Tunnen itseni huonoksi ystäväksi

mutta en vaan yksinkertaisesti jaksa enää sitä ainaista valittamista. Ystäväni elämässä tuntuu olevan aina jokin draama menossa, aina on jokin asia pielessä. Miks ihminen ei voi olla tyytyväinen siihen että on terveet lapset, koti, hyvä mies joka tienaa niin paljon että mahdollistaa sen että hän on voinut olla kotona 4v ja jatkaa kotona oloa vielä 3v.

Ystäväni mies oli alunperin toista lasta vastaan, koska työelämässä sellainen tilanne että joutuu tekemään pitkää päivää eikä voi olla vaimon apuna kotona. No ystäväni ei tuntunut ottavan tätä kuuleviin korviinsa vaan tahtoi toisen lapsen siitä huolimatta. Nyt on sitten tilanne se että ystäväni on niin lopen väsynyt että joutuu syömään unilääkkeitä ja masennuslääkkeitä. Oon yrittäny parhaani mukaan tukea, mutta tuntuu siltä että ihan sama mitä teen kun ei siitä ole mitään apua. Nykyään ystäväni ei tahdo edes puhua puhelimessa, saatikka että nähtäisiin. En vaan enää jaksa yrittää, olkoon ilman. Itepähän on soppansa keittänyt, mä oon yrittäny ja yrittäny, mutta jossain se munkin raja kulkee.