parempi elämä edessä?

antakaa neuvoja mitä tehdä. on se sitten apuja parisuhteen korjaukseen, eroon tai mihin vaan. pää on ihan sekaisin tän asian takia.

mutta vastaanpa silti, koska toivoit jotain näkemystä.



Koet suhteessasi väkivaltaa, mikä on AINA väärin ja anteeksiantamatonta. Miehesi lupaa muuttua, mutta silti tilanne toistuu uudestaan ja uudestaan. Pelkäät ja mietit eroa ja kaipaat elämältä jotain parempaa ( ja ihan syystä). Sanot, että lapsenne takia haluat yrittää.



Silti sanot olevasi onnellinen? Jotenkin tätä on vaikea uskoa. Kuinka voisit olla todellisesti onnellinen suhteessa jossa pelkäät ja koet väkivaltaa? Ei ainainen pelossa eläminen ole onnea.



Vastauksia minulla ei ole, mutta monia kysymyksiä heräsi:

Onko miehesi hakenut ammattiapua väkivaltaisuuteensa?

Uskotko syvällä sisimmässäsi, että hän todella pystyy muuttumaan?

Onko suhteenne muuttumassa/muuttunut parisuhteesta alistussuhteeksi, jossa sinä hiippailet ja hyssyttelet, jottet antaisi aihetta väkivaltaan?

Vähätteletkö mielessäsi kokemaasi väkivaltaa ja selittelet sitä?

Syylistätkö itseäsi, miehesi käytöksestä?

Kerrotko kenellekään siitä mitä miehesi tekee sinulle?

Uskotko, että se on lapsellenne parhaaksi, jos hän joutuu näkemään väkivaltaa ja mahdollisesti myös kokemaan sitä itse?

Jos olet onnellinen (kuten sanot olevasi), niin miksi mieti eroa ja haaveilet paremmasta?

Miksi näet sinulla olvan vain kaksi vaihtoehtoa: uusi suhte tai jääminen vanhaan? Olisiko uuteen suhteeseen tarttuminen mahdollisesti vain keino paeta nykyisestä suhteestasi, josta et löydä muuta ulospääsyä?



Kuten sanoin, niin vastauksia minulla ei ole, eikö vastaavia kokemuksia. Kuitenkin toivon, että sinulla on voimia etisä muutosta tilanteeseesi oli ratkaisusi mikä hyvänsä. Väkivaltaan ei koskaan pidä alistua, sitä antaa anteeksi ja sietää!



Voimia päätöksentekoon!

Olen sitä mieltä, että väkivaltaisessa suhteessa ei kannata elää. Mikäli mies ei hae itselleen apua, lähtisin pienen vauvan kanssa suhteesta hieman etäämmäksi. Eihän erkaneminen tarkoita välttämätt lopullista eroa, mutta miehelle selvä viesti: "Ei suhdetta väkivallan kanssa!"

Sen sijaan suhteesta suoraan toiseen hyppäämistä en suosittele missään tapauksessa. Mielestäni sinun pitää ensin rauhassa nollata tilanne ja arvioida asioita uudesta näkökulmasta (vähintään vuoden projekti). Vasta sen jälkeen voi ajatella uutta suhdetta terveellä pohjalla.

Monesti käy niin, että epäonnistuneesta suhteesta siirryttäessä murheet siirtyvät suoraan uuteen suhteeseen. Vaikka uusi kumppani olisikin tuttu ja turvallinen, hänestä ei välttämättä ole sairaanhoitajaksi eli ymmärtämään pidemmän päälle arjessa sinuun tulleita väkivallan vammoja.

Toisaalta lapsen kannalta ajateltuna olis kaikkein paras, että miettisit ratkaisujasi rauhassa ja tekisit ne harkiten. Lapselle saattaa olla vaikeaa, jos ympärillä olevat ihmiset tulevat ja menevät. Parasta olisi pitkät ja rauhalliset ihmissuhteet, joko kaksi näidin kanssa tai kolmisin puolison kanssa.

Ei elämä parane miestä vaihtamalla, mikäli itse et ole kunnossa. Eli mielestäni kaikkein parasta, mitä voit tehdä, on selkiinnyttää omat ajatuksesi, päästä eroon väkivallasta ja sen tuomista "mustelmista" sekä keskittyä ensisijaisesti lapsesi hoitamiseen (vie ainakin 18 vuotta).

Mikäli mitenkään mahdollista, niin muuttukaa miehenne kanssa molemmat, ,muuttukaa yhdessä. Hakekaa asiantuntija-apua, sillä kukaan ihminen tai mikään liitto ei ole toivoton. Jos molemmat haluavat jatkaa toista kunnioittaen ja ymmärtäen, niin tulevaisuus on teidän.

kyllä, olen onnellinen mieheni kanssa, koska meillä on hyvin paljon ihania hetkiä ja nauramme yhdessä paljon. olemme hyvin samanlaisia ja viihdymme toistemme seurassa. vkl aikana päätin että haluan vielä yrittää koska tiedän, että oikeasti tämä on loistava suhde kaikin puolin, väkivaltaa lukuunottamatta. olin hyvin onnellinen vkl, kun meillä oli perheen kesken ja kaksin hauskaa, mutta sitten oli jotain kärhämää ja nostin hänen papereitaan lattialta, hän suuttui ja tönäisi päin ovea, tietenkin heti anteeksi pyytäen.

hän on sanonut että kun asiat stressaa ja ärsyttää, hän purkaa sen väkivalloin minuun, mitä hänkin pitää vääränä tapana. siispä hän on alkanut polttaa, koska se kuulemma auttaa stressiin. minä taas en tykkää että lapseni lähelle tullaan tupakalta haisten, ja miehelleni siitä aina sanon, hän suuttuu ja taas käymässä päälle. ei hän itse tiedosta, että asia tarvitsee isompaa apua kun mikään tupakka. olen sanonut että tarviit apua, mutta huuto siitäkin tulee. ja jos sanon että hän on väkivaltainen, enkä jaksa tätä enää, hän käy päälle. en tiedä mitä teen väärin. mutta vielä vaan jaksan yrittää.

Ensiksi en usko, että äkkihyppy naapuriin on vastaus ongelmiin. Se olisi sinulle vain oljenkorsi ulos vaikeasta suhteesta ja se ei ole mielestäni oikein. Mutta tuollaisena teidän (sinun ja miehesi) suhde ei voi jatkua! Sinä lahdet lapsen kanssa siitä kauemmaksi ja teet selväksi, että takaisin ette tule ennen kuin systeemi muuttuu. Ja ette sitten myös mene. Miehesi tarvitsee apua ja uusia toimintamalleja ja aika harva pistää elämäänsä remonttiin jos ei ole ihan pakko. Miehesi ei ole mikään pakko, kun sinä annat aina anteeksi. Yhden lyönnin voi antaa anteeksi, toista ei koskaan (paitsi jos se on oikeasti viimeinen) Mitä luulet väkivallan tekevän lapsellesi? Jos et itsestäni välitä, niin juuri sen lapsen takia asian pitää muuttua. Pelossa kasvaminen on kamalinta mitä lapselleen voi tehdä. Pieni lapsi muuten kokee todennäköisesti vähintään yhtä pahana sen, että äitiä lyödään kuin että häntä itseään lyödään.

Mutta siis te ulos, ainkin jokisikin aikaa ja miehelle apua. Ilman apua hän tuskin saa käytöstään muuttumaan, koska on itsekin sitä mieltä, että ei ole oikein. Lyömisen takana on jotain, joka tarttee ensin löytää, että sen voi poistaa. Neuvolasta vaikka voisit kysyä, että mistä sitä apua kannattaa etsiä.

Olen samaa mieltä nottosen kanssa, että ei uusi mies välttämättä asiaa ratkaise. Itsesi ja ennen kaikkea lapsesi takia sinun on suhteesta lähdettävä, jos lähdet. Sanot, että teillä on loistava suhde, nauratte paljon jne. Hyvä niin, jotain hyväähän löytyy lähes aina. Mutta jos miehesi napsahtaa pienistäkin asioista, kuinka kauan luulet tilanteen jatkuvan "loistavana"? Jonkin ajan kuluttua voitte olla siinä tilanteessa, että sinä varot sanojasi ja tekemisiäsi, ettei miehesi vain hermostu. Entä lapsi? Luuletko, että miehesi varmasti pystyy hillitsemään itsensä lapsen kanssa? Vielä se ehkä onnistuu, mutta entä parin vuoden päästä, kun lapsi toheloi, hakee omaa tahtoaan jne? Se, että annat miehellesi toistuvasti anteeksi ei vältämättä vie asiaa eteenpäin, vai tekeekö miehesi todella jotain täyttääkseen lupauksensa siitä, ettei enää tee sellaista? Pelkkä lupaus harvoin kantaa pitkälle...



Mitä, jos joku ystäväsi olisi tuollaisessa tilanteessa. Mitä sanoisit hänelle? On niin helppoa sanoa ulkoapäin, miten pitäisi toimia, mutta tosiasiassa sinä kannat valintojesi(jotka teet myös lapsesi puolesta!!!) seuraukset. On hyvä, että vielä näät hyviäkin asioita suhteessa, ehkä teillä on toivoa ja ehkä miehesikin motivoituu hakemaan apua vielä kun tilanne(ilmeisesti) ei ole täysin katastrofaalinen. Vauvaperheen arki on aina rankaa, enkä usko, että miehesi ainakaan yrittämättä pääsee ongelmastaan.

Tuosta täysin katastrofaalisesta... Luin uudestaan noita juttuja... Voimia sinulle! Jos miehesi ei pysty keskustelemaan millään tavalla väkivaltaisuudestaan vaan käy päälle(!!!), on sinun oman ja lapsesi turvallisuuden takia lähdettävä. Vaikket lopullisesti eroaisikaan miehestäsi, teidän ei ilmiselvästi ole tervettä asua saman katon alla ennen kuin miehesi todella tiedostaa tekojensa vakavuuden. Toivon kaikkea hyvää sinulle, toivottavasti sinulla on edes jonkinlainen turvaverkko...

En ole asiantuntija mutta väkivältä ei kuulu parisuhteeseen eikä perheelämään.

JUURI lapsen takia sinun pitäisi lähteä suhteesta! Lapsi tulee kärsimään, kun näkee äitiä pahoinpideltävän. Kaikki tulee kostautumaan lapselle. Pienikin pelko suhteessa väkivallasta pilaa arvokasta elämäämme. Ainoa hyvä siinä on, että sitten kun lähtee väkivaltaisesta suhteesta, osaa arvostaa uutta, parempaa ja ennen kaikkea turvallista elämää.

Olen melko varma, että miehesi ei koskaan pääse eroon tavoistaan. Ei ainakaan ilman ammattiapua. Jos sinulla vielä on ihana ystävä, johon itsekin olet ihastunut, niin voin vain toivoa sinulle uskallusta jättää vanha elämä ja aloittaa uusi parempi sellainen, itsesi ja ennen kaikkea pienen lapsesi takia.



Jaksamista sinulle!!

Omasta kokemuksesta neuvoisin että ota lapsesi ja lähde.



Itsellä suhde, joka muutama vuosi sitten oli hyvinkin väkivaltainen. Jotenkin sitä häpesi, ei juuri ketään edes tiedä siitä. Nyt kun pahimmasta ajasta alkaa olla viisi vuotta, on asiat nousseet mieleen taas. Sitä oli niin kynnysmattona ettei tosi. Niin, pitihän sitä nuoruuden huumassa lasta suunnitella saman miehen kanssa, kun sitten kuitenkin oli olevinaan niin ihanaa. Jo heti esikoisen odotusaikana erottiin, palattiin kuitenkin yhteen ennenkuin esikoinen syntyi. Toinenkin lapsi tuli heti perään. On ollut muitakin ongelmia, joiden vuoksi mieheen ei ole jaksanut enää luottaa. Nyt kun lapset ei ole enää vauvaiässä, on alkanut mielessä kummitella tämän suhteen todellinen pohja. Nyt on alkanut tuntua ettei tässä mitään aitoa ole ollutkaan. Sitä muistaa vaan kaiken kamalan ja tässä keväällä ihastuin yhteen toiseen mieheen, samaan sänkyynkin päädyttiin. Pahinta kai on ettei edes kaduta. Jotenkin se sai vielä enemmän tajuamaan, välittääkö sitä tästä suhteesta enää yhtään. Itse en enää usko että väkivaltaisesta alusta voi seurata mitään hyvää ja kaunista. Kyllä tuo, toistaiseksi vielä ainakin, oma mies nykyäänkin hermostuessaan osaa olla pelottava. Olisi niin ihanaa kun olisi oma koti, jossa ei tarvitsisi koskaan yhtään pelätä. Kun olisi älynnyt erota lopullisesti ennen kumpaakaan lasta :( Niitä en tahtoisi satuttaa.

ja hakeutui Jussi-työ nimiseen terapiaan väkivaltaisuuden takia. Hän on käynyt siellä vuosia ja on saanut työkaluja käyttäytyä toisin. Suosittelen. Emme eronneet sen takia vaan pääasiassa ihan muiden syiden takia.