Odotan tutkimusta, jossa kerrotaan, miten käy niiden avioerolasten elämässä kun ovat

avioerossa lapsilleni en halunut tapaamisoikeutta eikä mitään muutakaan isän suhteen. Lapset olivat silloin reilusti alle kouluikäisiä eikä vuosien saatossa edes tienneet isänsä olemasaolosta, kuoli nuorimman lapsensa ollessa jo kolmen kymmenen.. Kaikilla on jo omat perheet, huolehtivaisia perheistään eikä ongelmia muutenkaan.



Työssä käyviä ja erittäin kiintyneitä uuteen mieheeni, jolle lapset ovat olleet aivan saman arvoisia kuin yhteiset lapsemmekin, mieheni on elättäyt toisen miehen lapset, koska en saanut elatusmaksua enkä yhdestä elatustukea, sillä isä ei pitänyt itseään kirjoilla viranomaisia paetakseen. Tottakai voi olla ongelmia näissä tapauksissa, mutta paljon vaikuttaa taustasuhteet, millaiset olot ovat eron jälkeen, meillä ainakin paremmat kun tajusin erota parin aviovuoden jälkeen, ja kai sekin, että ei ole molemmat vanhemmat, ei voi ainakaan kilpailla lasten mieliksi kumpi on kivompi, kumman luona kivompaa ja kumpi antaa paremmat lahjat jne.

Olisi hienoa jos tutkimus käynnistyisi jo nyt ja siinä olisi lapsia, joiden vanhempien eron jälkeinen elämä on ollut jollain tasolla riitaisaa tai siinä on valtataistelua, ja lapsi välikappaleena.

Tutkimuksessa haatateltaisia tietyin väliajoin lasten lähihuoltajaa, lapsia, ja etähuoltajaa. Uudet kumppanitkin voisivat olla mukana tuomassa oman "ulkopuolisen" näkemyksen ja roolinsa.

Mielenkiinnolla minäkin odotan tällaista tutkumusta.

Siihen asti seuraan aitiopaikalta ainakin kahden lapsen elämää, että mitä he ovat ja mitä heistä tuleekaan. Katsotaan kumpi pimahtaa ensin ja missä vaiheessa, kumpi tekee ensin sen itsemurhan.

olleet vanhempien valtataistelun välineinä ja ovat joutuneet valitsemaan isän ja äidin välillä.

Ihan varmasti mielenterveydelliset ongelmat ja itsemurhaluvut suuria.

Tiedän, että tällaista tutkimusta ollaan käynnistämässä.

Mite käy lasten kun vanhemmat sokaistuvat katkeruuteensa ja tavoite on voittaa....lapsi pelkkä pelinappula vaikka kaikki tehdäänkin "lapsen edun nimissä".

isäni hylkäsi minut ja äitini ja sen jälkeen ei isästä saanut mainita tai kysyä sanallakaan. Vastaus oli aina "mitä sinä hänestä kysyt, kun ei hän meistä välittänyt".. Loukkasi äärettömän paljon. Varmaan selittää tuo minun huonon itsetunnon ja pätemisen tarpeen, ja vasta viime aikoina olen oppinut antamaan anteeksi sekä äidilleni nuo tökeröt vastaukset että isälleni hylkäämisen. Nyt menee ihan hyvin.. toivon, ettei lapseni joudu samanlaiseen tilanteeseen.