32 v ja oman äidin ylisuojelevuus minua kohtaan ahdistaa

meillä oli vähän tuollaista 10 vuotta sitten kun olin nuori aikuinen.



Mitä jos ottaisit äitisi kanssa ihan puheeksi tuon ongelman, etkä vain tiuskisi. Vaikeaa se varmaan on, ja äitisi vio kieltäytyä ymmärtämästä sinua, mutta ainakin voit yrittää.



ja sanoisit ihan suoraan, että olet 32 vuotiasa aikuinen ja päätät itse omasta elämästäsi. Ja että sinulle tulee paha mieli siitä, että joudutte aina riitelelmään naäistä samaoista asioista, ja että et haluaisi riidellä, vaan elää omaa elämääsi.

mutta olen hänelle sanonu vastaavissa tilanteissa et minä oon tän ikäinen AIKUINEN ihminen ja täysin kykenevä syömään jos on nälkä jne. tokenee vähäksi aikaa ei tosin auta kuin hetken aina kerrallaan =) mutta se tarvii aika ajoin palauttaa maanpinnallle.

kun parikymppisenä muutin kotoa pois. Isä saattoi soittaa, ja kysyä, oletko syönyt tänään kunnolla (en ole todellakaan mikään anoreksiaan taipuvainen, ennemmin syön liikaa kuin liian vähän). Kun useaan otteeseen selvitin, että olen aikuinen ihminen, joka osaa huolehtia itsestään, tämä jäi vähitellen.

Asiasta sanominen ei tunnu auttavan. Tai äiti vastaa vain olevansa sellainen kun on. Rasittaa itsensä äärimmilleen, kun menemme käymään. On ruokaa yllin kyllin jne. Leipoo kakut ja pullat, joita jää hirveästi ylimäärin, kun itse en ainakaan kykene määräänsä enempää syömään. Tarvitsee varmaan monta viikkoa toipumisaikaa, kun olemme käyneet. Ja sitten sekin viikonloppu on ollut yhtä tiuskimista, kun koen, että en halua ottaa helokkikapselia, vaikka kuinka tuputtaisi.



Välillä tuntuu, että mun pitää olla se aikuinen. Riidellään usein siitä, kun minä määrään, että viisivuotiaani menee nyt nukkumaan, kun kello on illalla puoli kymmenen. Äidilleni se nyt ei ole vielä aika eikä mikään. Kullanmuru voisi ottaa vielä yhden jäätelön, vaikka on syönyt jo kolme jäätelöpuikkoa.



Kait vika on meissä molemmissa. Vaan miten päästä tilanteessa eteenpäin?



ap

ja edelleen äiti tekee tollasta, yrittää holhota tuputtaa ruokaa jne. älyttömyyttä. Ei siihen auta ku välillä tuiskahtaa sille kunnolla =) Ajoittain sanonki sille et oon parikymmentä vuotta eläny omillani ja usean lapsen äiti että enköhän kykene ite, silti se yrittää päsmätä mitä kummallisimmissa asioissa. Kerran kun oli lasten kanssa vähän hankalaa aikaa, niin meinas et tulee palaveriin mun "edustajaksi" koska muuten ei homma toimi ja ne kusettaa tms. murrosikäisen palaverista siis kyse). No eipä äiti tullu mukaan ja palautin että hei olen aivan täysin kykenevä hoitelemaan omat asiani täysin itse.



t. näin meillä

Äiti puuttuu minun perheeni elämään ja samoin myös vanhemman siskoni perheen elämään. Ollaan siskoni kanssa keskusteltu asiasta ja päätetty yhteiset pelisäännöt, joilla äitiä kohdellaan. Siskoni tosin pystyy tähän minua paremmin. Ei koskaan hermostu tai tiuski niin kuin sitten taas minä. Välillä harmittaa tosi paljon, kun en pysty edes yhtä viikonloppua olemaan tiuskimatta mutta kun äidin jutut on NIIIIIN rasittavia välillä. Puuttuu mm. lasten hiusten leikkuuseen, ulkovaatteiden valintaan, meidän kodin sisustukseen jne. jne. Tiettyyn rajaan asti olen pystynyt aina toteamaan kauniisti, että "nämä ovat minun lapsiani. Olet saanut joskus jo päättää miten minun tukka leikataan ja nyt minä päätän miten MINUN lasteni tukka leikataan". Toisinaan en sitten jaksa sitä enää sen kolmannenkymmenen huomautuksen jälkeen vaan tiuskaisen jotain rumaa takaisin :(.

Mieti vielä, että kyseessä ei olisi sinun äitisi vaan ANOPPI, ja laita tunkeilut ja tyrkyttelyt ja ärsytykset potenssiin kakssataa. Sellaista meillä on. Paitsi nyt, kun muutimme maapallon toiselle puolelle. Huuuuuh mikä helpotus elää oman perheen elämää rauhassa.



En todellakaan tiedä mitä voisit tuossa enää tehdä. Se on niin tyhjentävä se vastaus "tämmöinen minä vain olen". Silloin henkilö ei edes halua muuttua tai yrittää toimia niin, että aiheuttaisi toisille vähän vähemmän harmia ja mielipahaa. Meillä koko suku tukee mieheni äitiä sanoen, että sellainen hän on aina ollut ja hyvä onkin sellaisenaan, eikä missään nimessä tarvitse muuttua, vaan meidän nuorempien tehtävä on muuttaa omaa suhtautumistamme. Aaaargh! Ja kyseessä on nuorehko anoppi, 50 tuli just täyteen. Anoppi vielä sattuu olemaan sairaanhoitaja ja käynyt mielenterveyden ensiapukurssin, joten hänellä on täten suvun valtuutus tonkia meidän kaikkein syvimpiäkin asioita ja runnoa ne mielensä mukaan. Meidän pitäisi vain olla kiitollisia, kun hän välittää. Oikeasti olen joutunut käymään terapiassa tuon takia.



Mieheni sanoo, että oman jaksamisen takia asiaan kannattaa suhtautua kuin kiveen, joka polun on pakko kiertää. Eli sopeutua. Minusta se vain tuntuu alistumiselta. :( Yritämme olla anopin kanssa mahdollisimman vähän tekemisissä, sen kai arvaatte.

ja meillä on ihan samanlaista:)

Mutta annan mennä korvasta sisään ja toisesta ulos. Nuorempana se joskus ärsytti, mutta nykyään en jaksa enää korvaani lotkauttaa.



Jos tyrkyttää herkkuja ja ruokaa niin sanon, että maha on vähän sekaisin, en nyt uskalla kovin syödä.

Jos tuputtaa luontaistuotteita tai muuta ihmehoitoa, hymyilen ja nyökkään, että on varmaan hyvä idea, pannaan harkintaan.



Ähh, ei noista kannata hernehtiä turhaa. Antaa hössöttää ja hymyilee ja nyökkäilee vain vastaan.

ja vielä lisäksi, että äidilleni ei voi sanoa vastaan mitään. Se saattaa suuttua moneksi viikoksi, kun oikein pimahdan ja sanon niin että varmasti ymmärtää.



Kännykkäaika on sekoittanut viimeistäänkin hänen päänsä, kaikki mieleentulevat asiat pitää soittaa heti nyt. Kyseessä ei edes ole mikään dementoitunut äiti, vaan normaali työssäkäyvä ihminen. Meillä oli pari viikkoa sitten tilanne, että olin pari tuntia eräässä tilaisuudessa ja sinä aikana äitini oli soittanut neljä kertaa ja ilman mitään oikeaa asiaa! Lopulta aivan tahallaan en vaan kertonut missä olin, koska koin että AIKUISELLA ihmisellä saa olla jotain omaa.

Mikähän siinä on, että (me) äidit emme osaa päästä irti?



Oliko teilläkin Ap joskus parikymppisenä äitisi kanssa paljon helpompaa kuin nyt kun me ollaan oikeasti aikuisia? En kyllä ymmärrä?

Perheneuvolassa olen puhunut siitä ja ilmeisesti kaikki johtuu lapsuudestani ja siitä kun sain omat lapseni (nuorena). Omat vanhempani eivät koskaan osoittaneet tunteitaan tai välittäneet (koen niin) minusta.

Olin 13v kun päätin, että olen aina läsnä lasteni elämässä jos tarvitsevat minua.

Meillä tilanne on siinä mielessä kunnossa, että tiedostan asian ja yritän olla hösäämättä kaiken aikaa.

Aikuiset lapseni katsovat minua tietyllä katseella ja tiedän vaijeta.

Äidinrakkaus on vaan niin kummallinen juttu :)

k> Oliko teilläkin Ap joskus parikymppisenä äitisi kanssa paljon helpompaa

en oikein muista. minusta tuntuu, että ainakin viime vuodet tilanne on ollut muuttumaton.



On suuri onni, että minulla on vain siskoja. Äitini olisi aivan hirveä anoppi mahdollisille miniöille.



ap