Lue keskustelun säännöt.
Olenko säälittävä?
11.04.2009 |
Pitkän kotiäitiyden jälkeen olen opettajana ja suurin motivaationi on se, että ne yläasteen oppilaat ihailisivat minua. En ole aikoihin jaksanut välittää ulkonäöstäni tai olla kenellekään kiva, mutta nyt paneudun antaumuksella kumpaanikin ja saan kiksejä kun huomaan että minusta tykätään ;)
Kommentit (3)
oppilaille! Koeta jaksaa samalla linjalla, oli se sitten mistä syystä tahansa johtuvaa. Oppilaat tarvitsevat sitä.
Terv. ope, jolla aika ankaria ja ankeita kollegoja
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eli kun on huono päivä koulussa, kukaan ei kuuntele eikä ainakaan tee ohjeiden mukaan, murkut tuntuvat taantuvan uhmaikäisiksi ja itse yrittää hampaita kiristellen säilyttää malttinsa ja olla rauhallinen ja ottaa murrosiän angsteja vastaan aikuisena. Ja kun pääsee päiväkodille, samat uhmaukset sielläkin ja jokin yllättävä kiukkukohtaus vielä kaupassa... Siitä ei ole välillä itku kaukana...
Ja jos sitten mies vielä (työpäivästään väsyneenä) käyttäytyy jotenkin kakaramaisesti (esim. suuttuu, kun huomautan, ettei maitopurkkia saa unohtaa pöydälle), tuntuu, että todella hajoan, että kukaan koko maailmassa ei ole kanssani samalla aaltopituudella...
t.Opeäiti, tosi säälittävä siis
Pitkän kotiäitiyden jälkeen menin opiskelemaan ja saan kiksit siitä, kun osaan keskustella (siis oikeasti keskustella) asioista yli metrin mittaisten ihmisten kanssa. Minulla on järkevää sanottavaakin ja tuntuu upealta, kun minua jopa kuunnellaan. =)