miten hillitsen itseni uhmaikäisen kanssa?!

miten kannattaisi toimia esim tilanteessa jossa pitäisi lähteä puistosta kotiin. uhmis lähtee juoksemaan karkuun minä ja vauva perässä. aiemmin riitti se, että totesi vain että hei hei ja lapsi tuli luokse. nyt hän jää mieluummin pihalle kuin mukaan.



tänään raahasin vastustelevan lapen kädestä sisään :0/

eikö kellään ole neuvoja?!

kun siihen ei auta mikään. täytyy vaan pitää ne rajat ja koittaa selvitä.



-2,5v uhmiksen kanssa taisteleva

sisään.



Meillä kiltti lapsi muuttui täysin 2,5-v. yhtäkkiä ei tullut millän konstilla sisään. olihan siinä myös muutoksena tuore vauva.

Sillon vaan joka kerta kannoin huutavan lapsen sisälle, vauva toisessa kainalossa.



Ei ollut muita keinoja, ihan ok musta kantaa sisään, jos ei muuten tule. Muuten käytän kyllä hyvin pehmeitä kasvatustapoja.

miten oppia hillitsemään kuikunpuuskat kun olet kutsunut lapsen sisään monta kertaa eikä tämä ole kuulevinaankaan? miten purraan hammasta yhteen kun maanitellaan syömään mutta lapsi alkaa joko pyöriä tuolissa kuin häkkyrä tai laittaa molemmat kädet suun eteen ja kieltäytyy syömästä?!

Mäkin mielelläni kuulisin jos jollain on oikeesti jotain neuvoja. Ihan kuulostaa meidän pojalta...

kirota kunnolla! Ei tarvitse pihalla sadatella, mutta kun tulet sisälle niin päästä höyryt ulos. Heti helpottaa ja voit jatkaa hyvällä tuulella elämääsi. Lapsellekin selviää, että äiti taisi ihan oikeasti ärsyyntyä.

jos ei syö niin ilmoitan että poistu pöydästä ja seuraava ruoka tarjotaan vaikka klo 16. sitä ennen en tarjoa mitään. ei maitoa, ei näkkäriä, ei mitään. meidän tyttö välillä koittaa tuota syömättä olemista ja olettaa että saa sitten jugurttia ku puolen tunnin päästä vonkaa. ei onnistu.

Uhmaikäsen kanssa pitää olla johdonmukanen, esim. et voi uhata lelun poisottamisella tai jäähyllä jollet toteuta uhkaustasi. lapsen täytyy huomata että olet vieläkin se sama kiva äiti mutta että sääntöjä pitää noudattaa. sun täytyy tehdä selväksi että hän ei ole se joka määrää.

Ruokapöydässä sanot, että ruokana on tuota syö siitä. Jos ei maita, niin heippa, voi lähteä pöydästä.



Syömään ei maanitella. Pihalla ei maanitella sisälle, vaan sanot, että viiden minuutin päästä lähdetään ja viiden minuutin päästä sanot, että nyt lähdetään. Kun lapsi sitten lähtee karkuun, niin otat kädestä kiinni ja viet sisälle. Ajan kanssa oppii, että kun sinä sanot, että lähdetään, niin se oikeasti tarkoittaa että lähdetään.

nostokielto. Olipa sitten nannaa yrittää saada kiukkuava uhmis johonkin ilman että nostan kainaloon ja menen! Lapsi tietysti hoksasi käyttää tätä hyväksi myös aika pian... :(



Mutta niin, mä kyllä kamppailen oman temperamenttini kanssa jatkuvasti. Kun on useampi lapsi, aina jollain on joku syy kiukuta ja viivytellä yms, ja usein myös jää se huutovaihe päälle (minulla). Ei auta kuin yrittää nähdä itsensä lapsen silmin ja _hillitä_. On päiviä, jolloin puhun k o k o a j a n korostetun hillityllä äänellä hampaitteni välistä:"Nyyt jäättääkää äiitii heetkeeksii rauhaaaan...", etten huutaisi lapsille rumasti. :(

ajattele, että joku on kuulemassa, vaikka neuvolan täti. Tämä tepsii itselläni.

ja pidän uhkaukseni, todellakin. mutta mielestäni syöminen ja nukkuminen pitäisi olla mukavia asioita, eikä missään tapauksessa ikäviä velvoitteita, eikö?



myönnän, että vauvan tulo taloon on kiristänyt pinnaani, en aikaisemmin menettänyt hermojani näin usein ja totaalisesti. lapsikin välillä oikein pelästyy kun huudan kovaa (ja rumastikin..)!

Ihan turhaan (minun kokemuksella) sinä sitä 2v:tä kutsut useaan kertaan. Sanot kerran, että nyt mennään ja jos ei tule niin haet ja sitten menette. Minä totesin esikoisen kanssa, että lasta on kovin vaikea pakottaa syömään paitsi ankoilla käytettävällä metalliputkella, niinpä lopetin moisen. Ruokaa tarjoillaan ruoka-aikana ja pöydässä ollaan kunnolla. Jos ei onnistu, niin pois pöydästä. Uhmikset saa tulla takaisin pöytään pois noston jälkeen, mutta ilmoitin, että nyt on homman sujuttava. Montaa kertaa en kuitenkaan antanut edes takaisin rampata. Minusta on ihan turhaa sanoa samasta asiasta montaa kertaa ja olettaa, että lapsi tottelee. 2v ei todennnäköisesti tajua, että nyt piti jotain tehdä, jos aikuinen vain seisoo siellä pihalla ja höpöttää (lapsen näkökulmasta) tai sitten se katsoo, että missä se raja menee. Että kauanko täällä keikutaan minun tahdon mukaan. Kasvatuskirjoissa aina sanotaan miten uhmiksen kanssa toimitaan, mutta niissä harvoin sanotaan miten toimitaan, kun se uhmis ei ole se pienin. Kun lapsi kiljuu,potkii, riehuu, kun pitäisi mennä autolle, niin ohje on, että otetaan kainaloon ja mennään. Selvä homma, mutta entä sitten kun autolle on 100m (parkkipaikalla), uhmis on 3v (on kokoa ja painoa) ja kaukalossa on ei enää vastasyntynyt vauva. Minä en jaksanut kantaa kaikkia, varsinkin kun se uhmis ei ihan hyvällä kainalossa pysynyt. Jos vien vauvan ensin, niin mitä tekee uhmis. On alasti sohvan nurkassa ja 8kk joutuu olemaan liian kauan yksin. Jos vien ensin uhmiksen, niin mitä se tekee kun haen vauvan. karkaa tietysti. Joskus pitää siis vain selvitä jotenkin. Itse yritin miettiä pienimmän vahingon metodin, täydellisyyttä oli ihan turha tavoitella. Tsemppiä toivon sinulle ja pitkää pinnaa. Sitä tarvitset, koska suuttuminen (sellainen iso pinnan palaminen) ei auta, päinvastoin.

kahden lapsen äitinä minulla ei tosiaankaan ole joka päivä ja joka hetki näitä tilanteita. harmittaa silti, että minusta on tullut tällainen komenteleva ja ärjyvä äiti.

- uhkaus, lahjonta, kiristys: "Jos menet nätisti nukkumaan, saat aamulla palkkioksi tarran. Jos et tule pois kertaakaan sängystä, saat kaksi tarraa." "Jos kintaat lähtee vielä kädestä, äiti ottaa sinulta hiekkalapion ja sangon pois." (Uhkaus täytyy toteuttaa tarvittaessa, jotta alkaa jatkossa tepsiä.)



- sen tajuaminen, että jos raivostuu sinnittelevälle lapselle, tämä voi vain alkaa huutaa entistä kovemmin (säikähdys tai pahoitettu mieli), jolloin koko show kestää kahta kauemmin ja on kovaäänisempää

Minä en kestä räyhäävää, tottelematonta ja vikisevää lasta kuin max. 5 min. ja sitten vieteri on viritetty valmiiksi... Heittäydyn lattialle, huudan, potkin ja oikein ylinäyttelen tilannetta. Sitten lopetan, kysyn lapselta haluaako että jatkan ja kerron että tältä sinäkin näytät ja kuulostat. Näitä "kohtauksia" meillä on melkein joka viikko, mutta lapsi ainakin lopettaa heti "räyhäämisen". Ja näin en huuda lapselle, vaan päästän höyryn pihalle itsekseni..

kun äiti kiroaa ja huutaa! Hölmö neuvo.

kirota kunnolla! Ei tarvitse pihalla sadatella, mutta kun tulet sisälle niin päästä höyryt ulos. Heti helpottaa ja voit jatkaa hyvällä tuulella elämääsi. Lapsellekin selviää, että äiti taisi ihan oikeasti ärsyyntyä.

Osaavat onneksi kunnioittaa toisten tunteita ja ovat melko tunneälykkäitäkin. Toisaalta heidänkin tunteitaan on kunnioitettu, joten tajuavat kyllä uhmakausinakin milloin kannattaa lopettaa. Minäkin olen joskus pitänyt lattialla itkupotkuraivarin kun kyllästyin 2-vuotiaan kiukutteluun, ja sekin toimi.

Osaavat onneksi kunnioittaa toisten tunteita ja ovat melko tunneälykkäitäkin. Toisaalta heidänkin tunteitaan on kunnioitettu, joten tajuavat kyllä uhmakausinakin milloin kannattaa lopettaa. Minäkin olen joskus pitänyt lattialla itkupotkuraivarin kun kyllästyin 2-vuotiaan kiukutteluun, ja sekin toimi.

Ihan turha nimittäin kuvitella, ettei meillä olisi kunnioitettu toisen tunteita jne. Ei todella kovasti uhmaava lapsi "tajua, milloin kannattaa lopettaa"! Mistä se sen tajuaisi? Täytyisi olla todella pahoinpidelty lapsi, joka "tajuaisi" mitä siitä seuraa, jos vetää äidin pinnan äärimmilleen. Että nyt äidin silmät heittää volttia, kohta lennän seinään. Normaaliperheessä (kuten meillä ja oletettavasti teillä) kasvava lapsi luottaa siihen, että voi rakentaa millaisen uhman tahansa, eikä äiti heitä seinään. Sun lapsi ei vaan ole kokenut, että tarvitsisi kokeilla, miten kovaa se äiti pystyykään huutamaan!