhautuminen ja jännitys purkautuvat sitten kotona ja saavatkin purkautua, mutta meillä ei saa itseään, toisia tai tavaroita satuttaa (fyysisesti tai henkisesti). 5v alkaa olla sisäistänyt jo aika hyvin sallittun tavan purkaa pahaa oloaan. Nykyisin saattaa huutaa suoraa huutoa tai karjua "Mua suututtaa! Oon vihainen!" ja hyppii tasajalkaa tai makaa lattialla potkien. Hiukan rauhoituttuaan pystyy sitten useimmiten kertomaan mikä purkaukseen on syynä. Syliin ei halua itse tulla kiukkuisena ja holdingista on aina suorastaan ahdistunut. Muutamia kertoja on osannut sanoa rauhallisella äänellä "Kohta mä suutun tosi paljon. Meen nyt pois rauhoittumaan, ei saa tulla."

Meillähän on melkein samanlaiset muksut!! Vielä ei meidän mukula tosin osaa ilmaista sanoin suuttumustaan,saatttaa vain uikuttaa tai ulvoa tai huutaa ja karjua.

Meidän muksu on vain aika varautunut kavereiden suhteen, ja luulen että vika on parin vuoden takaisessa muutossa jolloin tuli torjutuksi usean eri lapsen taholta.

Oli itsellä jaksamista, kun näki miten oma arka lapsi kokosi kaiken rohkeutensa, meni naapuriin tuntemattomien luo ja kysyi: leikitsä mun kans?

Ja sai vastaukseksi: EN!

Kerta toisensa jälkeen.

Siksi on torjuva, valikoiva.

dualismiin jossa teon tekijä ei ole sama kuin teon tekijä. Ihminen on tekojensa summa eikä tekoja voi erottaa ihmisestä. Voidaanhan me inhota vaikka mitä tekoja, mutta totuus on se, että ne ei vain tapahdu vaan ne tehdään ja teoilla on aina moraalisesti vastuullinen olento=tekijä.

Tykkään kyllä sinusta mutta en siitä mitä teet.

käytännössä ihminen ja teot pitää erottaa toisistaan. Negatiivisen palautteen tulee aina, ihan aina, kohdistua asiaan, ei koskaan persoonaan. Tästä on tehty tutkimuksia pilvin pimein, kuin personalisointi satuttaa ja laskee motivaatiota.

Ihminen se lapsikin on. Samat lainalaisuudet. Mutta minä puhunkin käyttäytymistieteistä ja työpsykolgiasta, en filosofiasta.

ap

dualismiin jossa teon tekijä ei ole sama kuin teon tekijä. Ihminen on tekojensa summa eikä tekoja voi erottaa ihmisestä. Voidaanhan me inhota vaikka mitä tekoja, mutta totuus on se, että ne ei vain tapahdu vaan ne tehdään ja teoilla on aina moraalisesti vastuullinen olento=tekijä.

Tykkään kyllä sinusta mutta en siitä mitä teet.

hei,

ap:lla kiinnostava aloitus.

Mä olen jostain lukenut, että pieni lapsi ei ymmärrä teon ja henkilön eroa. Eli lapsi ei ymmärrä sitä, että sanotaan että vanhempi ei pidä jostain lapsen tekemisestä (esim huutamisesta) vaan lapsi kokee (ymmärtää) sen niin, että vanhempi ei pidä lapsesta.

Tuon kun jostain luin, niin päätin olla käyttämättä ollenkaan.

En nähnyt supernannya, mutta en kyllä itse missään nimessä sanoisi noin miten ohjelmassa oli sanottu!!

Kyllä silti voi opettaa, ennen kaikkea omalla esimerkillään. Ja lisäksi voi näyttää, että kaikilla ihmisellä on omat rajansa. Eli esim että äidillä on sellainen raja, että hän ei kestä että hänelle huudetaan. Äiti voi sanoa: "Minä en halua että minulle huudetaan. Puhu minulle nätisti."

Tai toi on ehkä vähän huono esimerkki, koska vanhemman ON siedettävä lapsen kiukkuamista.

Mutta toinen esimerkki voisi olla että, "Minä en halua, että minun lompakolla leikitään. Keksitään sulle jostain sellainen millä voit leikkiä tai katsotaan joskus yhdessä minun lompakkoa".

Näin lapsikin oppii asettamaan itselle rajat suhteessa muihin sekä ilmaisemaan omat tarpeensa. Lapsikin voi esim sanoa vanhemmalle että "minä en halua että minulle huudetaan."

käytännössä ihminen ja teot pitää erottaa toisistaan. Negatiivisen palautteen tulee aina, ihan aina, kohdistua asiaan, ei koskaan persoonaan. Tästä on tehty tutkimuksia pilvin pimein, kuin personalisointi satuttaa ja laskee motivaatiota.

Ihminen se lapsikin on. Samat lainalaisuudet. Mutta minä puhunkin käyttäytymistieteistä ja työpsykolgiasta, en filosofiasta.

ap

dualismiin jossa teon tekijä ei ole sama kuin teon tekijä. Ihminen on tekojensa summa eikä tekoja voi erottaa ihmisestä. Voidaanhan me inhota vaikka mitä tekoja, mutta totuus on se, että ne ei vain tapahdu vaan ne tehdään ja teoilla on aina moraalisesti vastuullinen olento=tekijä.

Tykkään kyllä sinusta mutta en siitä mitä teet.

sitten on? Kyllä kai sitä lapselle sanotaan, että "nyt loppui", kun kiukuttelee turhasta tai vaikka asiastakin. Mites sitä sitten kasvatetaan, jos ei "tulpata" negatiivisia käytösmalleja? Mua vaivaa, kun täällä aina sanotaan, että tunteita ei saa lapselta kieltää, mutta mä en tiedä, missä muussa tilanteessa niitä voisi kieltää ja toisaalta pakkohan ne on siinä tapauksessa kieltää tai komentaa tai ainakin olla välinpitämätön.

Joskus näkee selvästi, että lapsi ei saa yhtään vääntää namaa vinoon, niin heti hänelle ärähdetään, että lopeta.

Jos lapsi on oikea kiukkukasa, niin pakkohan hänen on käskeä lopettamaan.

sitten on? Kyllä kai sitä lapselle sanotaan, että "nyt loppui", kun kiukuttelee turhasta tai vaikka asiastakin. Mites sitä sitten kasvatetaan, jos ei "tulpata" negatiivisia käytösmalleja? i]

sitten on? ...Mua vaivaa, kun täällä aina sanotaan, että tunteita ei saa lapselta kieltää, mutta mä en tiedä, missä muussa tilanteessa niitä voisi kieltää

Tuota minäkin olen miettinyt, että mitä tarkoittaa, että 'lapsen pitää saada näyttää negatiiviset tunteensa'. Eikös näin neuvota joka paikassa.

Täällä sitten suuri osa näyttäisi olevan tässä ketjussa sitä mieltä, että neg. tunteet pitää kieltää, jos kerran kiukkuamista ei tule sallia. Tai ainakin että äiti tms. päättää siitä, milloin kiukkua on liikaa.

eikä lapsen persoonaan.



Siis ei niin, että "olet niin ilkeä, että en pidä sinusta" vaan "raivoamisesi ei ole oikein muita kohtaan"

Itsekin sanon joskus 3,5v raivoavalle lapselle että "Ei saa huutaa. Jos sinä huudat niin äidille tulee paha mieli ja vihainen olo."



Vastaavasti kerron myös usein kuinka hyvä mieli minulle tulee jos lapsi on toiminut oikein tai ollut kiltti.



Niinhän sitä opeteaan empatiaa eli miten toiset kokevat asioita.

Siinä ei sanota mitään lapsesta, vaan kerrotaan miltä äidistä tuntuu.

minusta tuo lause vain kielii, että "jos sinä raivoat, niin minä en pidä sinusta". Niinhän se ei saa olla.



ap

mun mielestä viel ätoimivampaa on sanoa juuri noin, että jos et tottele, sinua ei halata. Silloin ei sanota että äidille (tai varsinkaan jollekin abstraktille "muulle", jota lapsi ei käsitä) tulee paha mieli, koska vaikka äidin tunteista välittäminen on tärkeää, sitä ei tuossa vaiheessa tajua. Parempi on siis riistää lapselta jotain mitä hän itse haluaa, eli haleja. Jonkakin päivänä se lapsi saattaa jopa tajuta halejen ja äidin tunteiden yhteyden.

Minusta lapselle ei koskaan saisi viestittää, ettei äiti rakastaisi tätä. Hirveää lapsen syyllistämistä..!Parempi olisi pukea lapsen paha olo ja raivo sanoiksi ja viestittää, että ne huonotkin tunteen on ok ja että äiti tykkää silti lapsestaan. AINA.

CURLING!

Tykkään kyllä sinusta mutta en siitä mitä teet.

lapsen taas nimenomaan pitää myös saada tietää ja ymmärtää että ei kukaan, ei edes äiti, pidä raivoamisesta.

Mun mielestä lapselle voi sanoa millasia seurauksia raivoamisella on ja millasia tunteita se muissa aiheuttaa.

mitenkähän se lapsi sitten muka oppii, että on olemassa myös sellaista käytöstä, jota ei suvaita ja josta toiset ei tykkää, jos edes äiti ei saa lapselle sanoa, ettei tykkää tuollaisesta käytöksestä? Kyllä mä ainakin sanon lapsilleni aivan suoraan, että nyt on sellaista teidän käytös, että äiti ei yhtään tykkää, jos haluatte kiukutella niin menkää omaan huoneeseen kiukuttelee ja jutellaan sitten kun ei enää kiukuta niin paljon. Sitten kun on kiukuttu tarpeeksi, sitten jutellaan ja silloin kyllä kerron, että äiti rakastaa teitä, mutta äidille tulee paha mieli tuollaisesta käytöksestä.



Töissä näen ihan tarpeeksi niitä lapsia, joita vaan rakastetaan ja rakastetaan aivan solkenaan ja kaikki sallitaan sen nimissä - niitä käytöstapoja ei koulussa ja muissa riennoissakaan osata.

eivät ole kauppatavaraa, joilla ostetaan hyvää käytöstä vaan jotakin pysyvää - kallio, johon lapsi voi luottaa hyvässä ja pahassa. Huonoina päivinään ja hyvinä päivinään.



Huono käytös kitketään pois muilla keinoin kuin rangaitsemalla sylittömyydellä.

meilläkään ei rakkaus, halit pusut, syli eivät ole kauppatavaraa.

Meillä lapsi tietää, että häntä rakastetaan aina. En silti aina hyväksy mitä hän tekee. Rakkaus on ja pysyy, lasta kasvatetaan muilla keinoin. Ja meillä on muuten varsin hyväkäytöksiset lapset.

eivät ole kauppatavaraa, joilla ostetaan hyvää käytöstä vaan jotakin pysyvää - kallio, johon lapsi voi luottaa hyvässä ja pahassa. Huonoina päivinään ja hyvinä päivinään.

Huono käytös kitketään pois muilla keinoin kuin rangaitsemalla sylittömyydellä.

Juuri näin! Viisasta puhetta.