2-vuotiaan uhma, auttakaa!!!
Apua, olen ihan hukassa kaksivuotiaan tyttömme kanssa. Tämä ns. esiuhmaikä alkoi tuossa 1v8kk ikäisenä ollen tyypillistä kiukuttelua ja "rajojen" hakemista. Luulin sen päättyvän suht. pian rajojen löytymisen jälkeen, mutta ei, pahenee vain. Millaista on vielä ns. normaali uhma ja vieläpä vasta likimain tasan kaksivuotiaalla?
meillä tyttö saa raivarin lähes joka asiasta ja vain kotona. hoidossa ja mummilassa on kuin enkeli ja heidän on hirmu vaikea uskoa meidän lapsesta mitään kuvailemiani juttuja. Raivarit saattavat kestää jopa kaksi tuntia, jos ei periksi saa ja kuvioihin on tullut tavaran paiskominen (lautaset ja lasit lentää ruokapöydässä väistämättä) ja hakkaaminen (kuka sattuu lähellä olemaan). kaiken tuon vielä kestää ja olemme pysyneet itse vielä suht, rauhallisina (mitä nyt tietty oma pinna joskus palaa ja on tullut huudettua..) mutta pahinta on se periksiantamattomuus ja se, ettei ole lepyttelykeinoja. ei auta piteleminen, ei yksinolo. loppuvaiheessa kiukkua pyytää tuttia ja pupua, joihin sitten yleensä lopulta rauhoittuu (aijemmin jos antaa, niin lentää samoin tein..) Hän on hyvin voimakastahtoinen tyttö muutenkin ja hyvin varhain kehittynyt niin fyysisesti kuin kielellisestikin.
Inhottavaa on myös raivari julkisilla paikoilla, eli kaupassa olemme käyneet monet kerrat huutaen ja raivoten, lähikauppaan ei kehtaa mennäkään useampana kertana viikossa... Tuntuu ettei MIKÄÄN enää onnistu ilman kiukkua. Olen hyvin väsynyt, haluaisin tehdä kaikkea kivaa tyttäreni kanssa, käydä uimahallissa, pyöräilemässä, kirjastossa tms. mutta ei niin ei pääsääntöisesti onnistu ja paha mieli on kaikilla kun kotiin pääsemme. Yleensä raivari alkaa jostai asiasta, jota haluaa tehdä itse, esim, uimahallissa pukeminen ja vaikka saa ilmanmuuta tehdä niin paljon kuin osaa, mutta kun aina ei onnistu niin suuttuu ensin itselleen, sitten auttajalle. Raivari tulee myös asioista joita ei saa itse päättää, esim. kotiin lähtö leikkipuistosta, vaikka kaikkien oppien mukaan sanon jo hyvissä ajoin että yksi mäki vielä ja yksi kiikku vielä. Välillä tuntuu, että tyttö pitää tavallaan itseään johtajana, ymmärtämättä kuitenkaan vielä minkäänlaisia sääntöjä, joita täytyy noudattaa. koettaa määrätä joka asiassa "äiti nostaa" (kun on heittänyt tahallaan jonkun esineen/ruuan lattialle tms) ja kun en nosta ja pyydän tiukkaan sävyyn nostamaan, niin siitä alkaa rimpuilu ja hirveä raivoaminen. Eikö ne rajat ala jo todella löytyä kohtapuoliin vai kuinka kauan tätä yleensä kestää?
hauskinta tässä on se, että olen itse ammattikasvattaja, mutta aivan väsyksissä omaan lapseeni. olen yrittänyt kaikkeni, jotta kultainen keskitie löytyisi ja raivarit ja muu helpottuisi ja "lieventyisi" edes hieman, jotta pääsisimme oikeasti nauttimaan normaaleista jutuista. Ei ole päivääkään, ettenkö kantaisi rimpuilevaa lasta ulkoa sisälle, välillä väsyneenä sortuen lahjontaan, että "lähdetäänkö katsomaan onko namipussissa vielä namuja.." jonka tiedän olevan tavallaan väärin, mutta aina ei jaksa.. en tarkoita tällä sitä, että lapsen pitää kiltisti tottua kaikkeen, mitä aikuinen sanoo, mutta meidän tyttö ei "neuvottele" eli hän ei tee mitään kompromisseja missään asiassa. kaikki hyvät neuvot "otatko puuroosi hilloa vai sokeria" ei auta tässä tapauksessa jos hän on päättänyt haluta aamulla jätskiä (sitä kuitenkaan saamatta,,)
onko kellään vastaavia kokemuksia ja tietoa onko tämä vielä normaalin rajoissa ja lieventyykö nämä ikinä??
vastauksia väsyneenä odotellen..
Kommentit (12)
Alkuperäinen kirjoittaja tuskaili sitä, että keinot ja rajat jotka aiemmin toimivat ja pitivät, eivät enää toimineetkaan. Juuri se on minua turhauttanut oman 2,5-vuotiaan poikani kohdalla. Aiemmin niin hienosti sujunut nukkumaanmeno muuttui naurettavaksi farssiksi jo puolisen vuotta sitten. Ja aivan viime aikoina siihen on tullut mukaan kovat kiukkukohtaukset, jotka venyttävät nukahtamista puoli kymmeneen, kylässä jopa yhteentoista asti. Ja kun poika kuitenkin herää klo 6 tai 6.30, minusta hän ei saa riittävästi unta, puolentoista tunnin päiväunista huolimatta. Päiväraivarit jaksan sietää eivätkä ne meillä niin hankalia olekaan kuin mitä ylläolevasta luin. Mutta iltaruljanssi meinaa viedä omatkin yöunet ja ainoat kahdenkeskiset hetket vaimoni kanssa. Illalla myös herkemmin suutun itse. Toivottavasti alkuperäisen kirjoittajan tilanne on jo parempi!
Tylysti sanottu vanhan kansan lausahdus, mutta ainakin lastenkasvatuksessa pitää mielestäni täysin paikkansa. Eli peruskasvatustyö = rajojen asettaminen sekä omantunnon, vastuuntunnon, itstetunnon ja empatian kasvattaminen on joskus tehtävä. Mitä aikaisemmin työn saa valmiiksi, sitä helpommalla jatkossa pääsee.
Itse olen 3 lapsen äitinä sitä mieltä, että suurin työ kannattaa tehdä lapsen ollessa 10 kk - 1,5 v ikäinen. Silloin on asetettava ehdoton ei, muistettava kehua aina hyvistä suorituksista, annettava lapselle ensimmäiset vastuulliset tehtävät ja osoitettava lapselle hänen tunteenpurkauksiensa vaikutukset ympärillä eläviin ihmisiin.
Mikäli työ on jäänyt tuossa vaiheessa tekemättä, uhma 2-vuotiaana voi olla todella rankka. Mutta sama metodi, tosin joutuu käyttämään isomman lapsen kanssa hieman raskaampia keinoja.
Nyt on viimeistään opetettava lapselle, mitä tarkoittaa ei. Samalla on kasvatettava lapsen omatunto, vastuuntunto ja itsetunto. Opetettava ajattelemaan empaattisesti. Jos nyt ei jaksa ja lipsuu, niin tulevaisuus on vielä vaikeampaa.
Kiukutteleva lapsi etsii omia rajojaan, joita hän ei ole vielä elämässään löytänyt. Vanhempien tehtävä on asettaa ne turvalliset rajat, joiden sisällä lapsi voi elää ja nauttia lapsuudestaan antaumuksella. Mikäli rajat eivät ole selvät ja rikkoutumattomat, lapsen elämä on turvatonta, ainaista hakua ja taistelua.
Lapsenne raivoaa aivan syystä. Ei kai nyt mikään pupu tai namu mitään elämän tuvallisuutta ja selkeitä rajoja tuo? Ei lapsi lohtua kaipaa, vaan selkeää jämäkkää vanhemmuutta, peräänantamattomuutta ja vanhempien voimaa, jotka tuovat mukanaan turvallisuudentunteen.
Jos vanhemmat ovat hukassa, niin lapsi vaistoaa sen ja on entistä enemmän epätoivoinen. Mitä ihmettä pieni lapsi voi tehdä, jos huomaa omien vanhempisensa oleva ihan hukassa tai täysin väsyneitä? Lapsi voi vain protestoida kaikin keinoin!
Mielestäni se on lapsen täysi oikeus.
Ehkä tekstistäni saa kuvan, että olemme "hukassa" tai annamme helposti periksi, toki näin välillä onkin, mutta pointtini oli lähinnä se, että KUINKA kauan tämä kestää? Eli siis kyllä, meillä on esimerkiksi päiväjärjestys ns. normaali eli aamupuuhat, ulkoilut, lounaat, päiväunet jne. joita noudatetaan.
Lähinnä pointti oli se, että milloin lapsi oppii kun sanotaan EI, eikä ala kahden tunnin kiukut tähän päälle? Siihen olenkin väsynyt, kun olen yleensä tiukka ja selkeärajainen eli kun esimerkiksi menemme puistoon, lapsi saa aikansa kiikkua ja laskea mäkeä ja sitten sanon että kohta lähdetään vielä yksi kiikku/mäki, ja näin on ollut AINA ja toiminutkin silloin pienenpänä, mutta nyt menee taisteluksi JOKA KERTA jo lähes puolen vuoden ajan. Kyllä, kannan lapseni rimpuilevana puistosta pois, kun on kotiinlähtöaika, VAIKKA LAPSI VARMASTI JO TIETÄÄ NÄIN TAPAHTUVAN, KIUKUTTELU ON SILTI JOKAKERTA ja jatkuu kotona vielä!!.
Tiedän kyllä kiukkukohtauksien kuuluvan ilman muuta asiaan ja välillä kunnon raivonkin, mutta joka kerta? joka asiasta? ja näin voimakkaana ja kauan kestävinä? ja pupulla ja tutilla tarkoitan lähinnä sitä, että on yleensä ainoa keino saada kiukkukohtaus LOPPUMAAN, eli kun sitä on jopa kaksi tuntia kestänyt, niin rauhoittuu vasta sitten juuri tutin ja pupun saadessaan, en sitä, että yritämme korvata rajoja tutilla tai namuilla. (Namuja olen käyttänyt vain kerran, pari saadakseni tytön sisään KERRANKIN ilman raivokohtausta)
"Kiukutteleva lapsi etsii omia rajojaan, joita hän ei ole vielä elämässään löytänyt. Vanhempien tehtävä on asettaa ne turvalliset rajat, joiden sisällä lapsi voi elää ja nauttia lapsuudestaan antaumuksella. Mikäli rajat eivät ole selvät ja rikkoutumattomat, lapsen elämä on turvatonta, ainaista hakua ja taistelua."
Eli pääpointtini on se, että jos näin olemme mielestämme toimineet, johdonmukaisesti, selkeästi ja rajat asettaen, muistaen tietenkin kehua paljon onnistumisista ja pidämme hyvänä ja halittelemme paljon, niin milloin käyttäytyminen alkaa olla jo huolestuttavaa kun olemme toimineet niinkuin pitää? sitä tarkoitan edellisellä kirjoituksella, kun laitoin että olen väsynyt ja välillä lipsun, niin jos taistelen JOKA päivä, SAMOISTA asioista, tyttö ikäänkuin ETSII uusia kiukuttelun ja raivon asioita tilanteista, kuinka kauan tämä jatkuu ja MILLOIN SE "EI" MENEE OIKEASTI JAKELUUN KERRALLA, ettei tarvitse taistella joka kerta SAMASTA ASIASTA, vaikka tietää ettei periksi saa? ELI milloin tämä KOKEILU (=KIUKUTTELU) loppuu? Ja onko tämä normaalia enää?
Onhan tuo uhmaavan kanssa tekeminen ja oleminen voimia vievää, vaatii pitkää pinnaa (joka joskus itse kultakin valitettavasti palaa) jne. Joillakin kestää muutaman viikon, joillakin useamman kuukauden. Niin paljon riippuu lapsen temperamentistakin. Tuli mieleeni, nukkuuhan teidän parivuotias riittävästi vuorokaudessa? Ettei ole väsymystä taustalla? Et kirjoittanut mitään päiväunista - nukkuuko ja minkä verran. Toki päiväunitarve riippuu paljon myös yöunien pituudesta, mutta joskus parivuotiaat ovat jo jättäneet päiväunia pois ja palanneet niihin takaisin sitten myöhemmin, kun eivät enää olekaan jaksaneet koko päivää...
Kysyn unista siksi, kun tuttavan tyttö aikanaan jätti päiväunet pois tasan 2 vuotiaana ja sitten vanhemmat parin kuukauden päästä kertoivat kuinka tyttö saattaa huutaa lattialla suoraa huutoa vaikka puoli tuntia kun on suuttunut jostakin. Eivät laittaneet päiväunille kun meneminen oli sellaista huutamista ja vastaan laittoa. Mutta kun perheen äiti päätti, että päiväunet tarvitaan, vastustelusta huolimatta, ryhtyi tyttö uudelleen nukkumaan päiväunia ja johan "uhmakohtaukset" helpottivat.
Voiko kukaan vastata tähän kysymykseen? En usko. Jokainen lapsi on yksilö; toisilla uhma menee nopeasti ohi toisilla voi kestää monta vuotta.
Meillä kotona kaksi uhmakasta tällä hetkellä, joten et ole yksin. Täytyy vain jaksaa eteenpäin, vaikka tuntuu siltä että on itse vanhempana hukassa.
Meidän pienin täyttää kohta 2 ja uhma on selvästi alkanut. Joka asiaan sanoo ei, ja etsii oikein sopivaa ajankohtaa tehdä pientä kiusaa. Nyt saanut raivareita, johon ei ole auttanut muuta kuin Holding. Poika pakettiin, ettei saa satutettua minua tai itseään. Siinä kun aikansa raivoaa, niin kiltti poika tulee taas esiin.
Tyttö on taas 5, ja menee eskariin syksyllä. Tuntuu että hänen kanssaan riidellään joka päivä. Välillä on tosi ontto olo; ei tiedä mitä tehdä. Ja meillä kyllä lapsilla on rajat ja rutiinit. Ei pitäisi johtua siitä, että me olisimme huonoja vanhempia;(
Jaksamista tämä vaatii, kun meilläkin kolme lasta( kaikki alle kouluikäisiä). Joten meillä on koko ajan vähintään yksi uhmakas lapsi kotona vuorotellen.
Itse olen miettinyt myös mikä on normaalin rajoissa, mutta voiko kukaan sitä todellakaan tietää. Nyt olen päättänyt odottaa siihen asti kunnes tyttö täyttää kuusi. Jos parannusta ei ole tapahtunut, ajattelin pyytää apua sitten neuvolasta. Mutta heti tuon päätöksen jälkeen on alkanut näkyä valoa tunnelin päässä, joten uskoisin että tästäkin selvitään kotikonstein:)
meillä edelleen purraan hammasta 2v 9kk ikäisen tytön kohtausten kanssa. On päiviä, jolloin asiat menevät ihan putkeen suurimman osan aikaa, mutta sitten täysin mahdottomia päiviä myös. Ja raivarit tunnutaan tosiaan "kehitettävän" ihan mistä tahansa, tärkeä juttu on nimenomaan mitata oman tahdon riittävyyttä ja sillä vaikuttamista.
Meillä on pidetty mahdollisimman tarkkaan rutiinit ja turvallisuus samoina ja oltu tarkkoina ehdottomien rajojen suhteen. Viitseliäisyydestä ei toden totta ole kyse, tai lepsuudesta. Tämä persoona kuitenkin on ihan äärettömän kiihkeä ihminen ja aivan erilainen kuin esimerkiksi veljensä. (Hurmaavat kiintymyksen osoitukset, kielellinen edistys ja säkenöivä oivalluskyky ovat sitten kolikon positiivisia kääntöpuolia.)
Täytyy sanoa, että on joskus niin suunnattoman väsyttäviä päiviä, että itsekin ihmettelee eikö tämä köydenveto koskaan lopu. Kaikki sympatiat ja voimaintoivotukset siis teresalle, hieman masentava viestini kun on että vuosikaan rajua vaihetta ei välttämättä piisaa...
JAKSAMISTA!
Lapset kiukuttelee ja testaa jatkuvasti ja pitkään. Toistoa, rajoja tarvitaan. Minua auttaa, että joka kerta, kun sanon "EI" muistutan itseäni, että teen palveluksen lapselleni, kun kiellän lastani. Mitä useammin sanon ei, sen parempi lapselle! Eli negatiivisen voi kääntää myönteiseksi. :) Mitä enemmän lapsi kiukuttelee, sitä enemmän saa harjoitusta! Olet mahtava äiti, mitä enemmän annat lapsesi harjoitella. Ammattikasvattaminen on aivan eri asia kuin olla äiti. Kun olet päiväkodissa työssä, olet vain 8 tuntia/vrk. Lapsiin ei ole tunnelatausta ja ovat ehkä vieraskoreitakin, on helppo ohjata yms. Annas olla, kun olet äiti 24h vuorokaudessa ja sopassa on mukana kaikki tunteet lasta kohtaan ja omat epävarmuuden tunteet yms. Eli tilanteita ei voi verrata!
Mutta lähde ihmeessä tekemään kivoja juttuja lapsen kanssa, vaikka uhmaisi. Meillä ainakin uhmaa enemmin kotona ja kun ollaan menossa niin on kiltimpi.
Ja Nyytiselle (lainasin vastauksestasi seuraavan)
"tylysti sanottu vanhan kansan lausahdus, mutta ainakin lastenkasvatuksessa pitää mielestäni täysin paikkansa. Eli peruskasvatustyö = rajojen asettaminen sekä omantunnon, vastuuntunnon, itstetunnon ja empatian kasvattaminen on joskus tehtävä. Mitä aikaisemmin työn saa valmiiksi, sitä helpommalla jatkossa pääsee.
Itse olen 3 lapsen äitinä sitä mieltä, että suurin työ kannattaa tehdä lapsen ollessa 10 kk - 1,5 v ikäinen. Silloin on asetettava ehdoton ei, muistettava kehua aina hyvistä suorituksista, annettava lapselle ensimmäiset vastuulliset tehtävät ja osoitettava lapselle hänen tunteenpurkauksiensa vaikutukset ympärillä eläviin ihmisiin.
Mikäli työ on jäänyt tuossa vaiheessa tekemättä, uhma 2-vuotiaana voi olla todella rankka. Mutta sama metodi, tosin joutuu käyttämään isomman lapsen kanssa hieman raskaampia keinoja."
Vaikka sinulla olisi kolme lasta, eivät ne kata kaikkia lapsityyppejä. Toisilla on tempperamenttisempia lapsia. Vaikka perustyö olisi tehty hyvin 10kk-1,5v, lapsi voi silti raivota uhmapäisenä 5 vuotiaana. "Helppojen" lasten kohdalla on helppo sanoa, että katsos kun olen tehnyt hyvän kasvatustyön. Sitten kun saat haastavan, erittäin tempperamenttisen lapsen, joudut tunnustamaan, että vaikka kasvatus on sama, se ei tuota samaa tulosta. Minulla on "helppo lapsi" ja sitten "erittäin tempperamenttinen tapaus" ja olen joutunut toteamaan, että ups eihän se kaikki kasvatuksesta johdukaan vaan tempperamentti ratkaisee ja todella paljon.
Tiedän tasan, miltä susta tuntuu! Itsekin olen ns. ammattikasvattaja ja työelämässä ollessa homma hoitui aina helposti, mutta omien lasten kanssa se on kyllä ollut kaikkea muuta kuin helppoa. Meillä on kaksi lasta ja molemmat ovat todella tempperamenttisiä ja erittäin voimakastahtoisia lapsia. Sitä on ihmetelty niin neuvoloissa, kerhoissa yms. Molemmilla on ne omat juttunsa, joiden kanssa me vanhemmat ollaan ihan pulassa välillä.
Esikoinen alkoi tappelemaan esim. pukemisen, lähtemisen, syömisen yms. kanssa vähän yli 1-vuotiaana. Siitä asti oli JOKA IKINEN puistosta tai kylästä kotiin lähteminen yhtä huutoa ja raivaria (lapsi siis huusi ja raivosi, en minä) aina 4-vuotiaaksi asti! Joka kerta ensin varoitin, että kohta lähdetään (samalla tavalla kuin tekin eli vielä kaksi laskua liukumäestä tai isompana vielä 5 min tms.), mutta sitten kun lähtö oli, lapsi sai joka kerta raivarin ja hänet piti pistää väkisin rattaisiin. Eli koskaan ei annettu tässä asiassa periksi, mutta silti lapsi jaksoi 3 vuotta sen asian kanssa taistella. Eikä siinä koskaan auttanut mitkään houkuttelut (mennään katsomaan roska-autoja tms.). En pysynyt laskuissa, kuinka moni äiti kävi aina "lohduttamassa", että "Kun pari kertaa laitat lapsen väkisin rattaisiin, niin kyllä se sitten oppii...". Ei oppinut kovin nopeasti. Toki kun lapsella tuli ikää lisää, hänen kanssaan pystyi vähän jo neuvottelemaan, mutta alle 4-vuotiaana hän oli vielä täysin kyvytön kompromisseihin ja neuvotteluun.
Esikoisemme on menossa ensi syksynä eskariin ja on edelleen todella kovapäinen ja luulee määräävänsä meidän perheessä, vaikka niin ei ole. Kun raivareita tuli 1-4-vuotiaana noin 10-20 kertaa päivässä, nyt niitä tulee enää ehkä 1-5 kertaa päivässä. Lapsi ei edelleenkään meinaa totella yhtään mitään, vaan uhmaa joka asiassa ja sanoo vastaan. Silti ne asiat, joista me miehen kanssa päätetään, viedään loppuun asti niin, että me määrätään. Tietty lapsi saa myös itse päättää hänen ikätasolle sopivista asioista, mutta ei esim. siitä, saako mennä klo 20 ulos leikkimään, kun on iltapalan aika. Jäähyllä lapsi on istunut 2-3-vuotiaasta, leluja otetaan takavarikkoon tuon tuosta, tarrataulut on aina välillä käytössä, mutta ei niistä mistään ole ollut kunnolla apua. Ammattiapua ollaan onneksi saatu ja lasta tutkittu, mutta ilmeisesti hänellä on vaan pitkittynyt uhmaikä, voimakas tempperamentti ja itsepäisyys. Iänä myötä on toki vähän helpottanut, mutta sitten tulee aina uusia juttuja, joiden kanssa tapellaan.
Kuopus on omalla tavallaan vieläkin omapäisempi kuin esikoinen, mutta hänen kanssaan saa tapella lähinnä siitä, mitä asioita hän voi tehdä itse. Samanlaisia raivareita on saanut esim. pukiessa kuin ap:n lapsi eli haluaa tehdä KAIKEN itse ja jos ei osaa tai saa tehdä, saa hillittömän raivarin. Hän haluaa tehdä kaiken omalla tavallaan ja hänen kanssaan saa olla tosi ovela, että pystyy välttämään edes osan raivareista. Hän ei ole sen sijaan varmaan koskaan itkenyt ja kiukutellut, kun on pitänyt lähteä puistosta kotiin eli eri asioista ovat raivonneet esikoisen kanssa.
Ei tästä mun kirjoituksesta varmaan apua ole, mutta koittakaa vaan jaksaa johdonmukaisesti ja kärsivällisesti. vaikka raskasta onkin! Meidän kuopus on vähän yli 3-v ja välillä hänen kanssaan on jo helpompiakin päiviä =) Toivottavasti teilläkin pian helpottaa (edes hetkeksi), eikä jatku yhteen pötköön 6-vuotiaanakin niin kuin meillä esikoisella...
Teillä selvästikin on lapselle asetettu selkeät rajat, joista pidätte kiinni ja elämänrytminne on tasapainoinen ja teillä on antaa lapselle aikaa. Koska perusasiat ovat kunnossa, niin voisitte kokeille vielä sitä, että annatte lapsen kiukutella ihan kunnolla.
Varmistatte, että hän ei satuta itseään eikä riko ympäristöään ja kannustatte kiukuttelemaan tyyliin: "huuda vain kultaseni, niin keuhkosi vahvistuvat". Ja sitten lapsi saa purkaa tunteensa pihalle ihan kaikessa rauhassa.
Meillä kolmesta lapsesta yksi on ollut luonteeltaan tempperamenttinen ja sisukas. Hän tiesi kyllä rajansa, mutta hänellä oli tarvetta päästää kerran pari päivässä tunteet ulos rajusti. Hänen tarvitsi aina kuitenkin ensin saada aikaan joku riita tai konfliktitilanne, jotta pystyi purkautumaan.
Meidän neidin kiukkuilu alkoi 2-vuotiaana ja päättyi 4-vuotiaana. Sen jälkeen onkin ollut aivan enkeli.
Meidän molemmat lapset ovat myös hyvin voimakastahtoisia.
Esikoinen nyt 5v. uhma alkoi vähän ennen 2-vuotissynttäriä ja kesti muutaman kuukauden. Kotona kiukutteli, hoidossa ja kodin ulkopuolella käyttäytyi hyvin. Sitten pikkuveljen syntymän jälkeen alkoi uudelleen raivokas uhmaaminen, oli tuolloin 3v. eikä loppua näy vielä. Joka päivä otamme yhteen perusjutuista: pukemisesta, syömisestä, nukkumaanmenosta. Päiväkodissa käyttäytyy kuitenkin erittäin hyvin, on reipas ja sosiaalinen.
Pikkuveli täyttää 2v. ja aloittelee juuri uhmaansa. Raivari tulee lähes joka kerta pesulle menosta, vaipan vaihdosta, pukemisesta jne.
Itselleni tärkein keino selviytyä on ennakoiminen! Kun arvaa etukäteen tilanteen, voi arvioida, kauanko menee aikaa taas huutavien lasten maanitteluun kotiin puistosta, vastentahtoisten lasten pesemiseen ja pukemiseen jne. Etukäteen voi miettiä myös strategian, jolla yrittää välttää konflikti. Esim. houkutella lapset kotiin puistosta, koska soitetaan sitten kotona mummille. Hermostun myös itse vähemmän, kun olen etukäteen arvannut, että nyt tulee huuto jostain asiasta.
Et tuossa jutussasi maininnut, että miten sinä otat tuon kiukkuamisen. Yritätkö lohduttaa lasta vai annatko huutaa aikansa täyttä kurkkua? Minulla on kaksi lasta ja tässä asiassa toistensa vastakohdat. Toinen lapsista piti auttaa kiukusta pois ja toisella tällainen toiminta pidentää kiukun kestoa loputtomiin. Eli toinen lapsista ei osannut rauhoitella itseään ja hänet piti varsin usein 'auttaa' pois testaamisesta. Jutun perusteella päättelen, että sinä yrität myös ainakin joskus 'auttaa lasta ulos' kiukusta. Oletko kokeillut toista ääripäätä eli että annat huutaa kaikessa rauhassa niin kauan kuin huutoa riittää. Jos se tulee puistossa, niin lapsi kainaloon ja kotiin, mutta et yritä hillitä lasta. Meillä toiseen laspeen puree tämä taktiikka. Hän huutaa aikansa ja kun alkaa näyttää rauhoittumisen merkkejä, olen kysynyt, että haluaako tulla syliin ja yleensä haluaa. Jos otan syliin tai lohdutan tai yritän keksiä keinoja selvitä kiukusta hetkeäkään ennen tätä niin kaikki lentää ja mikään ei kelpaa. Kiukku myös kestää kamalan kauan. Kun antaa huutaa keuhkojen täydeltä aikansa, kiukku menee paljon nopeammin ohi. Kun itse en reagoi tähän kiukkuun, niin minäkään en kiukustu ja sekin varmaan auttaa tilannetta. Tämä tuskin tai mikään muukaan on varsinaisesti taikasana, jolla kiukut loppuvat. Toisilla sitä virtaa tuntuu riittävän. Meillä esikoinen aloitti 1v10kk ja pahinta aikaa taisi kestää vuoden. Sitten on ollut jaksoja, jolloin testaa ja jaksoja jolloin on hyvin kiltti lapsi. Noiden testausjaksojen aikana ei saa periksi milliäkään tai sitten sitä rajaa etsitään varsin aktiivisesti. Testijaksojen ulkopuolella voi sitten hyvin joustaa asioista ilman välittömiä seurauksia. Mutta voimia sinulle, kyllä ne joskus oppivat. Toisilla se vaan kestää kovin kauan.
itselläni marraskuussa 2 vuotta täyttänyt neiti, jolla myös ollut jonkin aikaa jo havaittavissa uhmaa. Hän on oppinut puhumaan vasta hiljattain. Ja nyt suusta tuleekin jos jonkinlaista lausetta mm. "En ikinä", "Ei halua" yms... Ruoasta ei ole tarvinnut ressata. Neidillä pitää vaan olla rauhallinen tilanne kun ruokaillaan, ei mitään ylimäärästä siinä samalla, muuten ei mene ruoka alas. Itsepäisyys kumpuaa lähes joka päivä esiin. Minä itse- vaihe tuntuu olevan kaikilla se sama homma. Ärsyyntyminen asioihin joita ei saa tehdä ovat suurimmaksi osaksi pinnalla. Neiti suuttuu erittäin herkästi, jos asiat ei mene kuten hän haluaa, juoksee toiseen huoneeseen, nyyhkyttää (muka itkee), mutta tulee hetken päästä pois, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan- Tällästä meillä. Jonain päivinä se hermostuttaa itseänikin, mutta koetan kaikin keinoin kuitenkin säilyttää malttini (jota en ole vielä menettänytkään). Voimia kaikille, joilla on samanlainen tilanne =)