Mistähän löytyisi voimaa kasvatustyöhön?

6v lapsellani on adhd. Siis ihan oikeasti ja diagnosoidusti, sellainen neurologinen tila johon kuuluu paljon muutakin kuin ylivilkkaus (esim. kielellisen kehityksen erityisvaikeus). Oli pakko tähdentää kun täällä aina kuulee sitä, että "kaikki vilkkaat lapset sairastavat muka adhd:ta". No kuitenkin.



Elämä on todella haastavaa. On ollut niin kauan kuin tämä lapsi on ollut olemassa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita, joka hetki jotakin näpräämistä, pörräämistä, hölmöjä ajatuksia jotka on toteutettava koska impulssejaan ei osaa hillitä jne. Elämäni on jatkuvaa ohjaamista, neuvomista, kieltämistä, koko ajan, jatkuvasti, ei lepoa, ei rauhaa, koko ajan varpaillaan ja silmä tarkkana... se syö voimia. Pelottaa että laiminlyön tämän yhden takia pienempää lasta joka on aina ollut "helppo". Siis ihan tavallinen lapsi, nyt 2v uhma menossa mutta uskokaa pois: SE on helppoa.



Kysymys kuuluukin: mistä ammentaa voimia? Miten jaksaisi olla korottamatta ääntä kun olet isolta lapselta kieltänyt saman asian kaksikymmentä kertaa, lapsi unohtaa ja tekee taas? Miten jaksiais olla korottamatta panoksia rangaistuksissa kun mikään ei tunnu toimivan vaikka miten johdonmukainen yrittäisit olla? En tahdo olla se äiti joka tuhoaa omaa heikkouttaan neurologisesta häiriöstä kärsivän lapsensa itsetunnon vain siksi, että 90% kommunikaatiosta on kieltämistä ja ohjaamista ja mitään hyvää en lapsen käytöksestä jaksa löytää. Joskus tuntuu, että saan oikein pinnistämällä pinnistää, että muistan halata ja silittää, ärtymys on välillä niin voimakasta ettei tosiaan tekisi mieli helliä. Pikemminkin antaa korvapuusti. Ärtymyksen hillintäkin vie tuhottomasti voimia, en koskaan kuitenkaan kävisi lapseen käsiksi. Harmitus on kuitenkin joskus mielettömän voimakasta.



Sorry, tulipa vuodatettua.